Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Alkuperäinen teos: Hur gick det sen? (1952)
WSOY, 2014, kovakantinen
suomentanut Hannes Korpi-Anttila


On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
VAAN KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?

Luin alkuvuodesta Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -teoksen. Siitä kirjoittamaani postaukseen Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu jätti kommentin, jossa hän mainitsi kirjan Kuinkas sitten kävikään. Olen ollut tietoinen tästä kirjasta, mutta muistaakseni en ole koskaan lukenut sitä tai sitä ei lapsena luettu ääneen, kun taas Nyyti oli yksi suosikkikirjoistani. Kuinkas sitten kävikään palasi mieleen kesän aikana, joten olihan kirja viimeinkin luettava.

Tarina alkaa aamuisesta maidonhakureissusta, kun Muumipeikko suuntaa maitokannuineen kotiin hämärässä metsässä. Hän luulee jo päässeenä perille, mutta kohtaakin surullisen Mymmelin. Mymmelin pikkusisko Myy on kadonnut. Yhdessä Muumipeikko ja Mymmeli ryhtyvät etsimään kadonnutta Myytä. Etsintöjensä aikana he muun muassa kohtaavat kalastamassa olevan äkäisen Louskan, seikkailevat luolassa ja päätyvät siivousintoisen Hommulin imuriin. Pikku Myyn löydyttyä matka jatkuu Muumimamman luokse. Kolmikon vastaan tulevat niin Vilivinkka kuin hattivatitkin. Muumimamma odottaa matkalaisia ruusunkukkien keskellä, ja maitokannusta paljastuu yllätys.

Tarina kulkee eteenpäin runomitassa. Sivut päättyvät kysymykseen vaan kuinkas sitten kävikään? Tekstissä on otettu huomioon se, koska eri hahmot ovat äänessä. Kertojan ja jokaisen hahmon osuudet esitetään eri fonteilla ja tyyleillä. On kaunokirjoitusta, tikkukirjaimia, ja fonttien kokokin vaihtelee. Tarinaa kuljettavat hauskasti eteenpäin myös sivuille leikatut reiät. Jokaiselta aukeamalta näkee vilauksen edellisen aukeaman menneistä ja seuraavan aukeaman tulevista tapahtumista. Hahmot siirtyvät rei’istä fyysisesti seuraavalle sivulle, kuten Muumipeikko ja Mymmeli ryömivät peltipurkin läpi tai kapuavat ulos ikkunasta.

Kuinkas sitten kävikään? on ensimmäinen suomennettu muumikirja. Sen suomentanut Hannes Korpi-Anttila pääsi luomaan muumihahmoille suomenkielistä nimistöä. Osa nimistä on yhä käytössä, kuten Muumipeikko, Mymmeli ja Pikku Myy. Osa on vaihtunut myöhemmissä käännöksissä. Hommuli, Vilivinkka ja Louska tunnetaan myöhempien teosten suomennoksissa toisilla nimillä. Tosin käsittääkseni nimitys Louska on käytössä myös joidenkin myöhempien teosten suomennoksissa. Tarina on muumimaisen omaperäinen seikkailu, josta ei puutu vivahteikkaita vaiheita. Loppu on tietysti onnellinen.

Heddi Böckman: Sandra ja varsojen kevät

Alkuperäinen teos: Sandra och fölen (1997)
Tammi, 2001, kovakantinen, 195 sivua
suomentanut Marvi Jalo


Ennen kuin talutin Villiruusun tarhaan, se sai tulla katsomaan varsaa. Good Morning yritti asettua niiden väliin, mutta varsa kiilasi sen eteen ja tuijotti takaisin. Villiruusu puhalsi varovasti ilmaa sen päälle, ja se maiskutti suutaan. Ele tarkoitti: ”Minä olen ihan pikkuinen vaan.” Me tapaamme sanoa sitä ”naksutteluksi.”
(s. 68)

Sandra ja varsojen kevät oli pienoinen yllätys, joka tuli vastaan vanhoja kirjoja penkoessa. En yhtään muistanut, että olen joskus saanut tällaisenkin kirjan. Muistelen lukeneeni lähinnä Marvi ja Merja Jalon kirjoittamia hevoskirjoja. Marvi Jalo tosin liittyy tähän kirjaan sillä tavalla, että hän on suomentanut sen.

Sandran vanhemmilla on oma hevostila, jossa kasvatetaan hevosia. Sandran oma hevonen nimeltään Villiruusu ja se on tietysti maailman paras hevonen tytön mielestä. Sandran paras ystävä Ebba käy tilalla lähes päivittäin, ja yhdessä tytöt ratsastavat lähiseudun maastossa. Talvella tienoo hautautuu lumeen, jolloin tytöt käyvät kaupassakin ratsain, kun tiet ovat tukossa, eikä autolla pääse. Vaikka oman hevosen hoitaminen onkin ihanaa, niin parasta on varsojen seurassa. Kevääksi odotetaan jopa kuuden varsan syntymää, mikä pitää perheen kiireisenä.

Oli ihan mielenkiintoista lukaista tämä kirja. En muistanut tarinaa ennalta, joten kaikki tapahtumat tulivat ikään kuin uusina vastaan. Kirjassa on suomalaisiin hevoskirjoihin verrattuna piristävä piirre: se kertoo aivan tavallisesta arjesta hevosten kanssa. (Eri mieltä voidaan tietysti olla siitä, kuinka tavallista on oman tilan omistaminen.) Lapsena kahlasin läpi kaikki Nummelan ponitalli- ja Pappilan ponitytöt -kirjat. Niissä juoneen tuntui oleellisesti liittyvän mitä hurjimpia sattumuksia, kuten kiusaamista, hevosvarkauksia, muuta rikollisuutta ja yliluonnolliselta vaikuttavia tapahtumia.

Muistelisin etten ole lukenut Sandrasta kertovan kirjasarjan muita osia lapsena. Varsojen kevät on sarjan kolmas osa, ja kaksi aiempaa osaa olisi hyvä olla luettuna ennen tämän osan lukemista. Kirjasta puuttui taustatietoa menneistä tapahtumista. Esimerkiksi Sandran perheen kasvattamien hevosten rotua ei paljastettu aivan heti ja koko heidän kasvatustyönsä tarkoitus oli myös vähän pimennossa. Jossain vaiheessa ruvettiin käsittelemään laukkaratsastusta, joten ilmeisesti tilalla kasvatettavat hevoset ovat laukkaratsuja. Todennäköisesti en ole lapsena välittänyt taustatiedon puuttumisesta, mutta nyt huomasin kaipaavani edes jonkinlaista kertausta siitä, mitä aiemmin on tapahtunut.

Olen käynyt vanhoja kirjalaatikoita läpi vähän siinä mielessä, että osan kirjoista voisi vihdoinkin heittää pois. Eihän kaikkea voi säästää, vaikka lapsuudenaikaisista kirjoista saisikin nostalgisia muistoja. Mietin vaan, vieläkö heppakirjoilla on lukijoita ja mikä olisi kätevin tapa päästä eroon vanhoista kirjoista (antikvariaatti, kirjasto, kirppis, nettikirppis)?

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Alkuperäinen teos: Kometen kommer (1946)
uudistettu laitos Kometjakten 1968
WSOY, 2010, pokkari, 144 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Isä kumartui Piisamirotan puoleen ja sanoi:
– Mitä jos mietiskelisitte vähän aikaa riippumatossa? Eikö se olisi miellyttävää?
– Te sanotte niin vain jotta pääsisitte minusta eroon, sanoi Piisamirotta.
Hän puhalsi korpunmurua, joka oli maapallo, ja se putosi pöydänreunan yli. Muumipeikko vingahti.
– Nyt lähdetään joelle ja heti, sanoi Muumimamma.
– Minä näytän teille miten kaislaveneitä tehdään.
(s. 27)

Muistan lapsuudesta Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan, jonka näin silloin useampaan kertaan. Janssonin samannimistä kirjaa en ole aiemmin lukenut. Kirjan lukemisen aikana katsoin elokuvan uudestaan ja yllätyin siitä, että elokuvaan oli tehty muutoksia. Tosin ehkä muutoksista ei olisi pitänyt yllättyä, niin monia tarinoita muutetaan ainakin jollain tavalla, kun ne muokataan kirjoista elokuviksi.

Muumilaaksossa eletään normaalia arkea, kun alkaa tapahtua kummallisia luonnonilmiöitä. Samoihin aikoihin Muumitaloon saapuu vieraaksi joen varressa olleen kotikolonsa menettänyt Piisamirotta. Hän on pessimistinen filosofi, jonka mukaan maailmanloppu on lähellä. Kaikki luonnonilmiöt viittaavat lähestyvään loppuun. Muumipeikko ja Nipsu huolestuvat Piisamirotan ennustuksista, joten Muumimamma lähettää heidät Yksinäisillä vuorilla sijaitsevalle tähtitornille ottamaan tarkemmin selvää asioista.

Matkan varrella Muumipeikko ja Nipsu saavat selville, mikä luonnonilmiöt on aiheuttanut. He tutustuvat heti matkan alussa Nuuskamuikkuseen, joka kertoo heille, että pyrstötähti on tulossa kohti Muumilaaksoa. Muikkunen liittyy matkaseuraksi. Yhdessä he löytävät granaatteja ja tapaavat hyönteisistä kiinnostuneen hemulin ennen kuin ovat perillä tähtitornin luona. Siellä matkalaiset saavat huolestuttavan tiedon. Pyrstötähti iskeytyy vain muutaman päivän kuluttua maahan. Kolmikolle tulee kiire kotiin. Kotimatkalla Muumipeikko pelastaa Niiskuneidin pulasta, minkä jälkeen Niiskuneiti ja hänen veljensä Niisku liittyvät seurueeseen. Kotona he kertovat pyrstötähden tulosta, ja sitten onkin jo kiire pelastautua luolaan.

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan tarina on melko synkkä, varmaan jonkun mielestä jopa ahdistava. Turvallista laaksoa uhkaa yhtäkkiä maailmanloppu, jonka estämiseksi hahmot eivät voi tehdä mitään. Asia ratkeaa muumien omintakeiseen tapaan, on parasta lähteä ottamaan selvää, mistä oikein on kyse. Synkästä lähtökohdasta huolimatta tarina viehätti. Muumit suhtautuvat lähestyvään uhkaan melko rauhallisesti ja ottavat uutisen vastaan omalla tavallaan. Muumipeikko ja Nipsu eivät edes tiedä, mikä on pyrstötähti ennen kuin Nuuskamuikkunen paljastaa sen heille. Paluumatkalla seurueella on aikaa poiketa polulta. Muumeilla on kova luotto siihen, että asiat kyllä järjestyvät.

Kirjan hauskinta antia olivat omalaatuiset hahmot. Mukaan mahtuu tärkeilevä ja aina suunnitelmallinen Niisku kuin myös täysillä harrastuksiinsa keskittyvät hemulit, joita on kaksi kappaletta. Toinen on kiinnostunut hyönteisistä ja toinen postimerkeistä. Vähiten pidin Muumipeikosta, jonka käytöksessä olisi parannettavaa. Ensin hän ja Nipsu olivat hyviä ystäviä, mutta seikkailun edetessä Nuuskamuikkunen syrjäytti Nipsun. Piisamirotan pessimistisyys lähinnä huvitti, ja Nuuskamuikkusen kykyä olla haalimatta turhia esineitä ei voi kuin ihailla. Oli ilo palata muumien pariin.

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut

Alkuperäinen teos: Pelle Svanslös på nya äventyr (1940)
Gummerus, 1998, kovakantinen, 126 sivua
suomentanut Terttu Liukko


– Mutta tiedättekö, mikä tällainen kummallinen sinipunainen ja karvainen kukka on? Pirkko kysyi.
– Se on kai jokin lilja, isä tuumi.
– Eipäs olekaan, sanoi äiti. – Se on kangasvuokko eli pulsatilla. Sen muistan kouluajoilta.
Minäpäs tiesin sen, Pekka ajatteli tyytyväisenä itsekseen, tiesin jo ennen kuin toiset, että se on Tilsapulla.
(s. 13)

Viimeviikkoisen Neiti Etsivä -innostuksen lomassa pengoin esiin muitakin vanhoja lapsuudesta tuttuja kirjojani. Näiden kirjojen joukossa oli muutama Pekka Töpöhännän seikkailuista kertova kirja. Niitä luettiin minulle lapsuudessani ääneen, myöhemmin luin Pekka-kirjoja itse lukemaan opittuani, ja pidin kirjoista kovasti. Pekan seikkailujen pariin oli mukava palata pitkän tauon jälkeen.

Pekka Töpöhännän uudet seikkailut koostuu useammasta pienestä tarinasta, jotka eivät kaikki liity toisiinsa. Voisi kai sanoa, että kirja kertoo joistakin sattumuksista Pekan elämässä, mutta suinkaan kaikkea ei paljasteta. Uusissa seikkailuissaan Pekka saa kutsun kissojen kevätjuhliin, tietokilpailuun ja naamiaisiin. Ilkeä Monni yrittää tietysti jokaisella kerralla tehdä Pekan naurunalaiseksi, mutta yleensä asetelma kääntyy päälaelleen, pitkän nenän saakin Monni. Ihmisperheensä kanssa Pekka lähtee maalle kesänviettoon. Siellä perheen Olli-poika ja hänen serkkunsa keksivät leikin, jossa he rantautuvat autiosaarelle. Leikkiin tarvitaan myös laivakissa, jonka rooliin Pekka joutuu.

Jostain muistin sopukoista tarinan juoni ja hahmojen piirteet palautuivat nopeasti mieleen. Kirjat ovat oikea malliesimerkki kiusaamisesta erilaisuuden takia. Pekalla ei ole häntää, minkä takia kissapolo joutuu kestämään ties mitä. Pääkiusaajana on Monni, joka ei jätä sopivaa tilaisuutta käyttämättä. Seuraajansa Pilli ja Pulla myötäilevät kaikessa ihailemaansa Monnia. Muista kissoista Rauha ja Risto antavat usein houkutella itsensä Monnin juoniin mukaan, vaikka pohjimmiltaan he ovat hyväntahtoisia kissoja. Onneksi kissojen tapahtumissa, kuten tietokilpailussa, on paikalla myös reiluja kissoja, jotka eivät salli ilkeyksiä.

Tämän jälkeen täytyy lukea muutkin Pekka-kirjat taas jossain vaiheessa. Pekka on sympaattinen hahmo, joka ei lannistu Monnin ilkeyksistä. Siitä voisi itsekin ottaa mallia, ettei lannistu vastoinkäymisistä. Ehdottoman hyvä puoli on myös se, ettei kiusaaja saa viimeistä sanaa, vaan Monni joutuu ottamaan opikseen.

J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Alkuperäinen teos: Fantastic Beasts and Where to Find Them (2001)
Tammi, 2001, pehmeäkantinen, 42 sivua
suomentanut Jaana Kapari-Jatta


Ihmeotukset ja niiden olinpaikat syntyi monen vuoden matkustamisen ja tutkimuksen tuloksena. Muistan kaukaa vuosien takaa seitsenvuotiaan velhon, joka vietti tuntikausia huoneessaan härklönttejä leikellen, ja kadehdin häntä odottaneita matka: synkimmästä viidakosta paahteisimmalle aavikolle, vuorenhuipulta rämesuolle tuo suttuinen härklönttien tuhrima poika etsi isoksi vartuttuaan otuksia, joita seuraavilla sivuilla kuvataan.
(johdanto)

Ihmeotusten myötä Hyllytontun höpinöitä -blogista liikkeelle lähtenyt Okklumeus-lukuhaaste on osaltani ohitse. Päätin osallistua haasteeseen lukemalla Harry Potter -sarjan oheiskirjat, koska en ollut lukenut niitä aikaisemmin. Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun olen saanut lukuhaasteen tavoitteen täyteen näin varhaisessa vaiheessa. Kirjan kirjoittaja on Lisko Scamander, ja Huispaus kautta aikojen -kirjan tapaan suomentajaksi on merkitty Kurvaa Aka.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat esittelee yliluonnollisia kykyjä omaavia taikaotuksia. Kirja on yksi Tylypahkan oppikirjoista, ja samalla näköispainos Harry Potterin omistamasta kirjasta. Teoksen alussa kerrotaan itse kirjailijasta, jonka jälkeen on vuorossa Albus Dumbledoren kirjoittama esipuhe. Sitä seuraa johdanto, jossa muun muassa määritellään, mitkä taikaotuksista ovat otuksia ja mihin otuksiin viitataan henkilöinä. Esiteltävien otusten joukossa on monia Potter-kirjasarjassa mainittuja olentoja, kuten ihmissudet, yksisarviset, lohikäärmeet ja puhpallurat.

Kyseessä on oppikirja, mutta asiatyylistä huolimatta teksti ei ollut liian kuivaa. Hauskuutta kirjaan toi Harryn, Ronin ja Hermionen marginaaleihin kirjoittamat kommentit, jotka olivat varsin osuvia. Pidin tästä enemmän kuin huispauksesta kertovasta tietokirjasta. Tällaista oppikirjaa olisin mielelläni lukenut koulussa. :) Kirjan monet otukset on ainoastaan mainittu Potter-sarjan aikana, joten oli mukava saada tietää enemmän, minkälaisista otuksista on kyse. Tuttujen otusten lisäksi kirjassa esitellään useampia sellaisia otuksia, joita ei ole mainittu ollenkaan kirjasarjan aikana. Potter-faneille Ihmeotukset on mielenkiintoista lisälukemista itse kirjasarjaan.

Ihmeotusten pohjalta on tehty elokuva, joka ilmestyy tämän vuoden lopussa. Pääosaa eli Lisko Scamanderia näyttelee Eddie Redmayne.

J. K. Rowling: Huispaus kautta aikojen

Alkuperäinen teos: Quidditch Through the Ages (2001)
Tammi, 2001, pehmeäkantinen, 55 sivua
suomentanut Jaana Kapari-Jatta


Rauniolinnu Sipisin teoksesta nauttivat kaikki ne, jotka harrastavat huispausta joko pelaajina tai katselijoina tai ovat monipuolisesti kiinnostuneita velhouden historiasta. Siinä missä me olemme kehittäneet huispauspelin, se on myös kehittänyt meitä: huispaus yhdistää noitia ja velhoja eri elämänaloilta ja suo meille yhteisiä riemun, voiton ja (Kadlein Kanuunoiden kannattajille) epätoivon hetkiä.
(esipuhe)

Osallistun Huispaus kautta aikojen -kirjalla Hyllytontun höpinöitä -blogista liikkeelle lähteneeseen Okklumeus-lukuhaasteeseen. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty käännöksessä Rauniolinnu Sipis (Kennilworthy Whisp) ja suomentajaksi Kurvaa Aka.

Kuten jo nimestä voi päätellä, kirja kertoo kaiken oleellisen Harry Potter -sarjan velhomaailman suosituimmasta urheilulajista, huispauksesta. Pienessä kirjassa valotetaan huispauksen syntyä ja sitä, kuinka laji kehittyi sellaiseksi, miten sitä nykyään pelataan. Historian lisäksi tutuksi tulevat pelin säännöt, erilaiset luudanvarsien mallit ja temput, joilla voi harhauttaa vastustajaa. Kirjassa esitellään brittiläisiä ja irlantilaisia huispausjoukkueita. Näiden lisäksi kirjassa annetaan katsaus huispauksen tilanteeseen maailmanlaajuisesti esittelemällä joitakin joukkueita eri maanosista.

Huispaus kautta aikojen on mukava oheistuote täydentämään Potter-kirjasarjaa. Kerronnan ote on tietokirjamainen ja lajista kerrotaan niin perusteellisesti, että se melkein rupesi tuntumaan aivan oikealta urheilulta. Mitään maailmaa mullistavaa lukukokemusta kirja ei kuitenkaan tarjonnut. Potter-kirjat kannattaa olla luettuna ennen tämän kirjan lukemista, koska muuten aihe voi jäädä hämäräksi. Pidin siitä, että kirjan alussa on lista sarjan hahmoista, jotka ovat lainanneet kirjan Tylypahkan kirjastosta. Listasta löytyi monta tuttua nimeä. Yllätyin hieman siitä, kuinka ohkainen kirja todellisuudessa on, luin sen nopeasti yhdessä päivässä. Kirja oli siis mainio ”välipala” paksumpien kirjojen välissä.

J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

Alkuperäinen teos: The Tales of Beedle the Bard (2008)
Tammi, 2009, kovakantinen, 93 sivua
suomentanut Jaana Kapari-Jatta


Olipa kerran kolme veljestä, jotka taivalsivat mutkaista syrjätietä hämärän aikaan. Aikanaan veljekset tulivat joelle, joka oli liian syvä kahlata poikki ja liian vaarallinen uida. Mutta veljekset olivat oppineita taikojia, joten he vain heilauttivat taikasauvojaan ja ilmaannuttivat sillan petollisen veden yli. He olivat puolessa välissä siltaa, kun he huomasivat huppupäisen hahmon tukkineen tiensä.
(s. 77)

Päätin osallistua Hyllytontun höpinöitä -blogista liikkeelle lähteneeseen Okklumeus-lukuhaasteeseen. Luin Potterit hiljattain uudestaan, joten osallistun haasteeseen kirjasarjan oheiskirjoilla. En ole lukenut niistä vielä yhtäkään, joten tulevatpahan nekin tutuiksi haasteen myötä.

Siuntio Silosäkeen tarinat tuli tunnetuksi viimeisessä Harry Potter -kirjassa, jossa yksi satukirjan tarinoista oli juonen kannalta merkittävässä roolissa. Kirja sisältää seuraavat velhosadut: Velho ja pomppiva pata, Oivan onnen alkulähde, Tietäjän karvainen sydän, Tanili Kanilin käkättävä kanto ja Tarina kolmesta veljestä. Satujen lisäksi kirja sisältää fiktiivisen hahmon, Potter-kirjoista tutun Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren, kommentit jokaisesta sadusta. Kirjan kuvitus on J. K. Rowlingin itsensä piirtämää.

Velho ja pomppiva pata kertoo jästinaapureitaan auttavasta ystävällisestä velhosta. Velhon kuoltua taikapata siirtyy hänen pojalleen. Kun naapurit tulevat pojan juttusille niin pienempien kuin isompien murheidensa kanssa, ei poika aiokaan jatkaa isänsä jalan jäljissä. Hän torjuu tulijan toisensa jälkeen. Lopulta poika saa opetuksen.

Toinen satu Oivan onnen alkulähde kertoo lähteestä, jonka vedellä uskotaan olevan taikavoimia. Lähteestä juoneet parantuvat sairaudesta tai saavat muuten elämäänsä uuden onnen ajan. Kolme noitaa ja ritari, joilla jokaisella on erilaiset syynsä toivoa uutta onnea, saavat tilaisuuden tavoitella lähteelle pääsyä. Matkalla lähteen luokse he kohtaavat monenlaisia vastoinkäymisiä.

Kolmas satu Tietäjän karvainen sydän on satu mahtavasta velhosta, joka päätti, ettei hän halua koskaan sortua rakkauden kaltaiseen heikkouteen. Niinpä velho poisti oman sydämensä rinnastaan. Velho kuvitteli, että kaikki kadehtisivat hänen rikkauksiaan ja voimiaan. Todellisuudessa palvelijat surkuttelivat häntä, sillä kukaan ei rakastanut häntä. Ilman sydäntään velho ei pysty rakastamaan, minkä takia tarinalla on surullinen loppu.

Tanili Kanilin käkättävä kanto kertoo kuningaskunnasta, jonka hallitsija halusi, että ainoastaan hän itse, eikä kukaan muu, osaa taikoa. Kuningas etsii opettajaa opettamaan taikuutta, mutta yksikään noita tai velho ei uskalla ilmoittautua työhön. Niinpä eräs huijari väittää osaavansa taikoa ja hänestä tulee kuninkaan opettaja. Huijari jää kiinni valheestaan, ja todellinen noita, vanha pyykkäri nimeltä Tanili, paljastaa taikakykynsä.

Tarina kolmesta veljestä oli mukana kirjassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Sadussa kolme veljestä kohtaa sillalla Kuoleman, joka suo jokaiselle palkinnon, koska veljekset pystyivät päihittämään hänet. Vanhin veli on tappelupukari ja haluaa vahvemman taikasauvan kuin yksikään muu sauva on. Keskimmäinen veli haluaa nöyryyttää Kuolemaa lisää toivomalla kykyä herättää kuolleet takaisin henkiin. Nuorin veli toivoo jotakin, minkä avulla Kuolema ei voi seurata häntä.

Jokaisessa sadussa on tyypillisiä sadun piirteitä, jotka toivat mieleen esimerkiksi Grimmin sadut. Kirjan sisältämät sadut ovat opettavaisia ihan yleismaailmallisesti, mutta myös Harry Potter -tarinoiden maailmankatsomuksen mukaan. Opetukset käsittelevät esimerkiksi ihmisarvoa, sekä velhot ja noidat että jästit (ihmiset, jotka eivät pysty taikomaan) ovat samanarvoisia, eikä taikuus tee kenestäkään parempiarvoista. Albus Dumbledoren kommentit olivat ihan mukavaa luettavaa ja niistä sai lisätietoa velhojen historiasta. Oma suosikkini saduista oli ehdottomasti Tarina kolmesta veljestä, sillä se puhutteli kaikista eniten. Kokonaisuudessaan Siuntio Silosäkeen tarinat oli kaltaiselleni Potter-fanille mukavaa lisälukemista, mutta kovin paljon en jaksanut innostua saduista.

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä? / Wer tröstet Toffel?

Alkuperäinen teos: Vem ska tröstä knyttet? (1960)

Kuka lohduttaisi Nyytiä?
WSOY, 1960, kovakantinen
suomentanut Kirsi Kunnas

Wer tröstet Toffel?
Schildts & Söderströms, 2015, kovakantinen
saksantanut Oliver Müller


Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.

Wer lebt in denn in diesem kleinen Haus? Es ist Toffel; er ist ganz allein.
Der Arme merkt’s gar nicht – wie einsam ist’s beim ihm daheim.
Draußen hört er Morras schrilles Geheul und Hemuls schwere Tritte.
Nervös zündet er die Lampe an und schleicht ins Bett. Wie leise sind seine Schritte!
Im Wald verschließt ein jeder seine Türen vor der Finsternis
Und muntert sich auf mit guter Laune, mit Wärme und mit Licht.

Olin jo ehtinyt aivan unohtaa, että Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ollut lapsena yksi lempikirjoistani. Kirjaa säilytettiin mummolassa, jossa se oli valmiina odottamassa innokasta kuuntelijaa. Siis poissa silmistä, poissa mielestä, ei kai ole ihme, jos lapsuuden lempikirja painuu unohduksiin. Toin kirjan hiljattain omaan kotiini, ja jälleennäkeminen oli erittäin mukava lukukokemus.

Pieni ja pelokas Nyyti on kovin yksinäinen. Kiireisenä hän jättää kotinsa taakseen, ovi jää auki ja valot palamaan. Myöhemmin Nyyti harmittelee typeryyttään, nyt sade ja tuuli pääsevät sisälle. Kulkiessaan Nyyti kohtaa iloisia hahmoja, joiden kanssa hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä juttusille. Siihen hän on liian ujo. Hemuleitten puistossa hän seuraa mieluummin sivusta toisten hauskanpitoa. Merenranta tuo muutoksen, sieltä Nyyti löytää kauniin ison näkinkengän ja huomaa vedessä lipuvan pullon, jonka sisältämä kirje on hänen ensimmäisensä. Kirjeen on kirjoittanut ystävää kaipaava Tuittu. Nyyti rohkaisee mielensä ja lähtee seikkailuun pelastamaan Tuittua.

Nyyti-kirjassa piilee Janssonin muista teoksista tuttua taikaa. Lapsena sen filosofisuutta ei välttämättä ymmärrä, mutta aikuistuneempana lukijana tarinasta saa viimeistään paljon enemmän irti. Tarina sisältää myös opetuksia, joita kaikkien yksinäisyyttä potevien olisi hyvä pysähtyä miettimään edes joskus. Voisiko omaa yksinäisyyttään ehkäistä jollain tavalla? Uskaltaa sanoa hei ja mennä rohkeasti toisten mukaan? Saksankielisen kirjan takakannen sisäpuolella kerrotaan, että Jansson tarkoitti kirjan ennen kaikkea ujoille lapsille ja lapsille, jotka ovat kasvaneet ilman sisaruksia. Voin hyvin kuvitella Nyytin tarinan rohkaisevan lapsia.

Luin kirjan ensin suomeksi ja myöhemmin innostuin lainaamaan sen kirjastosta saksaksi. Saman teoksen lukeminen eri kielillä on minusta mukavaa vertailua, miten eri tavoin asiat voidaan ilmaista. Samalla eri kielillä lukeminen valaisee, kuinka tärkeä oma äidinkieli, tunteiden kieli, onkaan. Vaikka ymmärsin saksankielisen tekstin, ei tarina herättänyt vieraalla (joskin opintojen vuoksi hyvin tutulla kielellä) suuria tunteita. Liikutusta ja tarinaan eläytymistä koin kunnolla lukiessani kirjaa suomeksi. Kirsi Kunnaksen ansiokas käännös vaikutti tietysti myönteisesti hyvän lukukokemuksen syntyyn.

Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi, on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi? Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Eigentlich sollte es ihm nun gut gehn, denn er ist allein – kein Hemul, keine Morra ist zu sehn. Wer tröstet also Toffel, der unglücklich bleibt, obwohl ihn keiner stört, und sagt ihm, dass eine Muschel schöner ist, wenn man zu zweit ihr Rauschen hört?

Astrid Lindgren: Meidän Marikki

Meidän Marikki, WSOY, 2000, kovakantinen, 373 sivua
Yhteisnide kahdesta Lindgrenin teoksesta:
- Marikki (ruotsinkielinen alkuteos Madicken)
suomentanut Laila Järvinen, 1962
- Kesäkummun Tuikku (ruotsinkielinen alkuteos Madicken och Junibackens Pims)
suomentanut Kristiina Rikman, 1977

Marikki lähtee Nilssoneilta hieman mietteissään. Kyllähän molemmat, sekä öljylamppu että pitkäpartaiset tontut ovat hyviä, mutta ne saavat hänet kuitenkin ikävöimään kotiin. Abben luona ei oikein tunnu siltä, että huomenna on joulu, ja se tekee hänet levottomaksi. Hän keskustelee siitä Liisan kanssa heidän mentyään illalla vuoteeseen.
- Mitä jos heräämme, eikä olekaan jouluaatto, vaan esimerkiksi perjantai?
(s. 132)

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin lapsuudessani usein. Suosikkini taisi Ronja Ryövärintytär, mutta Marikki tuli heti perässä vähintäänkin hyvänä kakkosena. En ole lukenut Marikkia moniin vuosiin. Viimeisin kerta on varmaankin ollut kouluikäisenä sen jälkeen, kun olin oppinut lukemaan. Paluu tutun kirjan pariin oli nostalgian täyteinen.

Vilkas ekaluokkalainen Marikki asuu perheensä kanssa Kesäkummussa, maailman ihanimmassa talossa. Yhdessä pikkusiskonsa Liisan kanssa Marikki saa hassuja päähänpistoja, joiden seuraamukset eivät aina ole niin onnellisia. He leikkivät esimerkiksi Raamatusta tuttuja tarinoita, jolloin Liisa katoaa kaivosta ja Marikille tulee huoli siskosta, kun orjakauppias on vienyt tämän mukanaan. Vajan katolta hyppääminen sateenvarjon kanssa kuulostaa jännittävältä idealta, mutta alas tullessa voi sattua… Tyttöjen lisäksi perheeseen kuuluvat sanomalehdessä työskentelevä isä, äiti, joka on kotirouvana, Alva-piika, kissa ja koira sekä silloin tällöin pyykkiä pesemään tuleva pyykki-Iida.

Marikki elää varsin huoletonta ja mukavaa elämää. Luvassa on vierailuja vappukokolla, uudet hienot sannikkaat ja pormestarinnan järjestämät hyväntekeväisyystanssiaiset. Toisenlainen elämä tulee Marikille tutuksi hänen lähipiirinsä henkilöiden kautta. Koulussa hänen luokallaan on Miia, jota kutsutaan pöpö-Miiaksi, koska tytöllä on aina likaiset vaatteet ja suttuinen olemus. Naapurissa asuu köyhä Nilssonien perhe, joiden Abbe-poika on Marikin hyvä ystävä. Nilssonin täti on pitää yksin huolta taloudesta sillä välin, kun Nilssonin setä makaa sohvalla ajattelemassa tai viettää aikaa paikallisessa krouvissa.

Lapsuudessa Marikki oli herttainen tarina vilkkaasta tytöstä, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia, mutta lopulta asiat aina kääntyvät parhain päin. Olen kuulemma joskus toivonut pikkusiskoa, jonka kanssa voisi leikkiä kuten Marikki ja Liisa. Tämä lukukerta ei onneksi ollenkaan himmentänyt lapsuudesta tuttuun kirjaan liittyviä nostalgisia muistoja. Ne palautuivat mieleen, mutta samalla ymmärsin kirjaa uudella tavalla. Marikista aukeni aivan uudenlainen, yhteiskuntaa tarkasteleva puoli. Parhaiten se tulee ilmi juuri Marikin perheen tavallisen perhe-elämän ja muiden, kuten Nilssonien perheen arjen kuvauksena. Vaikka he ovatkin naapureita, ovat perheiden elinolosuhteet hyvin erilaiset.

Tarina sijoittuu Ruotsiin 1900-luvun alkuun, mikä on myös jättänyt jälkensä tarinaan. Marikin perheen isä huolehtii perheen elannosta. On aivan luonnollista, että äiti on kotirouvana ja perheessä on piika, sekä silloin tällöin käy pyykkäri pesemässä pyykkiä. Pormestarinnan tanssiaiset ovat varakkaammalle väelle tarkoitetut juhlat, eikä Alva-piika tohtisi osallistuakaan, elleivät isä ja äiti vaatisivat häntä mukaan. Paikkakunnalla on myös vaivaistalo, ja erityisesti yksi talossa asuva mies pelottaa Marikkia. Näteimmin ajankuva ilmenee vaatetuksesta. Marikki pukeutuu merimiesasuun tai essumekkoihin ja äidillä on kaunis leninki yllään huviretkellä. Ilon Wiklandin hienosta kuvituksesta suosikikseni taisi nousta juuri kuva perheestä huviretkellä. Siinä vaatetuskin luo idylliä seikkailun merkeissä.

Jean Estoril: Anne sisäoppilaitoksessa

Alkuperäinen teos: Drina Dances in Exile (1959)
Tammi, 1994, kovakantinen, 207 sivua
suomentanut Ritva Toivola



Annea kiehtoivat aina Royal Opera Housen ympäristön koleat kadut, vaikka seutu olikin jo tullut hänelle aivan tutuksi. Nyt hänen kaikki ajatuksensa kohdistuivat kuitenkin balettiin, jota he olivat menossa katsomaan. Hän tunsi suuren osan sen musiikista ja ajatus siitä, että hän esiripun noustua näkisi näyttämön, jolle olisi lavastettu Prinsessa Ruususen ristiäispäiväjuhla, sai hänet kihelmöimään sisäisestä jännityksestä.
(s. 10)

En ole koskaan osoittanut pienintäkään kiinnostusta balettia kohtaan, ja kenties juuri siitä syystä sain lapsena kolme Jean Estorilin balettiaiheista kirjaa. Täytyihän sitä kai jotain muutakin lukea kuin ainaisia heppakirjoja. :) Näin aikuisiällä Estorilin kirjat ovat hauska kurkistus baletin maailmaan, vaikka kirjat onkin tarkoitettu lapsille.

13-vuotias orvoksi jäänyt Anne Adams asuu isovanhempiensa kanssa Lontoossa. Anne käy arvostettua (ja kuvitteellista) Dominickin balettikoulua yhdessä hyvän ystävänsä Rosen kanssa. Anne on luonteeltaan hyvin herkkä ja hän suhtautuu kovin intohimoisesti balettiin. Rakkauden tanssiin tyttö on perinyt äidiltään, joka oli kuuluisa balettitanssija, ennen kuin hän joutui lento-onnettomuuteen, jossa hän sai surmansa. Annen isoäiti on yrittänyt kitkeä Annen kiihkeyttä balettia kohtaan, muttei ole pystynyt estämään tyttärentytärtään tanssimasta.

Anne sisäoppilaitoksessa -kirjassa Annen isovanhemmat matkustavat Australiaan isoisän heikentyneen terveyden takia. Uutinen matkasta on herkälle Annelle iso järkytys, sillä hän joutuu samaan aikaan eroon rakkaista isovanhemmistaan ja Dominickin balettikoulusta, joka on hänelle hyvin tärkeä. Anne lähetetään maaseudulle syrjäiseen Chalk Green Manorin sisäoppilaitokseen. Aluksi ajatus kaukaisesta sisäoppilaitoksesta tuntuu vastenmieliseltä, eikä Anne koe kotiutuvansa Chalk Greeniin. Vähitellen hän tutustuu muihin oppilaisiin ja saa uusia ystäviä.

En enää muista, mitä mieltä olin Anne-kirjoista lapsena, enkä tälläkään lukukerralla ollut aivan varma, mitä ajattelen kirjasta. Päähenkilö Annessa on paljon piirteitä sellaisesta perin täydellisestä hahmosta, josta en yleensä välitä kirjallisuudessa. Tyttö vaikuttaisi olevan jonkinlainen opettajien suosikki ja hän saa hienon roolin eräässä baletissa. Näennäisistä ongelmista huolimatta kaikki näyttäisi sujuvan Annelta sutjakkaasti kuin tanssi. Tosin ei Annella oikeasti ole aivan niin helppoa, sekä Dominickin koulussa että Chalk Greenissä on ilkeitä ja kateellisia oppilaita, jotka ovat ottaneet Annen silmätikukseen. Sympatiani jäivät lopulta täysin Annen puolelle.

Tästä kirjasta oli vaikeaa löytää suomenkielistä arviota tai bloggausta, en itse asiassa löytänyt sellaista, joten luin muutaman englanninkielisen arvion, jotka on kirjoitettu alkuperäisen teoksen pohjalta. Yhdestä jäi erityisesti mieleen se, miten helposti Anne etenee baletissa. Baletista mitään tietämättömänä en ole oikea henkilö kommentoimaan Annen taitoja tai etenemisen helppoutta, mutta kyllähän se tuntui aika helpolta tämän kirjan ja kahden seuraavan osan perusteella. Itse laittaisin helppouden lastenkirjallisuuden piikkiin, kuinka moni kohderyhmään kuuluva jaksaisi lukea tytöstä, joka haaveilee baletista, mutta ei ikinä onnistu missään? En minä ainakaan olisi jaksanut. Arvioita lukiessa tuli mieleen, että Anne-kirjat ovat kurkistus baletin maailmaan, mutta ei niitä voi pitää täysin todenmukaisina. Oikeassa elämässä on ilmeisesti tehtävä paljon enemmän töitä tanssin eteen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mukava ja nopeasti luettava tauko tenttikirjojen väliin. Minulle tuli täysin yllätyksenä, kuinka pitkästä kirjasarjasta todella on kyse, kun perehdyin kirjailijaan tarkemmin. Lapsena luulin, että sarja on samanpituinen kuin kuinka monta teosta on suomennettu. Oikeasti Anne-sarjassa on jopa 11 osaa ja kirjailijan nimi Jean Estorilkin on pseudonymi.

Anne-sarja
Annen balettihaave (Ballet for Drina)
Anne balettikoulussa (Drina's Dancing Year)
Anne sisäoppilaitoksessa (Drina Dances in Exile)
Anne Italiassa (Drina Dances in Italy)
Anne Skotlannissa (Drina Dances Again)
Drina Dances In New York
Drina Dances in Paris
Drina Dances in Madeira
Drina Dances in Switzerland
Drina Goes on Tour
Drina Ballerina

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

WSOY, 1968, kovakantinen, 88 sivua


Seuraava päivä koulussa tuntui Onnelista ja minusta sanomattoman pitkältä. Koko päivän ajattelimme vain Vaaksanheimon perhettä ja koetimme arvailla, mitä he mahtoivat puuhata. Tietenkään emme kertoneet kenellekään mitään; jostakin syystä se tuntui mahdottomalta. Ja olisiko kukaan edes uskonut meitä?
(s. 21)

Onnelin ja Annelin talvi löytyi laatikosta, jonne olin pakannut vanhoja lapsuudesta tuttuja kirjojani. En muista kenenkään lukeneen kirjaa minulle, enkä muista myöskään itse lukeneeni sitä. Mielenkiintoinen sattuma, mutta jos tätä en ollut aiemmin lukenut, niin ainakin nyt kirja tuli luettua.

Onneli ja Anneli ovat kaksi ystävystä, jotka asuvat kahdestaan omassa talossaan. Eräänä iltana heidän pihaansa ajaa pikkuruinen auto, josta astuu ulos Vaaksanheimon perhe. Vaaksanheimot etsivät rouva Ruusupuuta, samaa henkilöä, jolta tytöt ostivat talonsa. Rouva Ruusupuun olinpaikasta ei ole tietoa, joten tytöt majoittavat Vaaksanheimon perheen nukkekotiinsa, kunnes saavat vihjeen siitä, missä rouva Ruusupuu voisi olla. Päivät pikkuruisten vieraiden seurassa sujuvat rattoisasti. Vaaksanheimot tutustuvat Onnelin ja Annelin naapureihin ja myös kutsuvat koko joukon viettämään pikkujoulua nukkekotiin.

Tytöt pitävät kovasti pikkuruisista vieraistaan, mutta valitettavasti ongelmiakin on luvassa. On ihmisiä, jotka mielellään tienaisivat hyvät rahat vangitsemalla Vaaksanheimojen kaltaisen perheen ja näyttämällä heitä muille. Tytöt kohtaavat yllätyksen, kun Annelin äidin entinen kotiapulainen Adele seisoo yhtenä iltana heidän ovensa takana. Adele ei ole kuulevinaan vastaväitteitä vaan jää huolehtimaan tytöistä. Kaiken lisäksi Adele on huolestuttavan utelias lastenhuoneesta kuuluvista äänistä, jotka lähtevät tietysti Vaaksanheimoista.

Kirja on ihastuttavan lämminhenkinen ja täynnä lapsenomaista magiaa. Onnelin ja Annelin naapureihin on varmasti tutustuttu paremmin jo ensimmäisen osan aikana, mutta tässäkin osassa heistä sai hyvän käsityksen. Naapurissa asuvilla sisaruksilla Tingelstiinalla ja Tangelstiinalla Vappusella on kaikenlaista jännittävää puutarhassaan, ja heidän veljensä Vekotiitus on nerokas keksijä. Tingelstiinan ja Tangelstiinan yllätyskanojen munimien yllätysmunien ansiosta vieraat saattoivat juhlia pikkujoulua Vaaksanheimojen kanssa nukkekodissa. Poliisi Ulpukka ja hänen vaimonsa ovat tavallisempia naapureita, mutta toki yhtä mukavia ihmisiä, kuin Vappusten sisarukset. Salaperäinen rouva Ruusupuu vaikutti aivan hyväntahtoiselta haltiakummilta, hänestä haluaisin melkeinpä kuulla lisää.

Onnelin ja Annelin talvessa minua viehätti erityisesti realistisen maailman sekoittuminen taianomaisten asioiden kanssa. Tytöt ovat aivan tavallisia tyttöjä ja käyvät koulua, mutta niin vain heidän luokseen tulee vierailulle pikkuruinen vaaksanmittainen perhe, mitä ei muuten tapahdu. Kirja on hyvin tyypillinen lastenkirja esimerkiksi edellä mainitsemastani syystä. Onneli ja Anneli saavat myös asua aivan kahdestaan, eikä heidän vanhempiaan tunnu haittaavan yhtään, ettei kahdella lapsella ole aikuista huolehtimassa heistä. Sarjan ensimmäisessä osassa varmaan saisi tyttöjen muuttotouhusta tarkemman selvityksen. Kuten lastenkirjalle sopii, tässäkin tarinassa roistot saavat lopulta kuulla kunniansa, minkä jälkeen tarina jatkuu onnellisesti eteenpäin.

Kirjan aikana ei oikeastaan hirveästi tapahdu mitään. Vaaksanheimot tulevat, ja jonkin aikaa kaikki on hyvin, kunnes luvassa on harmia. Kun asiat on saatu selvitettyä, kaikki voivat huokaista helpotuksesta. Minusta kirjan viehätys perustuukin juuri leppoisaan tunnelmaan. Kovin tapahtumarikkaaksi tätä ei voi sanoa.

Onneli ja Anneli -sarja
Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)
Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)
Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)
Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)
Putti ja pilvilaivat (WSOY, 1987)
Putti Puuhkajasaarella (WSOY, 1989)

Hans Christian Andersen: Lumikuningatar

Alkuperäinen teos: The Snow Queen (1981)
Naomi Lewisin uudelleen kertoma tarina Andersenin Lumikuningattaresta
kuvittanut Christian Birmingham
Kirjalito, 2008, kovakantinen, 61 sivua
suomentanut Eeva-Liisa Järvinen



"Lumikuningatar lentää siellä, missä lumipyry on sakeimmillaan. Hän on lumihiutaleista kaikkein suurin. Lumikuningatar ei koskaan pysy hetkeäkään paikoillaan, vaan leijailee aina takaisin mustan pilven uumeniin. Monina talviöinä hän liitää kaupungin kaduilla ja katselee sisään ikkunoista. Silloin ikkunat jäätyvät ja niihin syntyy mitä ihmeellisempiä kuvioita, kukkia ja tähtiä."

Pohdiskelin tässä pari viikkoa sitten, mitä kirjoja lukisin osalistumiini lukuhaateisiin. Pohjoismaihin liittyvää haastetta varten ajattelin lukea pitkästä aikaa Andersenin satuja, joita olen kuullut viimeksi lapsena. Kirjastossa koin pienen pettymyksen, kun tämä Lumikuningatar olikin merkitty jonkun toisen kirjoittamaksi. En ole varma, hyväksytäänkö teos ajattelemaani haasteeseen, mutta ainakin se täyttää I Spy Challenge 2015 -haasteen kohdan 15 Royal Title.

Parhaat ystävykset Kerttua ja Kai asuvat aivan toistensa naapurissa ja viettävät kaiket päivät keskenään. Eräänä päivänä Kai saa sydämeensä paholaisen rikkoman taikapeilin sirun, minkä takia hänestä tulee ilkeä ja kylmä. Kai on leikkimässä toisten poikien kanssa, kun Lumikuningatar houkuttelee pojan matkalle kaukaiseen pohjoisessa sijaitsevaan palatsiinsa. Kerttu kaipaa kovasti menettämäänsä ystävää ja päättää lähteä etsimään häntä. Monien seikkailujen ja avuliaiden uusien tuttavuuksien kautta Kerttu löytää tien perille Lumikuningattaren palatsille. Tämän jälkeen hän tekee kaikkensa pelastaakseen Kain.

Takakannen maininta siitä, että Naomi Lewis on kertonut uudelleen Andersenin sadun, herätti kummastusta ja herättää vielä edelleenkin. Tarkoitetaankohan tuolla kääntämistä ja mahdollista kieliasun muokkaamista? En ole lukenut sadun alkuperäistä versiota, mutta olen nähnyt Lumikuningattaresta tehdyn baletin, jota esitettiin Kansallisoopperassa. Kirjan sisältö muistutti baletin sisältöä, vaikka jotkin kohdat poikkesivat toisistaan. Muistaakseni baletissa ei ollut mukana esimerkiksi Kertun luokseen ottanutta naista, jonka takia Kain etsintämatka keskeytyi joksikin aikaa. Wikipedian artikkelissa kerrottu juonikuvaus Andersenin alkuperäisestä versiosta kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin tämän kirjan sisältö.

Birminghamin kuvitus on todella kaunista! Tässä pari esimerkkiä siitä:




Lumikuningatar on oivallinen satu ystävyydestä, mutta kuvien ihailemisen lisäksi satu ei herättänyt sen kummempia ajatuksia.

Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär

Alkuperäinen teos: Skammerens Datter (2000)
suomennettu tekijän englanninkielisestä käännöksestä The Shamer's Daughter
Otava, 2005, kovakantinen, suomentanut Annika Eräpuro
Näkijän kirja I



"Mitä vikaa minussa on?" muistin kysyneeni äidiltä.
"Ei sinussa ole yhtään mitään vikaa", äiti sanoi. "Olet perinyt minun lahjani, siinä kaikki." Hän tuntui samaan aikaan sekä ylpeältä että surumieliseltä. Minä en ollut ylpeä, pelkästään yksinäinen ja lohduton, ja jos olisin voinut repiä irti rinnastani sen mitä hän kutsui lahjaksi, olisin tehnyt niin, repinyt sen irti ja heittänyt menemään. Ikävä kyllä se ei ollut mahdollista. Minulla oli lahja, eikä siitä päässyt mihinkään.
(s. 8)

Annami vinkkasi blogissaan tanskalaisia kirjailijoita, joiden teoksia voisi lukea Pohjoismaihin liittyvää lukuhaastetta varten. Listalta löytyi ennestään tuttu nimi, Lene Kaaberbøl, jonka kirjoittamia W.I.T.C.H. -kirjoja olen joskus lapsena lukenut. Päätin tutustua kirjailijan toiseen tunnettuun sarjaan Näkijän kirjaan.

Dina on 11-vuotias tyttö, joka on perinyt äidiltään harvinaisen lahjan. Äitinsä tavoin hän on Näkijä, henkilö, joka pystyy näkemään ihmisten synkimmät salaisuudet ja häpeän aiheet pelkästään katsomalla heitä silmiin. Dina itse pitää lahjaansa kirouksena, sillä sen takia hänellä ei ole ystäviä. Kukaan ei halua olla tekemisissä sellaisen henkilön kanssa, joka muistuttaa ihmisiä heidän tekemistään pahoista teoista. Dina joutuu suureen seikkailuun, kun hänen äitinsä kutsutaan tunnistamaan murhaajaa. Äitiä ei kuulu takaisin, mutta Drakan -niminen mies saapuu noutamaan tytärtä. Pian Dina ja hänen äitinsä ovat hengenvaarassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat keskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Fantasian osuus ei vielä tullut esille muuten kuin näkijän kyvystä ja lohikäärmeistä, jotka vartioivat erään linnan tyrmää. Paikkoja ja henkilöitä kuvaillaan kirjan aikana, mutta kuvailusta paistoi kyllä läpi, että kirja on nimenomaan lasten- tai nuortenkirja. Siihen ei keskitetty aivan niin paljoa kuin aikuisille suunnatuissa teoksissa olisi tehty. Tarina etenee selvästi toiminnasta toiseen, jolloin kuvailuun ei jää niin paljon aikaa. Tämä on todella sääli, sillä eikö myös lapsille ja nuorille voisi tarjota yksityiskohtaista kuvailua, jonka avulla he pystyvät kuvittelemaan esimerkiksi tapahtumapaikat ja henkilöt?

Kohderyhmä kävi ilmi myös kirjan kielestä ja päähenkilön käytöksestä. Kieli on yksinkertaista. Päähenkilö Dina puolestaan ärsyyntyy siitä, kun aikuinen henkilö kohtelee häntä kuin lasta. Tämä asia tuntuu olevan jonkinlainen lasten- ja nuortenkirjojen klisee. Ainakin mitä muistan niistä kirjoista, joita luin lapsena tai esiteini-iässä, niin aina siellä oli joku hahmo, jota ärsytti aikuisten asenne. Toisaalta taas Dinan hahmosta oli tehty jopa liian aikuismainen kuin mitä 11-vuotias oikeasti on. Onneksi kirjassa oli seuraamisen arvoisia juonenkäänteitä, joten en takertunut liikaa Dinan pieneen ärsyttävyyteen.

Minulle Näkijän tytär oli keino osallistua kahteen lukuhaasteeseen. Kirjan luettuani olen lukenut ensimmäisen tanskalaisen teoksen Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haastetta varten ja I Spy Challenge 2015 -haasteesta sain täytettyä kohdan 16. Family Member. Muuten Näkijän tytär ei iskenyt, mutta varmasti kohderyhmä tuntee enemmän vetoa Dinan tarinaan.

Näkijän kirja -sarja
Näkijän tytär 2005
Näkijän amuletti 2005
Käärmeen lahja 2006
Näkijän sota 2007

Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja

Alkuperäinen teos: Kadri (1959)
Savukeidas, 2014, kovakantinen, 199 sivua
suomentanut Anniina Ljokkoi



Olen aina saanut lukea ja kuullut puhuttavan, että meidän maassamme elää onnellisia lapsia, joilla on huoleton lapsuus. Se on varmasti totta, kun ajattelen vaikkapa Puustin Annea tai ketä tahansa toista luokkakaveriani. Mutta sitä en käsitä, että miksi sitten minä, joka elän tässä samassa maassa, olen niin äärettömän onneton. Olen taatusti kaikkein onnettomin tyttö, enkä vain meidän maan, vaan koko maailman onnettomin.
(s. 7)

Viimesyksyisillä Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Kallion ilmaisutaidon lukiolaisia, jotka haastattelivat Anniina Ljokkoita. Hän on suomentanut Kadrin päiväkirjan, neuvostoaikaisen Viron tunnetuimman tyttökirjan, jota virolaislapset lukevat vielä tänäkin päivänä viidennellä luokalla koulussa. Valitsin haastattelun messuohjelmaani sen perusteella, että suoritin opintoihini liittyvää tehtävää, jossa piti kuunnella kahta kääntämiseen liittyvää haastattelua. Haastattelun aikana kiinnostuin Kadrista. Olen lukenut perinteisiä tunnettuja tyttökirjoja, kotimaista Tiina-sarjaa sekä ulkomaisia teoksia, kuten Vihervaaran Annan, Runotytöt ja Pikku naisia. Virolainen tyttökirja oli uusi tuttavuus, joten pitihän siihen tutustua tarkemmin.

Päähenkilö Kadri on 13–14-vuotias tyttö, joka asuu mumminsa kanssa pienessä kellariasunnossa. Tytön äiti on kuollut ja isä katosi sodan aikana jonnekin. Kadri haaveilee toisenlaisesta elämästä, sillä hän elää köyhissä oloissa, eikä häntä oteta koulussa mukaan leikkeihin. Ystäviä ei ole, paitsi naapurissa asuva pikku-Helle ja Kadrin ihailema luokkakaveri Anne. Tosin myöhemmin Kadrista ja Annesta tulee oikein hyviä ystäviä keskenään. Lukemaan oppiminen kesti kauemmin kuin muilla luokkalaisilla, mutta sen taidon opittuaan Kadri ei muuta tekisikään kuin lukisi kirjoja ja hän haaveilee ryhtyvänsä isona kirjailijaksi. Mummilla on ankarat kasvatusperiaatteet, eikä hän ymmärrä Kadrin lukuinnostusta. Mummi kuitenkin välittää paljon Kadrista, vaikkei sitä näytäkään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeiseen Neuvosto-Viroon 1950-luvulla. Tapahtumia käsitellään Kadrin minä-kertojan näkökulmasta. Monet kirjassa esiin tulleet asiat olivat näin suomalaisittain vieraita, kuten kirjassa käsitelty pioneerijärjestö, johon Kadrikin liittyy. Lapsena Kadri ei ymmärrä kaikkea, mitä aikuisten maailmaan kuuluu, joten Neuvostoliiton järjestelmän ikävät puolet tulivat kirjassa esiin hieman rivien välissä. Kuvaus Neuvostoliiton aikaisesta Virosta ja ihmisten arjesta oli kuitenkin koskettavaa, vaikka kaikkia asioita ei sanottu suoraan. Suomentaja on laatinut kirjaan jälkisanat, joihin sisältyy käsitteitä selittävä osuus. Tästä olikin hyötyä, vaikka huomasin osion vasta sen jälkeen, kun olin lukenut tarinan.

Kadrin päiväkirja on klassinen tyttökirja, sillä kirjan aikana päähenkilö muuttuu rumasta ankanpoikasesta kauniiksi joutseneksi. Kadri saa ystäviä, kun olosuhteet koululuokassa muuttuvat. Hänet otetaan leikkeihin mukaan ja ensimmäistä kertaa tyttö tuntee kuuluvansa joukkoon. Muutos Kadrin elämässä on lähtöisin kirjailija Elsa Sarapin tuesta. Jouduttuaan sairaalaan Kadri tutustuu Elsaan, joka kannustaa tyttöä siihen, että muutos on Kadrista itsestään lähtöisin, eikä hänen pitäisi odotella ihmettä tapahtuvaksi. Elämänmuutoksen lisäksi kirjassa käsitellään muita tyttökirjallisuuden tyypillisiä piirteitä. Kadria syytetään koulussa varastamisesta, mihin hän ei ole syyllistynyt. Lapsijoukko kokee myös sosiaalisena paineena ja kunnia-asiana olla kantelematta eräästä tapahtumasta.

Kadrin päiväkirja oli oikein mukava tapa tutustua ulkomaiseen tyttökirjallisuuteen ja nimenomaan virolaiseen kirjallisuuteen. Tarina on herttainen kasvukertomus, joka sopii vanhemmillekin lukijoille. Uskoisin että kohderyhmään kuuluva lukija pystyy samaistumaan Kadrin kokemuksiin ulkopuolisuudesta ja koulumaailman nurjasta puolesta, kun taas vanhempi lukija saa enemmän irti juuri neuvostoajan elämästä. Kirjailija kirjoitti Kadrin tarinalle jatko-osan nimeltä Kasuema (äitipuoli), mutta sitä ei ole vielä suomennettu. Mielelläni ottaisin selvää, kuinka Kadrin uusi elämä lähti sujumaan, joten toivottavasti Kasuema suomennetaan.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge 2015 -haasteeseen, josta sain suoritettua viidennen kohdan, etunimi kirjan nimessä.

Tove Jansson: Sent i november / Muumilaakson marraskuu

Sent i november
Alkuteos ilmestynyt 1970
Schildts 2008, kovakantinen, 170 sivua

Muumilaakson marraskuu
WSOY, 2010, pokkari, 161 sivua
suomentanut Kaarina Helakisa
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Ett uppbrot kommer som ett språng! Med ens är allting förändrat och den som ska resa är rädd om varenda minut, hän drar upp tältpinnarna och släcker glöden snabbt, innan han blir hindrad och utfrågad, han springer medan han kränger ryggsäcken pä sig och är äntligen på väg, plötsligt lugn som ett vandrande träd med varje blad i fullständig vila. Tältplatsen är en tom rektangel av vitnat gräs. Och senare på morgonen vaknar vännerna och säger: Han har gett sig av, det blir höst.
(s. 5)

Kaipasin Prinsessa Ruususesta kertovan kirjan lisäksi muuta luettavaa. Omasta kirjahyllystä löytyi sopivasti Muumilaakson marraskuu suomeksi ja ruotsiksi. Paluu muumien maailmaan tarjosi vaihtelua, jota tarvitsin Ruususkirjaa lukiessa. Kirja oli ihanan tuttu ja turvallinen, kun sitä vertasi kirjaan, joka ei ollut laisinkaan sopivaa luettavaa.

Muumitalo on jäänyt autioksi syksyiseen laaksoon. Muutama muumilaaksolainen saa päähänsä tulla tervehtimään muumiperhettä, mutta vastassa heitä odottaa tyhjä talo. Perhe on lähtenyt muualle. Hemuli, Vilijonkka, homssu Tuhto, Nuuskamuikkanen, Ruttuvaari ja Mymmeli asuttuvat taloksi ja yrittävät tulla toimeen keskenään odottaessaan muumien paluuta. Aluksi tulijoiden välillä kipunoi erilaisten persoonallisuuksien kohdatessa. Uupuneella Vilijonkalla on omat murheensa, jotka johtuvat mm. siivoamisesta, kun taas Mymmeli tanssii hiukset hulmuten, koska ei voi olla tanssimatta. Nuuskamuikkunen kadotti sävelmän matkallaan etelään ja palasi etsimään sitä Muumilaaksosta. Hemuli järjestelee jatkuvasti asioita, erityisesti muiden asioita. Tuhto oli tullut esittäytymään, sillä hänen olemassaolostaan ei kukaan tiennyt. Ruttuvaari haluaa kunnon kemut, mutta ei omaksi kunniakseen vaan esi-isän. Lopulta he löytävät yhteisen sävelen.

Kirjassa ei ole paljon tapahtumia, mutta sitäkin enemmän Jansson kuvailee hahmojen ajatuksia, tunnetiloja ja ympäristöä. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa mietteet toisten kohtaamisesta. Jokaisen on myös kohdattava ja käsiteltävä heille hankalia asioita. Vilijonkan täytyy päästää irti peloistaan ja Hemulin on otettava toiset paremmin huomioon. Tunnelmaltaan Muumilaakson marraskuu on haikean syksyinen, on ankeaa ja sataa paljon. Kirja on filosofinen ja melankolinen. Syksyinen melankolia tulee vastaan joka sivulla, eikä sitä voi ohittaa. Syksystä maalaillaan kauniin haikeaa kuvaa, mutta sen aikana on myös tarkoitus valmistautua talven tuloon.

Luin kirjan kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Aloitin toisella kotimaisella ja sen jälkeen luin suomenkielisen version. Ymmärtäminen ja hahmojen nimet olivat erot, jotka jäivät mieleen lukemisen jälkeen. Sent i november oli mukava muumikirja, joka kertoi syksystä ja jokunen kohta jäi ymmärtämättä. Ruttuvaarin (Onkelskruttet) ja Tuhton (Toft) nimet hämmästyttivät, keistä tässä kerrotaan? Muumilaakson marraskuu kosketti, herätti monenlaisia ajatuksia ja nousi suosikikseni. Samalla ei voi kuin arvostaa taidokasta käännöstyötä.

Oikeastaan laakson hiljaisuus oli hyvin suloista ja rauhoittavaa, he tottuivat toisiinsa paremmin nyt kun he eivät tavanneet toisiaan kovin usein. Sininen lasipallo oli aivan tyhjä. Se oli valmiina täyttymään ties mistä. Ilma kylmeni päivä päivältä.
(s. 148)

Antoine de Saint-Exupéry: Der Kleine Prinz

Alkuteos: Le Petit Prince (1946)
Karl Rauch Verlag, 1956, kovakantinen, 91 sivua
saksaksi kääntänyt Grete ja Josef Leitgeb

suomenkielisen teoksen tiedot:
WSOY, 2001, suomentanut Irma Packalén


"Hier mein Geheimnis. Es ist ganz einfach: man sieht nur mit dem Herzen gut. Das Wesentliche ist für die Augen unsichtbar."
(s. 72)

Pikku Prinssi on ilmeisesti kirja, johon useimmat tutustuvat jo lapsena. Kuulin siitä ensimmäisen kerran koulussa äidinkielen tunneilla, jolloin mielsin sen klassikkoasemaan nousseeksi satukirjaksi. Kuvaus kirjasta ei koskettanut, eikä jäänyt mieleen. Tämän jälkeen nimi on pompannut esiin jostain aina silloin tällöin. Viime kesänä päätin, että voisin lukea jonkin kirjan saksaksi kertauksen vuoksi. Etsin sopivan lyhyttä kirjaa ja Pikku Prinssi tuli vastaan äitini kirjahyllystä. Koska epäilin itseäni, lainasin kirjan kirjastosta kaiken varalta suomeksi.

Pikku prinssin koti on hyvin pieni asteroidi B 612. Asteroidilla on kolme tulivuorta, kaksi toimivaa ja yksi sammunut. Prinssi pitää niistä kaikista huolta, jopa sammuneesta, koska "ikinä ei voi tietää". Samoin hän hoitaa tunnollisesti vaativaa ja ihmeellistä ruusua, sekä kitkee baobab-puiden taimia. Prinssin suosikkeja ovat auringonlaskut, joita hän voi katsella yhä uudestaan vain siirtämällä tuoliaan hieman. Prinssi tuntee olonsa kuitenkin yksinäiseksi ja lähtee etsimään ystäviä muilta tähdiltä. Tällä matkalla hän kohtaa mm. kuninkaan, joka hallitsee yksinvaltiaana kaikkea ja liikemiehen, joka sanoo omistavansa kaikki tähdet. Matka päättyy Maahan, jossa prinssi tapaa ensin käärmeen ja aavikkoketun.

Tarinan kertojana on mies, joka joutui laskeutumaan Saharan aavikolle, koska hänen lentokoneeseensa tuli vika. Mies on korjaamassa lentokonetta, kun hänen vierelleen ilmestyy pieni poika, joka pyytää häntä piirtämään lampaan. Mies ja prinssi juttelevat, mutta prinssi haluaa aina saada vastauksen esittämäänsä kysymykseen, eikä tunnu kuulevan hänelle esitettyjä kysymyksiä. Hän kertoo miehelle retkestään ensin muille tähdille ja lopulta maankamaralle. Lopulta mieheltä loppuu vesi ja he lähtevät yhdessä etsimään lisää vettä, mutta samalla pikku prinssi kaipaa jo kotiasteroidiaan.

Aikuisten maailmaa kritisoiva kirja herätti monenlaisia ajatuksia. Pikku prinssin hahmo osoitti seikan, johon aina ei kiinnitetä huomiota, lapset ovat hämmästyttävän tarkkanäköisiä. Pikku prinssin tapaamat henkilöt puolestaan olivat oivallisia esimerkkejä erilaisista ihmistyypeistä, joita voi kohdata. Sympatiani kohdistuivat tunnolliseen lampunsytyttäjään, vaikka kaikista hahmoista suosikkini olikin viisas kettu. Kirja sisältää paljon vertauskuvia ja onkin hyvä, etten ole lukenut tätä lapsena. En olisi ymmärtänyt kirjaa silloin ja luultavasti olisin pitänyt kirjaa niin omituisena, etten olisi viitsinyt lukea sitä aikuisena.

Ennakointini suomenkielisen kirjan lainaamisesta oli fiksusti tehty. Luin kirjan ensin saksaksi, jolloin sain selville tarinan juonen, mutta vertauskuvat ja tarinan sanoma avautuivat paremmin vasta suomeksi luettuna. Suosittelen kirjaa klassikoiden ystäville ja heille, jotka ovat epäilleet tämän lukemista. Kannattaa antaa mahdollisuus!

Pikku prinssin myötä sain tricolorin täyteen eli pääsin tavoitteeseeni Vive la France! -lukuhaasteessa.

"Wenn du bei Nacht den Himmel anschaust, wird es dir sein, als lachten alle Sterne, weil ich auf einem von ihnen wohne, weil ich auf einem von ihnen lache. Du allein wirst Sterne haben, die lachen können!"
(s. 86)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Alkuperäinen teos: Det osynliga barnet (1962)
WSOY, 2010, pokkari, 145 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Viimeinen punainen auringonsäde oli sammunut puiden välissä, ja kevään sininen hämy hiipi verkalleen esiin. Koko metsä muuttui siniseksi, ja koivut vaelsivat kuin valkeat pilarit kauemmas ja kauemmas hämärään.
(s. 8)

Minun teki mieleni lukea taas jokin Muumi-kirja, olihan edellisen lukemisesta kulunut kolmisen kuukautta. Pohdin eri vaihtoehtoja muutaman kirjan välillä ja päädyin Näkymättömään lapseen, sillä ajattelin sen tarinoiden olevan minulle vieraampia. Toisin sanoen ajattelin, ettei kovin monesta kirjan tarinasta ole otettu aiheita Muumi-televisiosarjan jaksoihin.

Kirja sisältää yhdeksän erillistä kertomusta, joissa seikkailevat muumihahmot. Välillä hieman vieraammat hahmot, mutta useimmiten ne tunnetuimmat Muumilaakson asukkaat. Ensimmäinen kertomus on Kevätlaulu, jossa Nuuskamuikkunen on palaamassa jokavuotiselta etelän matkaltaan ja kohtaa niin pienen olennon, ettei sillä ole vielä omaa nimeä. Kamala tarina kertoo Homssusta, hänen veljestään ja liian voimakkaasta mielikuvituksesta, joka saa Homssun liioittelemaan todellisuutta. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on tarina pelosta ja onnettomuuksien kuvittelusta. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä löytyy pieni lohikäärme, joka kiintyy erään hahmon mielestä väärään henkilöön. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinassa hemuli kyllästyy työhönsä huvipuistossa. Kertomus näkymättömästä lapsesta on tarina ilkeän tädin armoille joutuneesta Ninnistä. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa päättää selvittää salaisuuden. Nipsu antaa rakkaan lelukoiransa pois tarinassa Sedrik. Kuusi kertoo Joulun odotuksesta.

Suosikkitarinoikseni nousivat Kevätlaulu, Kertomus näkymättömästä lapsesta, Sedrik ja Kuusi. Kukapa ei toisinaan tuntisi sympatiaa Nuuskamuikkusta kohtaan, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään? Kevätlaulussa Nuuskamuikkusesta paljastuu myös pimeämpi, itsekkäämpi ja välinpitämättömämpi puoli, joka ei tule muulloin esille. Näkymättömän Ninnin tarina on surullinen, ironian ja ilkeyden takia tyttö katoaa näkyvistä. Tuutikki tuo hänet Muumeille, jotka lopulta onnistuvat auttamaan Ninniä muuttumaan taas näkyväksi. Onnistumiseen tarvittiin oman rohkeuden löytämistä ja naurua. Sedrik oli ennestään minulle tuntematon tarina, sillä Muumien tv-versiossa Nipsulla ei ole koskaan ollut lelukoiraa. Luopumisen tuska on aluksi kova ja Muumipeikon neuvo, "anna jotain itselle rakasta pois, saat sen takaisin kymmenkertaisena", puolestaan tyhmä. Nipsu oppii ymmärtämään Sedrikin arvon ja saa kuin saakin koiransa takaisin. Kuusi tuo ihanan virkistävän näkökulman joulunviettoon. Kasvavan pelon ja joka suunnalta satelevien ohjeiden perusteella Muumiperhe valmistautuu odottamaan Joulua, josta he eivät ole ennen kuulleetkaan.

Yksinäisyys, jonkin uuden asian oivaltaminen ja pienistä asioista saatava onni tulevat ensimmäinen mieleen, kun mietin, kuinka kuvata kirjan sisältöä. Tove Janssonin tapaan tarinat ovat tarkkanäköisiä ja puhuttelevia kuvauksia ihmisistä, ne vain on piilotettu sympaattisten satuhahmojen maailmaan. Mielestäni Näkymättömän lapsen tarinoita yhdistää rauhallinen ja hyvin positiivinen tunnelma. Kertomuksissa on hetkiä, jolloin asiat sujuvat huonommin, mutta loppujen lopuksi aina löytyy ratkaisu ja muutos parempaan suuntaan. Onpa kertomuksissa jopa hyviä elämänohjeita. Hyvänä muistutuksena Sedrik-kertomuksesta toimikoon se, ettei onneen tarvita kuukiveä tai melkein topaaseja, onni tulee pienistä, (arkisista) asioista.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Alkuperäinen teos: Pappan och havet (1965)
WSOY, 2010, pokkari, 186 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


- Odota hetkinen. Minä vain tarkistan, sanoi isä. Hän levitti kartan hiekalle ja katseli keskelle merta merkittyä yksinäistä saarta. Hän oli hyvin vakava. Hän nuuhki pitkän aikaa tuulta ja yritti viritellä paikallisvaistoaan, jota ei ollut käytetty pitkiin aikoihin. Esi-isien ei koskaan tarvinnut huolehtia oikean suunnan löytämisestä, se kävi aivan itsestään. Mutta vaistot tylsistyvät aikaa myöten, ikävä kyllä.
(s. 21)

Eräs ystäväni vinkkasi tämän kirjan luettuaan, että todennäköisesti minä en viihtyisi kirjan parissa. Syinä olivat muun muassa ikävän käskyttävä ja välinpitämätön tapa, jolla Muumipappa kohteli Muumipeikkoa ja kirjan pitkäveteisyys. Tämän takia pohdin melko pitkään, että kannattaako minun lukea kirjaa vai ei. Päätin kuitenkin selvittää, millainen kirja on kyseessä ja muodostaa siitä aivan oman mielipiteen.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että Muumipappa tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kukaan ei näytä tarvitsevan häntä Muumilaaksossa. Kirjan alussa perhe sammuttaa pienen tulipalon ilman pappaa, mutta hän tyrmistyy, kun häntä ei hälytetty paikalle apuun. Perhettä ei tarvitse edes suojella miltään, paitsi Möröltä, mutta Mörköäkin säikähdetään vain kylmyyden, ei vaarallisuuden takia. Muumiperhe päättää muuttaa kaukaiselle majakkasaarella, jossa papalla varmasti riittää tekemistä.

Kaikki ei suju aivan odotusten mukaan, kun muumiperhe matkaa saarelle. He lähtevät purjehtimaan auringonlaskun aikaan, jolloin heidän pitäisi saapua perille majakanvalon loistaessa. Majankanvalo ei kuitenkaan pala, eikä majakanvartijasta näy jälkeäkään. Muumipappa päättää ryhtyä uudeksi majakanvartijaksi, mutta hän joutuu lopulta toteamaan, ettei saa valoa syttymään. Tällä välin muu perhe yrittää keksiä tekemistä saarella, kukin omalla tavallaan. Muumimamma hoitaa puutarhaa ja ryhtyy maalaamaan kukkia seinille koti-ikävän iskiessä. Pikku Myy löytää majaksi sopivan kolon itselleen, karkottaa muurahaisia ja rakentaa hissin majakkaan. Muumipeikko sen sijaan viettää monet yöt rannalla odottaen merihevosia, joskus hänellä on Mörkö seuranaan.

Muumipappa ja meri eroaa selvästi niistä muumikirjoista, jotka olen tähän mennessä lukenut. Tässä on kovin ikävä tunnelma pitkin kirjaa. Majakkasaarella oikein mikään ei ota sujuakseen, itse majakkaakin kuvataan ankeaksi paikaksi. Nimenomaan kuvauksessa keskitytään ankeuteen ja jopa synkkyyteen. Kuvailu antaa majakkasaaresta negatiivisen kuvan paikkana, jossa muumit ovat ulkopuolisia ja tavallaan häiritsevät omaan yksinäisyyteensä tottunutta saarta. Muiden muumikirjojen iloisuuteen verrattuna Muumipappa ja meri vajoaa synkkyyteen ja melankoliaan, mutta samalla se on paljon filosofisempi. Ankeuden lisäksi yksinäisyys nousee esille. Jokainen saarelle matkanneista kokee saarella yksinäisyyttä omalla tavallaan, mutta samalla he oivaltavat jotain tärkeää itsestään.

Muumipapan hahmo on tehty hyvin itsekeskeiseksi. Aivan kuin kaikki pyörisi vain hänen ympärillään ja sitä välinpitämättömyyttä muita kohtaan oli myös selkeästi havaittavissa. Tästä huolimatta kirjan lukeminen oli oivaltavaa ja kirja oli luettava. En ollut missään vaiheessa jättämässä sitä kesken, vaikka ystävän vinkin perusteella ajattelin, ettei se ole ollenkaan minua varten. Tähän vain täytyy suhtautua hyvin eri tavalla kuin muihin muumikirjoihin, jotka ovat paljon positiivisempia. Vaihteeksi oli hyvä lukea oikein filosofinen muumikirja.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Alkuperäinen teos: Muminpappans bravader (1950)
tarkistettu painos: Muminpappans memoarer (1968)
WSOY, 2010, pokkari, 158 sivua
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Olkoot vaatimattomat muistiinpanoni iloksi ja opiksi kaikille muumipeikoille ja erityisesti omalle pojalleni. Muistini, joka oli aikoinaan erinomainen, on tosin käynyt hieman huonoksi. Mutta lukuun ottamatta joitakin pieniä liioitteluja ja vaihdoksia, jotka varmasti vain korostavat paikallisväriä ja lisäävät eloisuutta, tulee tästä omaelämäkerrasta täysin totuudenmukainen.
(s. 11-12)

Muumipapan urotyöt toi sopivasti vaihtelua fantasian vauhdittamaan alkuvuoteen. Minulle Muumit tulivat lapsuudessa tutuksi lähinnä sen televisiosarjan kautta. Muistan pitäneeni Muumipapan nuoruudesta kertovista jaksoista, mikä toimi nyt hyvänä kannustuksena, että kirjankin voisi lukea ja vaikka samalla muistella lapsuutta.

Kirjan alussa Muumipappa vilustuu keskellä kesää ja ryhtyy Muumimamman ehdotuksesta kirjoittamaan muistelmia hurjasta nuoruudestaan. Kirjoittamisen lomassa pappa lukee valmiita lukuja ääneen Muumipeikolle, Nuuskamuikkuselle ja Nipsulle. Kahden jälkimmäisen isät Juksu (Nuuskamuikkusen isä) ja Hosuli (Nipsun isä) liittyvät olennaisesti papan nuoruuden seikkailuihin. Kirja alkaa esinäytöksellä, jota seuraa johdanto, itse muistelmat ja lopuksi vielä jälkinäytös.

Muumipapan nuoruus oli sangen tapahtumarikas. Pappa löydettiin lastenkodin portailta, jonne hänet oli jätetty paperipussissa. Lastenkodin johtajatar Hemuli-täti ja pappa, joka nuoruudessaan tunnettiin myös Muumipeikkona, eivät tulleet toimeen, sillä eiväthän muumi ja kehittävistä leikeista ja ankarasta kurista pitävä hemuli voi ymmärtää toisiaan! Pappa karkasi omille teilleen kohti seikkailuja. Niitä hän kokeekin keksijä-Fredriksonin, laiskan Juksun ja aina sähläävän ja hosuvan Hosulin kanssa. Nelikko matkaa Fredriksonin rakentamalla laivalla Merenhuiskeella, kohtaa tahmatassuja ja asettuu lopuksi aloilleen Itsevaltiaan saarelle, jossa alkaa tavallinen, rauhallinen elämä ilman seikkailuja.

Kirjan henkilögalleria on ihanan laaja, jokaiselle löytyy varmasti oma suosikkihahmonsa. On pappa, joka haluaa seikkailijaksi, Fredrikson keksintöineen, touhottava Hosuli ja Juksu, joka on aina yhtä rento, tuli vastaan sitten mitä tahansa. Lukemisen aikana koin huvittavaksi papan suhtautumisen hemuleihin, sillä hän tuntui pitävän heitä hieman omituisina. Esimerkiksi Itsevaltiaan juhlissa seurueelle mehua tarjonneella hemulilla oli erittäin ruma esiliina edessään ja pappa toteaa aina sanoneensa, ettei hemuleilla ole lainkaan makua. Jäikö siis seikkailijalle traumoja lastenkodin aikojen järjestyksen ilmapiiristä? Oma ehdoton suosikkihahmoni on Mymmelin tytär, joka on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin Pikku Myy.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin paljastukset tiettyjen hahmojen sukulaissuhteista. Nuuskamuikkusen ja Nipsun vanhemmat olivat täysin näkymättömissä televisiosarjassa ellei ota näitä muistelmista kertovia jaksoja lukuun. Sarjakuvista ja niistä Muumi-kirjoista, joita en ole vielä lukenut, en osaa sanoa, että kerrotaanko niissä hahmojen vanhemmista mitään. Samoin tieto Nuuskamuikkusen ja Pikku Myyn sukulaisuudesta tuli hieman puun takaa, sitä en aiemmin tiennyt.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban (1999)
Tammi, 2001, kovakantinen, 456 sivua


Harry tavallaan tajusi mitä Hagrid tarkoitti. Kun oli toipunut ensimmäisestä järkytyksestä nähtyään jotain, mikä oli puoliksi hevonen puoliksi lintu, alkoi ihailla hevoskotkien kiiltävää pintaa, joka muuttui liukuen karvaturkista höyhenpeitteeksi. Jokainen eläin oli eri värinen: myrskynharmaa, pronssi, punertava kimo, hohtava kastanja, yönmusta.
(s. 122)

Vaarallinen velho Sirius Musta on paennut Azkabanin vankilasta, mistä yksikään vanki ei ole koskaan ennen onnistunut pakenemaan. Sirius Musta on vuosia aiemmin tuomittu kolmentoista ihmisen murhasta, ja nyt hän on vapaalla jalalla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän haluaa etsiä käsiinsä Harry Potterin. Taikaministeriö on valppaana, ja Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa kiristetään turvatoimia. Koulun porteille värvätään vartioimaan Azkabanin vanginvartijat, kauhistuttavat ankeuttajat. Harry luottaa Tylypahkan muurien suojaan ja rehtori Dumbledoreen, mutta onko hän turvassa edes Tylypahkassa? Miksi Sirius Musta etsii juuri Harrya? Entä miksi ankeuttajien läsnäolo vaikuttaa Harryyn paljon voimakkaammin kuin muihin?

Sain uuden vuoden jälkeen idean, että voisin lukea taas jotain omasta kirjahyllystäni kirjastokirjojen sijasta. Potter-sarjan lukeminen jäi sopivasti viime vuonna kesken kahden ensimmäisen kirjan jälkeen, joten mikäs sen parempi tapa aloittaa uusi vuosi kuin lukea kirja, jonka parissa tietää varmasti viihtyvänsä. En muista suhtautumistani kirjaan silloin lapsena, kun sen ensimmäisen kerran luin, mutta nyt aikuisena tuntuu siltä, että sarja lähtee kunnolla liikkeelle vasta tästä osasta.

Vanhat tutut hahmot seikkailevat jälleen vuoden verran vanhempina ja uusia tuttavuuksia putkahtelee kouluvuoden aikana mukaan. Heti alkajaispidoissa kerrotaan henkilökunnassa tapahtuneista muutoksista ja koulu saa kaksi uutta opettajaa, kun riistanvartija-Hagridista tulee taikaolentojen hoidon opettaja ja pimeyden voimilta suojautumisen opettajan saappaisiin astuu professori Lupin, jota Harryn inhokkiopettaja Kalkaros tuntuu erityisesti vihaavan. Ensimmäistä kertaa henkilökunnasta esittäytyy ennustuksen opettaja Punurmio, joka ennustaa Harrylle vain lyhyttä elämää. Harryn vihamies Draco Malfoy jaksaa edelleen aiheuttaa ikävyyksiä, kuten myös koulun portteja vartioivat ankeuttajat, jotka imevät kaiken ilon ihmisistä.

Mielenkiintoista tässä kirjassa on se, että päähenkilötrio (Harry, Ron & Hermione) ovat jo 13-vuotiaita eli teini-ikäisiä, mutta siitä huolimatta he vaikuttavat vielä lapsilta. Miellän neljännen osan, luultavasti osittain sen synkkyyden takia, eräänlaiseksi kasvuksi, jossa Harryn lapsuus on takana ja edessä tukalat ajat. Tässä osassa hahmot olivat vielä melko lapsellisen viattomia mökötyksineen ja mykkäkouluineen, vaikka kirja onkin selvästi harppaus kohti synkempia aikoja velhomaailmassa. Viimeisten lukujen tapahtumat käynnistävät ketjureaktion, joka huipentuu aivan sarjan viimeisessä osassa. Samalla mietin kirjan kohderyhmää. Kaksi ensimmäistä olivat vielä lastenkirjoja. Voiko tätä enää laskea lastenkirjaksi vai mennäänkö jo nuorten kirjojen puolelle? Sarjan parissa kasvaneena ikärajat alkavat hämärtyä, kun on aina ollut suunnilleen samanikäinen päähenkilöiden kanssa.

Azkabanin vangissa olen aina pitänyt siitä, että taikamaailmaan syvennytään taas lisää ja lukijalle tulee tutuksi koulun ulkopuolisia asioita, kuten juuri vankila, jonne joutuvat velhomaailman rikolliset. Ensimmäisellä lukukerralla en vielä osannut kunnolla arvostaa menneisyydestä paljastuvia asioita, mutta myöhemmillä lukukerroilla yksityiskohdat ovat sopivasti täyttäneet uteliaisuutta Harryn vanhempia kohtaan ja vieläpä lisänneet tiedonjanoa. Oppiaineista kuvataan erityisesti ennustuksen, pimeyden voimilta suojautumisen ja taikaeläinten hoidon tunteja, jolloin saa jotain käsitystä siitä, mitä kyseisten aineiden tunneilla tehdään. Kakkososassa tuli mukaan uusina olentoina kotitontut. Tällä kertaa on ankeuttajien ja hevoskotkien vuoro, joilla kummallakin on merkittävä osa tarinassa.

Potter-sarjassa Azkabanin vanki on jotain lapsuuden ja teini-iän väliltä, siirtymä ikäkaudesta toiseen. Samoin kirja on tapahtumiensa takia siirtymä synkempiin aikoihin. Tämä on tasapainoinen ja onnistunut kokonaisuus, joka pohjustaa tulevaa. Nautin edelleen kirjasta ja samalla kauhistelen sitä, kuinka vaikeaa onkaan yrittää keksiä jotain järkevää kirjoitettavaa kirjasarjasta, jonka parissa olen käytännössä kasvanut.

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008