Sarah Dunant: Venuksen syntymä

Alkuperäinen teos: The Birth of Venus (2003)
Gummerus, 2006, pehmeäkantinen, 416 sivua
suomentanut Riikka Toivanen


Nyökkäsin mykistyneenä, menin pöydän luo, avasin salvan muutamasta rasiasta ja työnsin käteni jauheisiin: paksua mustaa, hurjaa Toscanan krookusten keltaista ja syvää oranssia sekä sadan puun ja kasvin lupaavaa vihreää yhdessä kivenlohkareessa. Tuon värimäärän aiheuttama järkytys oli kuin ensimmäinen auringonsäde pakkasen puremaan kaupunkiin lumisateen jälkeen. Hymy nousi huulilleni, mutta siihen saattoi sekoittua myös kyyneleitä.
(s. 240)

Luin 2014 vuoden alkupuolella Melania G. Mazzuccon kirjan Mestarin tunnustukset, jossa taiteilija Jacomo Robusti muistelee sairasvuoteellaan elämäänsä. Minulle kirja oli liian pitkäveteinen ja meinasin tuskastua sen parissa. Nina Mari suositteli silloin kokeilemaan Sarah Dunantin teosta Venuksen syntymä, joka sekin kertoo maalaamisesta ja historiallisesta Italiasta.

Ylhäisen firenzeläisen perheen tytär Alessandra rakastaa maalaamista ja maalaustaidetta, vaikka hänen tyttönä pitäisikin kohdistaa mielenkiintonsa tytöille sopivampiin asioihin. Hänen isänsä palkkaa lahjakkaan taiteilijan maalaamaan freskoja perheen kappeliin. Taiteilija ja hänen työnsä kiehtovat Alessandraa. Tyttö yrittää lähestyä taiteilijaa, joka pysyttelee etäisenä töidensä parissa. Särön tavalliseen elämään tuovat yllättäen ranskalaiset joukot, jotka saapuvat Firenzeen, sekä kaupunkilaisten monista synneistä saarnaava munkki Savonarola, jonka käskyläiset partioivat kaduilla. Alessandra janoaa vapautta, jota hän ei voi isänsä kodissa saada. Ratkaisuksi muodostuu avioliitto, mutta aviomiehestä paljastuu yllättäviä piirteitä.

Kirjassa kuvataan mielenkiintoisella tavalla nuoren naisen kasvua ja kaupungin ilmapiirin muuttumista. Alessandra kertoo tarinansa lapsuudesta aikuisuuteen. Vuosien aikana hän kokee monia puolia naisen elämästä, kuten varttumisen tytöstä naiseksi ja äidiksi tulon. Mitä tulee muutoksiin Firenzessä, Medicien aikaan kaupunki oli maailman taidekeskus. Savonarolan voimistuttua Medicit syöstiin vallasta. Kaduille ilmaantui synneistä saarnaavan munkin kannattajia, joiden tarkoitus oli vahtia, etteivät ihmiset toimi löyhän moraalin mukaisesti. Esimerkiksi maalaukset joutuivat roviolle.

Tietoa historian tapahtumista ei mitenkään tuputeta vaan tapahtumat kulkevat kuin vaivihkaa Alessandran tarinan mukana. Rohkeana naisena Alessandra rikkoi aikakautensa normeja siinä mielessä, että hän olisi halunnut taidemaalariksi. Tarina kosketti ja piti otteessaan, vaikka mielestäni lopun häämöttäessä kerronnan laatu heikkeni. Kiitos kuitenkin Nina Marille suosittelusta, Venuksen syntymä oli tutustumisen arvoinen teos.

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Alkuperäinen teos: The Lady of the Rivers (2011)
Bazar, 2014, kovakantinen, 560 sivua
suomentanut Natasha Vilokkinen



Nyökkään. ”Arvelinkin jotakin tällaista. Vaikka suljinkin verhon kuunvalolta ja yritin olla kuulematta musiikkia.”
Rouva Jourdemaynen ilme on viisaan myötätuntoinen kun hän katsoo minua kuskipukilta. ”Joskus ei voi mitään sille mitä kuulee, sille mitä näkee”, hän sanoo. ”Suokoon Herra, joka lahjan antoi, teille myös rohkeutta kantaa se.”
(s. 125)

Philippa Gregoryn Ruusujen sota -sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet mieluista luettavaa. Luonnollisesti juuri siitä syystä odotukseni olivat korkealla myös kolmannen osan suhteen. Edellisen osan tapaan sain tämän viimevuotisen joululahjakirjan luettua vasta syksyllä, kun seuraava joulu on lähempänä kuin mennyt joulu. Onneksi on lukuhaasteita, jotka herättelevät muistamaan myös ne hyllyyn unohtuneet teokset. Osallistun Sinisellä herttuattarella I Spy Challenge -lukuhaasteeseen, josta sain tämän myötä luettua kohdan 1, color.

Eletään vuotta 1430, Luxemburgin sukuun kuuluva kuvankaunis ja nuori Jacquetta on lähetetty setänsä luokse. Jacquettan suku periytyy veden jumalatar Melusinasta. Uskotaan että joillakin suvun naispuolisista jäsenistä on Melusinan lahja, kyky nähdä asioita ennalta. Jacquetta saa oppia isotädiltään lady Jehannelta, joka opettaa tytölle Melusinan perintöä. Setänsä linnassa Jacquetta tutustuu vankityrmässä viruvaan Jeanne D’Arciin. Jeannen kanssa Jacquetta tavallaan ennustaa korteista ensimmäisen kerran ja oppii, että näkyjen näkeminen voi koitua kohtalokkaaksi nuorelle tytölle. Jeannea odottaa rovio, mutta Jacquetta päätyy naimisiin Bedfordin herttuan kanssa. Samalla hänestä tulee Ranskan vaikutusvaltaisin nainen.

Herttuattarena Jacquettasta tulee Englannin hovin jäsen. Jäätyään leskeksi hän kohahduttaa hovia solmimalla rakkausavioliiton aatelittoman miehen kanssa, vieläpä sellaisen miehen, joka oli hänen entisen aviomiehensä palveluksessa. Myöhemmin kuningas palkitsee aatelittoman puolison arvonimellä. Vuosien kuluessa Jacquettasta tulee ranskalaisen kuningatar Margareeta Anjoulaisen läheisin hovinainen, jolle nuori kuningatar uskoo huolensa ja murheensa. Englannin hovissa Jacquetta saa kuitenkin huomata saman asian kuin nuorena tyttönä Ranskassa. Nostettuaan kohtalonpyörän korttipakasta ihminen ei voi tietää, nouseeko hän korkealle elämässä vain paiskautuakseen jossain vaiheessa maahan.

Sinisen herttuattaren Jacquettan voi nähdä hahmona, joka yritti vaikuttaa omaan elämäänsä kaikin keinoin maailmassa, jota miehet hallitsivat. Hänen ensimmäinen aviomiehensä Bedfordin herttua oli kiinnostunut alkemiasta. Herttua tarvitsi Jacquettan vaimokseen, jotta voisi hyötyä vaimonsa näkemisen lahjan avulla. Jacquettasta itsestään voi huomata kehityksen siinä, kuinka hän aluksi suhtautuu ehkä jopa arastellen perintöönsä, mutta ajan kuluessa turvautuu siihen yhä enemmän selvittäessään perheenjäsentensä kohtaloita. Pikkuloitsujen avulla Jacquettalla on mahdollisuus vaikuttaa, mutta samalla hänen täytyy ottaa huomioon asiaan liittyvät riskit. Jacquetta saa myös huomata sen, ettei näkyjä ole helppoa tulkita. Joskus oikea tulkinta syntyy vasta vuosien kuluttua näystä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjassa jo ilmestyneitä Valkoista kuningatarta ja Punaista kuningatarta. Margareeta Anjoulaisen ja kuningas Henrik VI:n vierellä Jacquetta on seuraamassa tapahtumia, jotka lähtivät liikkeelle Margareetan saapumisesta uuteen kotimaahansa. Väliin mahtui Yorkin kapina, kuninkaan sairastuminen, kuningattaren joutuminen epäsuosioon, kunnes lopulta koitti serkusten välinen Ruusujen sota. Kuningasparin suosiosta nauttiva Jacquetta ja hänen miehensä Richard Woodville saivat osansa kuningasparin anteliaisuudesta, vaikka samalla he joutuivat olemaan pitkiä aikoja erossa toisistaan. Mies oli alati sotimassa kuninkaan puolesta ja Jacquetta hovissa, jolloin parin lapsetkaan eivät nähneet vanhempiaan pitkään aikaan.

Sarjan aikaisempien osien tavoin Sinisessä herttuattaressa tarinaa seurataan naispäähenkilön kautta. Jacquettan minämuotoisen kertojan välityksellä lukijalle avautuu hahmon elämä ensin Ranskassa, sittemmin Englannissa. Jacquetta on myös kaikkitietävä kertoja, sillä hänen kauttaan lukija saa tietoa sellaisista tapahtumista, joihin Jacquetta ei itse osallistunut. Kerronta etenee melko nopeaan tahtiin, mikä tulee parhaiten esiin uusien lukujen otsikoiden vaihtuvista vuodenajoista ja vuosiluvuista. Esimerkiksi parin lapsen syntymät ohitetaan muutamalla lauseella siitä, kuinka Jacquettan on taas täytynyt vetäytyä lapsivuoteeseen ja kuinka perhettä on siunattu uudella vauvalla. Toisaalta läpikäytäviä tapahtumia taas riittää, joten nopea tahti on sen perusteella tarpeellista.

Tuntui jotenkin hassulta lukea kirja, joka loppuu sellaiseen tapahtumaan, joka on tullut toisessa kirjassa vastaan suunnilleen heti ensimmäisenä. Kirjailijan loppusanoissa Philippa Gregory kertoo, kuinka hän löysi Jacquettan hahmon kirjoittaessaan Ruusujen sota -sarjan ensimmäistä osaa Valkoista kuningatarta. Tämän perusteella on tietysti ymmärrettävää, että kirjatkin ovat ilmestyneet tässä järjestyksessä, ensin kirja tyttärestä eli Elisabetista ja sen jälkeen äidistä eli Jacquettasta. Minua hieman häiritsi se, että tiesin jo etukäteen Jacquettan kohtalon. Olisi ollut jännittävämpää lukea ensin hänen nuoruusvuosistaan ja jatkaa sitten Valkoiseen kuningattareen, jossa Jacquetta on myös melko oleellisena hahmona mukana.

Sininen herttuatar on kuitenkin tuttua Gregoryn laatua. Jacquettan ja Richardin suhde oli mukavan lämminhenkinen. Kirjan sivuilta välittyi kuva pariskunnasta, joka aidosta välitti toisistaan ja jonka suhde kesti pitkänkin välimatkan ja erossaolon. Kirja ylsi siihen kohdistuneiden odotusteni tasolle.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
Sininen herttuatar (The Lady of the Rivers 2011)
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The King's Curse 2014

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Alkuperäinen teos: The Red Queen (2010)
Bazar, 2012, kovakantinen, sivumäärä 404


Kuuluu kolahdus ja päähäni sattuu, ja yhtäkkiä istun typertyneenä makuuhuoneeni lattialla käsi kipeällä korvalla ja katselen ympärilleni mitään näkemättä. Seuranaiseni avaa oven, ja kun hän näkee kaatuneen rukouspöydän ja huumaantuneen ilmeeni, hän sanoo kiukkuisesti: "Lady Margaret, menkää nukkumaan. Teidän olisi pitänyt olla vuoteessa jo aikaa sitten. Neitsyt Maria ei arvosta tottelemattomien tyttöjen rukouksia. Liioittelua ei lasketa ansioksi. Äitinne haluaa, että nousette aamulla varhain. Ette te voi koko yötä valvoa rukoilemassa. Silkkaa hullutusta se sellainen on."
(s. 10-11)

Sain luettua viime vuotisen joululahjani Punaisen kuningattaren vasta näin lokakuussa. Melkeinhän tässä ehti jo vuosi vierähtää, mutta lukemisen viivästyminen ei johtunut siitä, ettei kirja olisi ollut mielenkiintoinen. Lukulista vain sattui olemaan niin täynnä, etten löytänyt tälle aiemmin sopivaa ajankohtaa. Ruusujen sota -sarjan ensimmäinen osa Valkoinen kuningatar oli kovasti mieluinen kirja minulle ja ennakkotunnelmat tämän toisen osan suhteen olivat sen mukaisesti korkealla.

Lancasterin sukuhaaran perijätär Margaret Beaufort naitetaan vasta 12-vuotiaana itseään huomattavasti vanhemmalle Edmund Tudorille. Avioliitosta syntyy poika Henrik Tudor, josta tulee Lancasterien ehdokas uudeksi kruununperijäksi. Ennen lapsen syntymää Margaret jää leskeksi, jolloin hänet naitetaan uudelle aviomiehelle, joka on vielä ensimmäistäkin miestä vanhempi. Jeanne d'Arcia ihaileva ja rukoilusta voimansa saava hurskas Margaret saa päähänsä, että koska hän ei voi itse naisena olla mitään suurta, hän voi olla merkittävä poikansa kautta. Margaretin päämääräksi muodostuu Henrikin nostaminen valtaistuimelle hallitsemaan Englantia, jolloin hänestä itsestään tulisi kuninkaan äiti.

Vuodet vierivät, Margaret on joutunut eroon pojastaan, jota kasvattaa Margaretin lanko Jasper Tudor. Välimatkasta huolimatta Henrikin etu ja oikeus kruunuun pysyvät alati Margaretin ajatuksissa etusijalla. Margaretin oma elämä kokee muutoksia jälleen uuden avioliiton myötä. Tosin tällä kertaa hänellä on mies, jonka ansiosta hän pääsee lähemmäs kruunua kuin koskaan aiemmin. Vastoinkäymiset eivät lannista päättäväistä Margaretia, jolla on vain yksi tarkoitus elämälleen – nostaa Henrik-poika hallitsijaksi.

Margaret Beaufort kuvataan kirjassa syvästi uskonnolliseksi naiseksi, joka haluaisi olla kuten esikuvansa Jeanne d'Arc. Luostariin menosta ja abbedissaksi ryhtymisestä haaveileva nuori Margaret joutuu kuitenkin pettymään katkerasti, kun hänelle selviää, että lancasterilaisen kuninkaan lähisukulaisena hänen tehtävänsä on olla vaimo ja poikalasten äiti. Lapsesta asti Margaret on pitänyt itseään Jumalan valittuna, jolle Pyhä Neitsyt antaa näkyjä. Vanhempana Margaret pitää uskonnollista vakaumustaan oikeutena tavoitteilleen nostaa Henrik-poika valtaistuimelle. Vuosien varrella hänestä tulee kostonhimoinen nainen, jonka elämään ei muuta mahdu kuin vallanhimoa ja juonittelua oman edun hyväksi.

Punaisessa kuningattaressa käytetään samaa kertojaratkaisua kuin Valkoisessa kuningattaressa. Tapahtumat kerrotaan Margaretin näkökulmasta ja hän on kaikkitietävä kertoja, sillä hänen näkökulmastaan kuvataan myös tapahtumia, joihin hän ei ole osallistunut. Kuitenkin kirjassa on sarjan ensimmäisen osan tavoin kohta, jossa kertojaäänen saa muutaman sivun ajaksi toinen hahmo. Punaisessa kuningattaressa Margaretin toinen aviomies Henry Stafford sotii Lancasterin puolella Yorkin joukkoja vastaan, jolloin sodan kuvauksesta kuullaan hänen kauttaan. Lopun suuressa taistelussa on puolestaan kaikkitietävä kertoja. Mitä tähän pitäisi todeta? Sotakuvaus tuntui realistisemmalta, kun siitä kuullaan sellaisen hahmon äänellä, joka osallistui taisteluun. Toisaalta taas vaihdos vain muutaman sivun ajaksi herätti hieman närkästystä.

Valkoinen kuningatar kertoi tapahtumista Yorkin-suvun puolella ja kuningatar Elizabethin näkökulmasta. Punaisessa kuningattaressa vaihdetaan näkökulmaa niin, että nyt tapahtumat kuvataan vastapuolen eli Lancasterin huoneen silmin ja päähenkilönä on jälleen suvulle tärkeä jäsen, Margaret. Oli mielenkiintoista kurkistaa myös toisen puolen motiiveihin ja päätöksiin, jotka ajavat lancasterilaisia eteenpäin. Tosin ensimmäistä osaa lukiessa olin ehtinyt jo kiintyä Yorkin puolen henkilöihin, joten aluksi minun oli vaikea samaistua Margaretiin ja Lancasterin huoneeseen. Aluksi pidin heitä ainoastaan Yorkien vihollisina, mutta vähitellen tempauduin mukaan tarinaan toisesta näkökulmasta.

Ensimmäisen osan tavoin Punaisessa kuningattaressa pompitaan ajassa eteenpäin, mutta mielestäni aikahypyt tapahtuvat tällä kertaa hallitummin. Ensimmäisessä osassa aikahypyt tulivat tekstissä vastaan melkeinpä sivulauseessa, että yhtäkkiä Elizabeth oli saanut jälleen yhden lapsen. Tässä osassa suurin kerralla tapahtuva hyppy eteenpäin on kymmenen vuotta, mutta asia ilmenee uuden luvun alussa heti ensimmäiseksi ja sitä seuraa kuvaus kuluneista vuosista ja sitten mennään taas nykyajassa. Tämä tuntui lukijalle ystävällisemmältä ratkaisulta. Nyt pystyi selkeästi hahmottamaan, että on kulunut kymmenen vuotta, eikä aikahyppy tule yhtäkkiä seuraavassa lauseessa yllätyksenä.

Sitä en ihan ymmärrä, miksi esimeriksi kustantamon suvuilla yhdeksi lajiksi on merkitty romantiikka, koska mielestäni tässä ei ollut romantiikkaa laisinkaan. Margaret itse ei pitänyt aviovaimon velvollisuuksistaan, vaan omistautui rukoilemiselle. Ainoita edes hiukan romanttisia kohtia olivat luultavasti ne kohdat, joissa vihjailtiin Margaretin ja Jasper Tudorin välillä olevan jotain muutakin kuin yhteinen päämäärä nostaa Henrik hallitsijaksi. Tässäpä oivallinen osoitus siitä, että aina ei tarvita romantiikkaa mukaan. Kirja voi olla hyvä myös ilman sitä.

Kuten jo aiemmin totesin, Punainen kuningatar oli mielenkiintoista luettavaa. Olin itse ensimmäisen osan takia liikaa Yorkien puolella, joten siitä syystä tosiaan tarinaan mukaan pääseminen tuntui ensin haastavalta. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin siitä, että sain kuulla tarinasta myös Ruusujen sodan toisen puolen näkökulmasta. Kirja oli helppolukuinen sekä viihdyttävä.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
The Lady of the Rivers 2011
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The Last Rose (TBA)

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Alkuperäinen teos: The White Queen (2009)
Bazar, 2011, kovakantinen, sivumäärä 476



"Minusta tulee Englannin kuningatar", vastustelen. "Saat sen kuulostamaan siltä kuin minua odottaisi taistelu kuolemaan saakka."
"Sehän on taistelua kuolemaan saakka", äitini toteaa. "Sitä Englannin kuningattarena oleminen tarkoittaa. Et sinä ole Melusina, joka nousee lähteestä helppoon onneen. Sinä et ole kaunis hovinainen, jolla ei ole muuta puuhaa kuin taikojen tekeminen. Olet valinnut tien, joka tarkoittaa sitä, että sinun pitää juonitella ja taistella koko elämäsi ajan. Sinun perheesi tehtävä on varmistaa, että voitat."
(s. 79)
Oikeastaan viime vuoden tammikuusta asti olen suunnitellut lukevani Valkoisen kuningattaren, mutta koska olen välillä toivottoman aikaansaamaton joissakin asioissa, luin kirjan vasta äskettäin. Historia minuun vetoaa aina ja mikäpä tässä olisikaan mielenkiintoisempaa kuin se, että kirjan tapahtumat ja henkilöt kertovat oikeista aikoinaan elossa olleista henkilöistä ja oikeasti tapahtuneista asioista? Kirjablogeissa tämä teos on jakanut mielipiteitä, osan mielestä tämä on loistava ja osa ei vakuuttunut lainkaan. Vähän jännittäen mietin ennen lukemisen aloittamista, osoittautuisiko kirja minullekin pettymykseksi.

Elisabet Woodville on kaunis leski, joka on menettänyt koko omaisuutensa. Hänen ainoa keinonsa saada omaisuus takaisin aviomiehen sukulaisilta on vedota Englannin uuteen vallananastaja kuninkaaseen. Ainoastaan nuori kuningas Edvard IV voisi palauttaa aviomiehen jättämän omaisuuden takaisin. Elisabetin täytyy herättää nuoren kuninkaan huomio, jotta pääsisi puhumaan hänen kanssaan. Niinpä Elisabet asettuu odottamaan kuningasta tienvarrelle, josta tämä ratsastaa ohi. Suunnitelma onnistuu paremmin kuin Elisabet osasi odottaa: hän ja Edvard rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. He myös menevät salaa naimisiin ainoastaan todistajien läsnäollessa.

Hovi kohahtaa järkytyksestä, kun Edvard julkistaa avioliittonsa Elisabetin kanssa. Eletään Ruusujen sodan aikaa, joten hoviväestä Elisabet kuuluu vihollisen puolelle, eikä hänellä ole edes riittävää aatelisarvoa! Monet ryhtyvät oitis juonittelemaan uuden kuningattaren pään menoksi. Samaan aikaan Elisabet nostaa omia sukulaisiaan vaikutusvaltaisiin asemiin, mikä ei hänen vihollisiaan miellytä. Lancaster- ja York-sukujen taistellessa toisiaan vastaan elämä Englannin kuningattarena ei ole helppoa. Elisabet joutuu jatkuvasti pelkäämään Edvardin puolesta, sillä kuningas on alati sotimassa. Kun kuningas menehtyy, joutuu Elisabet selviämään yksin, jotta onnistuisi pysymään ylipäätänsä hengissä.

Elisabet on kirjan alussa hyväuskoinen, mutta jo juonikas nuori nainen. Päästyään valtaan hänen itsevarmuutensa kasvaa ja olosuhteiden myötä hän joutuu punomaan juoniaan pysyäkseen saavuttamassaan asemassa. Jouduttuaan huonoon asemaan hovissa Elisabetista tulee kruununtavoittelija, jonka tavoitteena on nostaa oma poika valtaistuimelle, joka tälle syntymäoikeuden perusteella kuuluisi. Äitinsä puolelta Elisabet kuuluu Burgundin sukuun, jonka esiäidin kerrotaan olevan veden jumalatar Melusina. Tätä kautta hän osaa jonkin verran tehdä pieniä loitsuja, joilla avittaa itseään.

Kirjan historialliset tiedot tapahtumista pitävät paikkansa, mutta tarina itsessään on fiktiivinen kertomus Elisabetista ja Edvardista. Kirjan lopussa on kirjailijan jälkikirjoitus, jossa hän paljastaa, mikä on hänen itsensä keksimää ja mitkä asiat oikeasti tai sitten oletettavasti tapahtuneita. Ennen kirjan lukemista tiesin jo valmiiksi, että Elisabet oli Towerin prinssien äiti. Poikien kohtaloahan ei vielä nykyäänkään tiedetä. Hänen tyttärestään Yorkin Elisabetista tuli myöhemmin kuningatar. Myös legenda veden jumalatar Melusinasta on totta.

Pidän paljon historian havinaan sijoittuvista kirjoista, eikä tämäkään ole poikkeus. Kuninkaalliset hovit kaikkine juonitteluineen ja valtapyrkimyksineen ovat mielenkiintoisia. Valkoisessa kuningattaressa juonittelua riittää yllin kyllin. Elisabet joutuu juonittelemaan oman asemansa säilymisen vuoksi. Samalla hänen vihollisensa juonittelevat häntä vastaan ja lisäksi on vielä sota menossa, jolloin tietysti sodan molemmat osapuolet tekevät kaikkensa saadakseen voiton. Kirjassa esiintyi paljon eri henkilöitä, joilla oli samoja nimiä. Pysyin hyvin hahmojen perässä, mutta joissain kohdissa jouduin muistelemaan, kenen kanssa kyseinen henkilö olikaan liittoutunut ja ketä vastaan hän juonitteli. Esimerkiksi Richardeja riitti ainakin kolmeksi eri henkilöksi, mutta nimi oli hyvin yleinen jo tuohon aikaan.

Tarinaa seurataan suurimmaksi osaksi Elisabetin kertojanäkökulmasta. Kuitenkin kohdassa, jossa kuvattiin taistelukentällä käytävää sotaa, muuttui kertojaksi kuningas Edvard. En oikein pitänyt tästä kertojan vaihtamisesta yksittäisen taistelukohtauksen takia. Pysyminen samassa kertojassa koko ajan olisi tuonut kirjaan yhtenäisyyttä. Varsinkin nyt kun kertoja vaihtui vain lyhyeksi ajaksi, se tuntui lähinnä omituiselta ratkaisulta, jonka ainoa tarkoitus oli päästä välillä myös taistelujen tiimellykseen. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista tietää asioista myös Edvardin näkökanta, joten omat luvut Elisabetin ja Edvardin näkökulmista olisivat olleet kiinnostava ratkaisu.

Etukäteen pelkäsin sitä, että mielenkiintoiselta vaikuttava kirja ei ehkä vastaakaan odotuksiani ja pettyisin lukemaani. Tätä ei päässyt käymään. Kirja oli mielenkiintoinen ja koukuttava. Historiallisesta henkilöstä kertova tarina, joka on näin uskottavasti kerrottu sai todella uppoutumaan kirjan pariin. Huonoja puolia keksin vain aiemmin mainitsemani kertojahahmon vaihdoksen sekä sen, että tarina eteni aivan hirvittävällä vauhdilla. Tietysti kun kerrottavaa on paljon niin myös juonen täytyy edetä.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
The Lady of the Rivers 2011
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The Last Rose (TBA)