Johanna Valkama: Itämeren Auri

Otava, 2016, kovakantinen, 444 sivua


Kun he ylittivät suon mustaa polkua pitkin, kylmä tuuli heilutti Aurin helmoja, puri hampaansa nilkkaan vihoissaan. Jos siinä oli Tapiolan vastaus, niin mitä se merkitsi hänen toiveelleen? Auri ei muistanut Oivan tai muiden metsämiesten milloinkaan tuoneen kotiin karhuntaljaa – vain hirvien, peurojen ja pienriistan. Vaan nyt ei hyvitelty pieniä jumalia. Jotain suurta oli tapahtumassa.
(s. 38)

Näin Johanna Valkaman Itämeren Aurista esittelyn kirjakerhon lehdessä, ja sen perusteella mielenkiinto heräsi. Vähän myöhemmin kirja tuli vastaan Mai Laakson blogissa. Sen jälkeen kun sain kirjan kirjastosta, olen lukenut sitä aina kuin vain mahdollista, ja vielä viihtynyt tarinan parissa. Kirja osoittautui oikein mukavaksi löydöksi näin syksyn alun piristykseksi.

Hämeen parantajien sukua oleva Auri on aina elänyt oman kylän, Suolammen, suojissa, eikä juuri ympärillä olevasta maailmasta tiedä. Isoäiti Tiera on kasvattanut tytön kuin lapsensa oman tyttärensä tuotua Aurin hänen luokseen. Aurin suurin haave on tulla parantajaksi Tieran tavoin. Kesän aikana isoäiti on antanut tytölle aikaa pohtia tulevaa. Parantajaksi ryhtyminen tarkoittaa vaimon roolista luopumista, sillä parantajan kohtalona on elää naimattomana. Auri on kuitenkin varma valinnastaan, mieluummin hän ryhtyy parantajaksi kuin vaimoksi. Sitten kohtalo puuttuu Aurin elämään. Hän löytää metsästä miehen, jota on karhu haavoittanut vakavasti.

Jää Aurin tehtäväksi parantaa komea muukalainen, Haakon nimeltään. Haakon mukanaan Auri pääsee talven ajaksi Hakoisten linnavuorelle, jonne hän on halunnut pidemmän aikaa. Linnavuorella Aurin on tarkoitus selvittää, mitä hän haluaa elämältään. Parantajaksi hän on aina tahtonut, mutta vähitellen Auri huomaa, että hänellä on tunteita Haakonia kohtaan. Aurin palattua kotiin isoäiti menehtyy, ja selviää, että Auri on luvattu Haakonille vaimoksi. Miehen matkassa hän päätyy Kaupangiin, jossa paljastuu totuus Haakonin taustasta. Haakon ei olekaan kauppias, vaan viikinki, pelkoa herättävä soturi.

Auri on hyvin sympaattinen nuori nainen, jonka tarinaan saattoi samaistua. Hahmossa ilmeni epävarmuutta, mutta myös rohkeutta tosipaikan tullen. Auri uskaltaa sanoa vastaan viikinkisotureillekin ja helposti toimeen tarttuvana naisena päättää omista asioistaan. Parantajan toimessa saadusta kokemuksesta on monesti hyötyä, sillä parantaja otetaan tervetulleena vastaan, vaikka parantajana Auri myös jää vähän yhteisön ulkopuolelle. Komea viikinkisoturi Haakon saa tuntea Aurin kipakan puolen, kun totuus selviää.

Eletään myöhäisrautakautta, tarinaan kuuluu oleellisesti suomalainen ja skandinaavinen mytologia. Päädyttyään viikinkien luokse Auri tutustuu Gudruniin, jonka avulla skandinaaviset uskomukset tulevat tutuiksi. Kirjassa esitellään paljon kasveja ja kasvien käyttöä lääkintätarkoituksessa. Kasvien lisäksi parantamiseen käytettiin loitsuja ja lauluja, joiden uskottiin auttavan. Mielestäni näistä asioista kerrottiin tarinan lomassa uskottavasti ja samalla mielenkiintoisesti. Myös erilaiset kansanperinteet tulevat tutuiksi. Esimerkiksi karhu oli tärkeä eläin, johon liittyi monia uskomuksia. Karhulla on osansa Aurin ja Haakonin kohtalossa, sillä molemmat ovat karhun valittuina syyspäiväntasauksen juhlassa. Karhuun liittyvistä uskomuksista sain pientä esimakua Metsän tarinasta.

Tarinaan mahtuu romantiikkaa ja seikkailuja Itämeren alueella. Tarina vei mennessään heti alusta alkaen, enkä olisi millään malttanut laskea kirjaa välillä käsistäni. Aurin seikkailuista tuli yksi suosikkisarjoistani mieleen, nimittäin Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita. Hildebrandtin sarja sijoittuu varhaisempaan aikaan, mutta yhteistä kirjoille on ainakin mytologia, uskomukset ja kasvit. Itämeren Auri on aloitusosa kirjasarjalle. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osia.

Helena Waris: Talviverinen

Pohjankontu osa 3, Otava, 2013, kovakantinen, 333 sivua


Vereni on muuttunut jäänsiniseksi.
Sutena voisi saada itselleni muutaman päivän, harhauttaa varjostajani eksyksiin, mutta olen päättänyt kulkea tämän elämäni loppuun ihmishahmossani.
Näillä silmillä.
Näillä muistoilla.
(s. 10)

Sain Talviverisen luettua jo pari viikkoa sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä esittelyä blogiin. Olen kököttänyt tänään neljän seinän sisällä kuumeen takia, mutta onneksi olo on sen verran parantunut, että tsemppasin itseäni kirjoittamaan jotain kirjasta. Jos tekstin sekaan eksyy omituisuuksia, niin laitetaan sen piikkiin, etten ole aivan terve tällä hetkellä. ;)

Talviverinen on Pohjankontu -trilogian kahdessa aiemmassa osassa esiintyneen Troin elämäntarina. Uniin piirretty polku ja Sudenlapset paljastivat joitakin seikkoja Troin elämästä, mutta viimeistään nyt Troin elämästä kerrotaan kaikki muukin. Kirja alkaa Troin lapsuusvuosista ja seuraa hänen matkaansa aikuiseksi sekä pitkää matkaa kotiin Pohjankontuun.

Kokkolinnun kyydissä lapsena Tuultensaarille tupsahtanut Troi otettiin ukkosmiesten yhteisön jäseneksi. Poika tunsi olevansa ulkopuolinen, mutta onneksi hänellä oli ottoveli Kiet, joka ei pitänyt häntä ulkopuolisena. Ukkosmiesten parissa Troi varttui aikuiseksi, koki ensirakkautensa ja heiltä hän sai veljensä kanssa yhteisen uiskon, jolla kaksikko miehistöineen seilasi selvittämään, onko salaperäinen Pohjankontu vain satua vai sittenkin totta. Tämän jälkeen monet Troin elämässä tapahtuneet asiat ovat entuudestaan tuttuja, joten kirjassa hypätään suoraan sellaisiin kohtiin, joista ei vielä tiedetä. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi Troin vankeusajasta Mustarinnasta ja hänen vaelluksestaan Valkoisten susien maassa. Mutkien kautta suuntana on Pohjankontu.

Suurimmaksi osaksi kirjan tapahtumat ovat tuttuja trilogian edellisistä osista, mutta niissä tapahtumia on seurattu jonkin toisen hahmon näkökulmasta. Talviverisessä tapahtumat koetaan pelkästään Troin silmin. Aiemmissa osissa hahmon taustaan on lyhyesti viitattu, joten Troista on tullut jopa hiukan salaperäinen hahmo, jonka menneisyyttä ei tunneta. Siksi olikin kirjailijalta hyvä valinta tehdä juuri Troista tämän kirjan päähenkilö. Jos kaikkien muiden hahmojen taustoista tiedetään jo tarpeelliset asiat, niin tietysti päähenkilöksi kannattaa valita se yksi puuttuva palanen, josta ei vielä tiedetä kaikkea.

Talviverinen sijoittuu ajallisesti aivan kirjan alussa aikaan ennen kahden aiemman osan tapahtumia sekä myöhemmin niiden kanssa samaan aikaan. Troin matkan varrella tavataan tuttuja hahmoja, joiden tarinat saavat samalla päätöksensä. Trilogian kahden ensimmäisen osan tapahtumien kannattaa olla aika hyvin mielessä, sillä muuten tästä kirjasta ei välttämättä saa kaikkea irti tai kirja herättää lähinnä ihmetystä. Myyttinen maailmankuva uskomuksineen oli mukavasti vielä tallella ja siihenkin saatiin lisää otetta, kun kirjassa esiteltiin pitkä talvi, joka uudistaisi maailman ja käsite talviverinen tuli paremmin tutuksi.

Pohjakontu -trilogia tuli Talviverisen myötä päätökseensä. Olen todella iloinen siitä, että olen lukenut kirjat. Trilogia on hyvä osoitus siitä, että Suomessakin osataan kirjoittaa hyvää fantasiakirjallisuutta ja vieläpä aikuisille. Oman mututuntumani perusteella väitän, että täällä fantasia mielletään ennen kaikkea lasten ja nuorten kirjallisuudeksi, vaikka asianhan ei tarvitse olla sillä tavalla. Joka tapauksessa voin vilpittömästi suositella koko Pohjankontu -sarjaa fantasian ystäville ja myös niille, jotka eivät lue yleensä fantasiaa.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013

Helena Waris: Sudenlapset

Pohjankontu osa 2, Otava, 2011, kovakantinen, 437 sivua


Viima irrottaa hangen pinnasta jäähilettä, joka pistelee osuessaan paljaaseen poskeesi. Silmäripsiisi takertuvat hituset jäätyvät toisiinsa kiinni, samoin kyyneleet, jotka muodostavat kiiltävän juovan nenänpieltäsi alas. Sininen suusi on hiljaa. Et halua enää puhua. Tiedät kuolevasi kohta. Sanat eivät voi tehdä mitään hyväksesi.
(s. 11)

Alkuperäinen suunnitelmani oli lukea Pohjankontu -trilogian toinen osa vasta myöhemmin keväällä, koska kotiin on taas kerääntynyt kunnon pino lainoja kirjastosta. Pidin paljon ensimmäisestä osasta ja kun sitten näin Sudenlapset kirjastossa, en yksinkertaisesti voinut kävellä kirjan ohitse. Tuntui siltä, että oli suorastaan pakko lainata kirja juuri silloin... Mitäs siitä, vaikka ne jo lainatut kirjat kotona odottavatkin lukemistaan?

Karran ja Roke ovat kaksoset, jotka erotettiin toisistaan pieninä. Rauhallinen ja hiljainen Karran kasvoi Luusuvannossa kuolleiden mailla kasvatusperheen luona, kun taas Roke varttui soturiksi Mustarinnassa. Veljekset tapaavat toisensa pitkän ajan kuluttua surusanoman takia. Heidän äitinsä Vornanmutkan valtiatar, noita Terihan on kuollut. Merkit viittaavat siihen, ettei Terihanin kuolema ollut luonnollinen, vaan hänet surmattiin. Karranin ja Roken täytyy palata yhdessä Vornanmutkaan lapsuutensa maisemiin hautaamaan äitinsä.

Noitien mailta veljekset löytävät pienen tytön, Sudenmarjan, joka herättää Rokessa epäilyjä alusta alkaen. Karran ei suhtaudu yhtä kylmäkiskoisesti tyttöä kohtaan, mutta tytössä on silti jotakin pielessä. Kuka hän on oikeasti ja mistä hän on tullut Vornanmutkaan? Sudenmarja ei jää ainoaksi huoleksi, sillä nyt kun Vornanmutkassa ei enää ole valtiatarta suojelemassa noitien perintöä, haluaa Mustarinta Vornanmutkan maat itselleen. Erityisesti Karranin on vaikea hyväksyä ajatusta, että heidän esiäitiensä asuinpaikka joutuisi Mustarinnan alaisuuteen.

Sudenlapset on ennen kaikkea tarina Karranista ja Rokesta, mutta myös Sudenmarjasta ja Karranin kasvattisisaruksista, Niiristä ja Nunosta. Se että sisarukset ovat luonteiltaan toistensa vastakohdat, on kliseinen ratkaisu, mutta Karranin ja Roken vastakohtaisuus toimii ja tekee hahmoista entistä kiinnostavampia. Perinteistä naisroolia vastaan kapinoiva Niir oli onnistunut ja uskottava hahmo. Kapinaroolissa voi myös epäonnistua, mutta Niir oli onneksi uskottava itsenäinen ja vahva naishahmo. Niirin veli Nuno jäi muiden pimentoon, vaikka hänellä olikin pari merkittävää hetkeä tarinan aikana. Sudenmarjasta sain itsekin melkein alusta asti sellaisen käsityksen, että tytössä on jotain epätavallista. Samalla mietin hänen ikäänsä. Kirjassa puhuttiin pienestä tytöstä, mikä voisi tarkoittaa melkein mitä tahansa taaperoikäisestä koululaiseen, mutta kuvittelin hänet suunnilleen 10-12 vuotiaaksi.

Sudenlapsissa on pompattu trilogian ensimmäisen osan tapahtumista monta vuotta eteenpäin. Aluksi en pitänyt ratkaisusta, sillä kaipasin jo tutuiksi tulleita hahmoja, mutta hyvin nopeasti totuin siihen, että päähenkilöt kuuluvat jo seuraavaan sukupolveen ja opin pitämään myös heistä. Tuttu muinaissuomalainen maailma oli sentään jäljellä, mikä oli hienoa. Vanhat mahdit, loitsut ja kokkolinnut... Nautin todella kirjan maailman kuvailusta kaikkine uskomuksineen ja tapoineen. Kaunis luontokuvaus on selvästi kirjailijan vahvuus, joten oli hienoa päästä lukemaan taas sitä.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin tässä toisessa osassa samanlaisen alkutilanteen kuin ensimmäisessä osassa. Siinähän kolme sisarusta, Aile, Troi ja Arni olivat joutuneet eroon toisistaan, mutta he löysivät toisensa kirjan aikana. Myös Sudenlapsissa veljekset Karran ja Roke oli erotettu toisistaan, heidän polkunsa ristesivät ja tarinan aikana löytyi ymmärrys toista kohtaan. Oliko tämä samanlaisuus tarkoituksellista vai aivan sattumaa? Joka tapauksessa Sudenlapset piti otteessaan ja ohitti sen kirjapinon, jonka olen kantanut kotiin kirjastosta. Nyt ei voi muuta kuin odottaa, että sarjan viimeinen osa vapautuisi, jotta voisin lainata sen.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013

Helena Waris: Uniin piirretty polku

Pohjankontu osa 1, Otava, 2009, kovakantinen, 461 sivua


Majani ulkopuolella on pimeää. Ujeltava tuuli paljaassa koivikossa on voimistunut. Tähdet tuikkivat kylminä ja kirkkaina kuten ennenkin, mutta jokin on muuttunut.
Minun uneni.
Minun perheeni.
Vaikka tunnen viiltävää kipua kylkiluitteni alla, olen päättänyt muistaa heidät.
(s. 60)

Olin kirjastossa fantasihyllyä tutkimassa ja oikeastaan hain sitä Sookie Stackhouse -kirjaa, josta kirjoitin edellisen blogipostauksen. Pohjankontu sarjan toinen osa Sudenlapset herätti mielenkiintoni, mutta huomasin sitten, että sehän onkin jatko-osa tälle teokselle. Ihan vierestä löytyi onneksi tämä Uniin piirretty polku, eikä siinä tarvinnut enää mitään miettiä, kun jo päätin lainata kirjan. Paksuudestaan huolimatta luin kirjan muutamassa päivässä, sillä tarina oli niin mielenkiintoinen, etten voinut laskea kirjaa käsistäni.

Kolme sisarusta joutuivat pieninä eroon toisistaan. Aile löydettiin metsästä ja tuotiin Niitonsalon kylään, jonka asukkaat pitävät häntä noitana. Kasvattiäitinsä Mataramuorin luona tyttö saa kuitenkin asua suojassa muiden paheksunnasta ja ennakkoluuloista huolimatta. Vaeltamista rakastavan Ailen metsäretket herättävät mielipiteitä, melkein neitoiässä olevan tytön ei pitäisi juosta lapsen tavoin pitkin metsiä. Yhdellä retkellään Aile tapaa hieman salaperäisen Dain, sepän pojan naapurikylästä, joka vaikuttaa tutulta. Missä Aile on nähnyt samanlaiset silmät kuin Dailla?

Synkkä Troi, joka tunnetaan myös nimellä Talviyö, asuu Tuultensaarilla veljensä Kietin kanssa. Tuultensaarelaiset ovat pelättyjä ukkosmiehiä, joilla on hurja ja äkkipikainen maine muiden kylien asukkaiden mielissä. Troi on kiinnostunut kartoista ja tähdistä ja hän etsiikin paikkaa, jossa tähdet olisivat oikeassa asennossa löytääkseen kotiin. Troin todellinen koti on kaukana, pelkkä muisto vain menneestä, mutta silti nuorukainen ei luovuta etsinnöissään. Kaupustelumatkalla veljesten uiskovene rantautuu kylään, josta heidän mukaansa lähtee paimentyttö Neitha toisenlaisen elämän toivossa.

Kirjassa keskitytään yllämainittujen hahmojen tarinoihin, mutta lukujen välissä olevien katkelmien avulla kuullaan myös vartijan mietteitä. Lyhyet katkelmat rikkoivat sopivalla tavalla yhtenäistä kerrontaa, kun välillä eteen tulikin pelkkiä ajatuksia talven keskeltä. Sisaruskatraan vanhin, Arni istuu yksin talven pimeydessä vartioimassa tuntureita. Arni ei muista mennyttä, mutta hän odottaa päivästä toiseen jotakin. Kevään ensimerkkien sarastaessa Arnikin muistaa vähitellen hetkiä menneisyydestään.

Kirjassa eletään muinaissuomalaista aikaa ilmeisesti rannikkoseudulla tai kuitenkin vesien lähettyvillä, sillä vene tuntui olevan ylivoimaisesti suosituin ja kätevin kulkuväline. Itse asiassa tapahtumien sijoittuminen juuri Suomeen tuli parhaiten esille takakannen maininnasta, muuten kaikki olisi voinut tapahtua ihan omassa fantasiamaailmassaan tai muualla Skandinaviassa. Vaikka kirjan tarina onkin fiktiivinen ja vieläpä fantasiaa, niin ympäristö vaikutti hyvin realistiselta. On kyläyhteisöjä, joissa on tiivis ilmapiiri ja kaikki hieman vahtivat toistensa tekemisiä sekä ympärillä riittää metsää. Paikannimet olivat erittäin osuvia ja pelkkä nimi lyhyen kuvailun kera riitti välittämään mielikuvaa siitä, millaista jokin seutu oli. Esimerkiksi Mustarinnasta tuli heti sellainen käsitys, ettei sinne kannattanut ihan noin vain lähteä.

Tarinan maailma tuntui hyvin uskottavalta myös suhtautumistavoiltaan. Luontoa pidetään pyhänä paikkanä ja sitä kunnioitetaan, vanhat mahdit suojelevat maailmaa, on riimuja, loitsuja ja kokkolintuja. Tässä oli otettu huomioon myös uskottavalta tuntuvia riittejä, kuten uuden suvun päivä eli naimattomien naisten kulkue, josta miehet yrittävät saada vaimon itselleen. Tapojen lisäksi kirjan suurin vahvuus on luontokuvaus, joka on erittäin kaunista ilman, että siinä olisi menty liiallisuuteen.

Uniin piirretty polku sai otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Mielestäni yksi hyvän kirjan ominaisuus on se, jos ei malta laskea teosta käsistään, vaan tekisi mieli lukea kirja kerralla loppuun asti. Tämä osoittautui sellaiseksi kirjaksi. Hahmot olivat kiinnostavia, tarinan maailma oli kiinnostava ja uskottava. Kaksi rakkaustarinaa sopivat tähän hyvin. Ainoa asia, mikä jäi hämmentämään, oli ajoitus. Jos tapahtumat sijoittuvat muinais-Suomeen, niin oliko niille ajateltu jotakin tiettyä aikaa, esimerkiksi rautakautta, pronssikautta, tuskin sentään kivikautta vai jotakin ihan muuta? Tämä ei suinkaan häirinnyt lukemista, kunhan vain itsekseni pohdin, että olisi kiinnostava tietää, oliko kirjailija ajatellut jotakin tiettyä aikaa.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013