Jude Deveraux: Ylämaan enkeli

Alkuperäinen teos: Velvet Angel (1982)
Book Studio, 1995, pokkari, 301 sivua
suomentanut Annika Eräpuro


Elizabeth kohotti katseensa kohti taivasta räpyttelemättä silmiään kirkkaassa päivänvalossa. Hänen ulkonäköään oli aina sanottu enkelimäiseksi, eikä hän ollut koskaan näyttänyt yhtä hauraalta, yhtä tyyneltä, yhtä paljon taivaalliselta olennolta kuin nyt, kun paksut hiukset kieppuivat hänen ympärillään silkkisen viitan tavoin ja repaleinen puku sai hänet näyttämään kristityltä marttyyrilta.
(s. 6)

Ylämaa-sarja on vihdoinkin luettu ja takanapäin. Uteliaisuuteni riitti sarjan lukemiseen, mutta lukukokemukseni perusteella taidan jättää Jude Deveraux’n kirjat vastedes lukematta.

Ylämaa-sarja päättyy Milesin romanssiin. Aikaisemmissa osissa nuorinta Montgomerya on tituleerattu varsinaiseksi naistenmieheksi. Milesille toimitetaan mattoon kääritty lahja hänen leiriinsä. Mahdollisen hyökkääjän sijasta maton kätköistä paljastuu alaston nainen. Hän on Elizabeth Chatworth, joka joutui pulaan sarjan edellisessä osassa autettuaan Rainen vaimoa Alyxandriaa. Milesin täytyisi päästää Elizabeth takaisin kotiin, sitä vaativat niin hänen luotetuin miehensä kuin myös veljensä. Miles ei kuitenkaan suostu vaatimuksiin, vaan päättää pitää naisen itsellään. Elizabeth tuotiin miehelle lahjana, mikä selvästi oikeuttaa pitämään hänet.

Edellisessä osassa Elizabeth yritti auttaa Alyxandriaa pakenemaan, mutta joutui itse vangiksi. Pagnell -niminen aatelinen keksi toimittaa naisen lahjana Miles Montgomerylle. Nuorimmasta veljeksestä liikkuu huhuja, että hän on pahamaineinen elostelija, jolla on peräti pahoja voimia, jotta hän saisi naiset valtaansa. Kirjasarjan aikana sattuneiden tapahtumien johdosta Elizabethin ja Milesin suvut ovat vihamielisissä väleissä keskenään, melkeinpä sodassa. Miles yrittää todistaa Elizabethille, että hän pystyy elämään vain yhden naisen kanssa. Elizabethilla on pelkkiä huonoja kokemuksia miehistä. Milesin läheisyydessä hän oppii, etteivät kaikki tarkoita pahaa.

Ylämaan enkeli on sarjan kolmannen osan kanssa siinä mielessä samanlainen, ettei pääpariskunta joudu solmimaan mitään pakkoavioliittoa. Elizabeth ja Miles tulevat kumpikin vauraista aatelissuvuista, joten heillä on samankaltainen tausta. Tarinassa on kuitenkin paljon vastakkainasettelua. Rakastavaiset kuuluvat sukuihin, jotka suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Kummankin sukulaiset yrittävät saada järkeä hahmojen päähän. Eihän vihamieheen ihastumisesta seuraa mitään hyvää. Toinen tarinassa vahvasti näkyvä vastakkainasettelu liittyy hahmojen käyttäytymiseen. Miles on aina rakastanut naisia ja käyttäytynyt sen mukaan. Elizabeth on joutunut olemaan varuillaan omassa kodissaan ja pelkäämään miehiä sarjassa aiemmin esiintyneen isoveljensä tekojen vuoksi.

Milesin suhtautuminen naisiin on tullut esiin jokaisessa aiemmassa osassa, joten odotin mielenkiinnolla, millainen naistenmies hahmo olisi. Montgomeryn veljeksille tyypilliseen tapaan mies osaa olla ärsyttävän jääräpäinen. Kaikesta huolimatta veljiinsä verrattuna Miles ottaa Elizabethin kohtalaisen hyvin huomioon, eikä heidän välilleen muodostu niin pahaa jääräpäisyydestä, väärinkäsityksistä tai muusta vastaavasta johtuvaa eripuraa kuin aiemmille pareille. Tämän kirjan aikana ärsytykseni kohdistui Elizabethin veljeen Rogeriin. Lievästi sanottuja harmeja aiheuttanut hahmo olisi minun puolestani voinut pysytellä taka-alalla.

Jäi kummastuttamaan, mikähän mahtaa olla tämän kirjan alkuperäisen version todellinen julkaisuvuosi. Kirjan tietojen mukaan se on vuosi 1982, vaikka tämä onkin sarjan viimeinen osa ja siten tämän pitäisi olla ilmestynyt Ylämaan laulun (1983) jälkeen. Netistä löytyi sellaisetkin ilmestymysvuodet kuin 1981 ja 1983.

Ylämaa-sarja
Ylämaan lupaus
Ylämaan taika
Ylämaan laulu
Ylämaan enkeli

Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar

Alkuperäinen teos: La Princesse de Clèves (1678)
Otava, 1998, kovakantinen, 252 sivua
suomentanut Annikki Suni


Rouva Chartres, joka oli niin uutterasti painottanut hyveellisyyttä tyttärelleen, jatkoi samaa opetusta paikassa, missä se oli todella tarpeen ja missä oli nähtävissä niin monta varoittavaa esimerkkiä. Pyrkyryys ja hakkailu olivat suorastaan hovielämän sisältö, ja niitä harrastivat niin miehet kuin naisetkin. Hovissa harjoitettiin monenlaista omanvoitonpyyntiä ja juonittelua, joihin naisilla oli suuri osuus, joten rakkauteen liittyi aina keinottelua ja keinotteluun rakkautta.
(s. 23)

Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar on ilmestynyt aikaisemmin nimellä Clèvesin prinsessa. Jäin miettimään, voisiko Clèvesin prinsessa olla lyhennetty käännös ja Clèvesin ruhtinatar alkuteokselle uskollisempi käännös? Kirjaston tietokannan mukaan ero sivumäärässä näiden kahden version välillä on jopa 40 sivua. Clèvesin ruhtinatar on siis se versio, jossa on enemmän sivuja. Oli miten oli, La Fayetten teos kuuluu rakkausromaanien klassikoihin. Samalla teos on yksi ensimmäisistä psykologisista romaaneista koko kirjallisuuden historiassa.

Ylhäinen aatelisneito mademoiselle de Chartres herättää ihastusta Henrik II:n hovissa. Hänen äitinsä on tähdännyt tyttären kasvatuksessa äärimmäiseen hyveellisyyteen. Erityisesti hovissa hyveellisyys täytyy muistaa, sillä hovi on tunnetusti monenlaisten paheiden pesä. Clèvesin ruhtinas ihastuu korviaan myöten kainoon neitoon, mutta myös moni muu hovin miespuolinen jäsen on huomannut kaunottaren. Clèvesin ruhtinas kosii tyttöä, ja tyttö suostuu kosintaan täyttääkseen äitinsä toiveet. Hyveellisyyden korostaminen on kuitenkin jättänyt jälkensä. Ruhtinatar ei pysty kuvittelemaan omalle kohdalleen intohimoista rakkautta, eikä hän näin ollen rakasta myöskään aviomiestään. Tavattuaan komean Nemoursin herttuan ruhtinattaren on vaikea pitää kiinni hyveellisyydestään.

Teos maalailee Ranskan hovista kuvan varsinaisena salarakkaiden tyyssijana. Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvulle, jolloin (ainakin tämän teoksen mukaan) hovissa oli salassa pysyviä suhteita sekä julkisesti tiedossa olevia suhteita. Tieto oli valtaa ja tietoa salasuhteesta käytettiin armottomasti hyväksi omaa hyötyä edistäessä. Epäilykset salarakkaista levisivät nopeaan tahtiin, kuten eräässä kadonneen kirjelappusen tapauksessa, jossa lyhyen ajan sisällä useampi henkilö oli saanut asian tietoonsa. Kuten salasuhteista saattaa päätellä, rakastuvat hovin jäsenet tiheään tahtiin. Esimerkiksi mademoiselle de Chartresin perään haikailee useampi mies, eikä rakastumisen este ole se, ettei ole vielä edes tavannut toista henkilöä! Clèvesin ruhtinasta lukuun ottamatta avioliittoja ei solmittu rakkaudesta vaan ne olivat kuin liiketoimia, joista oli tarkoitus saada hyötyä itselleen.

Fiktiivisten hahmojen lisäksi monet kirjan hahmoista ovat oikeita 1500-luvulla eläneitä henkilöitä. Ranskan hoviin kuuluneiden henkilöiden lisäksi kirjan aikana mainitaan myös Englannin Elisabet I ja Skotlannin Maria Stuart. Välillä menin jopa sekaisin siinä, ketkä hahmoista ovat oikeita historiallisia henkilöitä ja ketkä puolestaan kuvitteellisia hahmoja. Kirjan lopussa onkin kätevästi lyhyt luettelo henkilöistä, arvonimistä ja tapahtumista. Suurin hahmoihin liittyvä yllätys oli heidän puhetapansa. He pohtivat asioita ja tapahtumia analyyttisesti, eivätkä suinkaan kaikki repliikit ole mitään korulauseita tai tunteiden paloa. Analyyttista pohdintaa harrastavat miesten ohella myös naiset!

Näin nykyajan lukijana en ole varma, miten kirjaan pitäisi suhtautua. Kirjan puiseva tyyli ei iskenyt, mutta jatkoin siitä huolimatta lukemista sinnikkäästi loppuun asti. Niitä hyviäkin puolia löytyi toki. Ihmiskuvaus on ihailtavan tarkkanäköistä, ja varmasti ainakin osittain siitä syystä teos on ollut omana aikanaan edelläkävijä. Minua viehättää ja samalla jopa huimaa ajatus siitä, että teos on kirjoitettu 1600-luvun lopulla – yli 300 vuotta sitten, eikä kirja ole unohtunut historian havinaan.

Jude Deveraux: Ylämaan laulu

Alkuperäinen teos: Velvet Song (1983)
Gummerus, 2006, pokkari, 326 sivua
suomentanut Annika Eräpuro


Alyx ei ollut koskaan ennen koskenut yhteenkään soittimeen, mutta hän oli kuullut ja nähnyt tarpeeksi tietääkseen periaatteessa miten luuttua soitettiin. Parin minuutin kuluttua hän oli näppäillyt ilmoille yhden päässään kaikuvista sadoista sävelmistä.
– – Terävien kielten aiheuttama kipu hänen pienissä, herkissä sormenpäissään ei ollut tuntunut miltään verrattuna hänen iloonsa siitä, että hän saattoi kuulla musiikkinsa ajatustensa ulkopuolella.
(s. 12)

Ylämaa-sarjan kolmas osa on takanapäin, onneksi. Kirja vei taas sopivasti ajatuksia pois arkikiireistä, mutta muuten se ei tehnyt kovin kummoista vaikutusta.

Ylämaan laulu kertoo Montgomeryn veljessarjan kolmanneksi vanhimmasta jäsenestä ja naisesta, johon hän rakastuu. Kuningas on julistanut lordi Raine Montgomeryn lainsuojattomaksi. Raine johtaa eräässä metsässä sekalaista joukkoa, johon kuuluu niin suoranaisia rosvoja kuin myös rehellisiä, köyhiä maanviljelijöitä. Mahtaako sitten johtua Rainen aatelisesta taustasta vai mistä, mutta joukkio pysyy ainakin melko tottelevaisena, vaikka soraääniäkin kuuluu. Kaikilla kun ei ole miehen kanssa samanlaista käsitystä kunniasta. Rainellekin hänen härkäpäinen kunniakäsityksensä aiheuttaa myöhemmin hankaluuksia, naisen kanssa tietysti, kuinkas muuten.

Upean lauluäänen omaava Alyxandria Blackett joutuu erään ikävän tapauksen vuoksi jättämään oman kotikylänsä taakseen. Ainoa keino selviytyä hengissä vaikuttaisi olevan pojaksi muuttuminen, niinpä Alyxandria leikkaa hiuksensa ja hankkii pojan vaatteet. Ystävällisen henkilön avustuksella hän pääsee osaksi Rainen johtamaa metsäjoukkoa, jossa kaikki yhtä taitavaa soittajaa lukuun ottamatta uskovat silmää räpäyttämättä Alyxandrian olevan poika. Nainen ylenee jopa Rainen aseenkantajaksi, mutta samaan aikaan itse lordi kummastelee, kun tuntee outoa vetoa poikaan. Voi sitä riemua, kun totuus selviää, ja paljastuu, että poika onkin oikeasti tyttö!

Kolmas kirja toi sarjaan sopivaa vaihtelua siinä mielessä, että tässä ei olla solmimassa kahden ensimmäisen osan tapaan pakkoavioliittoa kenenkään välillä. Alyxandrialla ja Rainella on aikaa tutustua toisiinsa ennen kuin heidän romanssinsa syttyy. Raine tietysti kuvittelee Alyxandrian olevan poika, mutta nainen ainakin kehittelee romanttisia tunteita lordia kohtaan jo silloin, kun hän esitti vielä poikaa. Toinen suuri ero aikaisempiin osiin on päähenkilöiden aseman eroavaisuudet. Raine tulee varakkaasta ja ilmeisen vaikutusvaltaisesta suvusta. Hän on tottunut tietynlaiseen elintasoon. Alyxandria sen sijaan on köyhä lakimiehen tytär, joka kokee aateliset uhkana. Nykyaikana lakimiehet tienaavat hyvin, mutta ehkäpä 1500-luvulla asia ei ollut niin, koska ammatti liitetään useampaan kertaan köyhyyteen tarinan aikana.

Rainen hahmo on esiintynyt aikaisemmissa osissa, joissa häntä on kuvailtu idealistiksi, joka puolustaa hädässä olevia. Kuvauksen perusteella odotin hahmolta enemmän, mutta hän onkin tähän asti kaikkein ärsyttävin veljeksistä. Alyxandria yrittää auttaa miestä pääsemään pälkähästä eli lainsuojattoman asemasta eroon. Esimerkiksi kuninkaalle puhuminen voisi auttaa tässä. Rainella on tiukat käsityksensä kunniasta, joten vastaus on jyrkkä ja ehdoton ei. Mies ei kunniansa takia ano armoa, hän pysyy mieluummin metsässä ryövärijoukon johtajana. Tämän kaksikon erimielisyyksistä meinasi saada jo päänsärkyä.

Ylämaa-sarja
Ylämaan lupaus
Ylämaan taika
Ylämaan laulu
Ylämaan enkeli

Jude Deveraux: Ylämaan taika

Alkuperäinen teos: The Highland Velvet (1982)
Gummerus, 2005, pokkari, 352 sivua
suomentanut Tarmo Haarala


Hän katsoi taas Bronwynia, joka sai juuri yhdeltä naiselta palasen juustoa. Nämä ihmiset olivat hänen alustalaisiaan, mutta hän kohteli heitä kuin perheenjäseniä. Stephen ei osannut kuvitella kenenkään tuntemansa ladyn edes koskettavan maaorjaa, saati halaavan sellaista. He puhuttelivatkin häntä Bronwyniksi eikä lady Bronwyniksi, kuten olisi kuulunut.
(s. 105)

En ole varma, pitäisikö hieman hävetä sitä, että ahmin Ylämaa-sarjan toisen osan vain muutamassa päivässä. Laitetaan stressin piikkiin, tällainen hömppä vie sopivasti ajatuksia muualle. :D

Ylämaan taika -kirja kertoo ensimmäisestä osasta tutun Montgomeryn veljessarjan toisiksi vanhimmasta veljestä. Stephen Montgomery joutuu kuninkaan määräyksen takia naimisiin skotlantilaisen perijättären kanssa, joka on vieläpä klaaninsa päällikkö. Stephenillä on aluksi vain ennakkoluuloja tulevaa vaimoaan kohtaan, eihän nainen voi huolehtia klaanista, joten puolison täytyy olla vähintäänkin ruma ja muistuttaa miestä ulkoisesti. Yllätys ei voisi olla suurempi, kun Stephen kohtaa vaimonsa. Bronwyn on kaunein nainen, jonka hän on koskaan nähnyt.

Ensimmäisen osan tapaan myös tässä osassa riittää välienselvittelyä ja eripuraa pääparin välillä. Bronwyn on ylpeä skotti, joka vihaa Englantia ja kaikkia englantilaisia. Voimakastahtoisen luonteensa turvin nainen on tottunut huolehtimaan klaanistaan ja elämään itsenäisesti. Pienestä pitäen hän on ratsastanut ja liikkunut klaanin miesten seurassa. Stephenillä on perinteisempi käsitys miehen ja naisen asemasta. Avioliitto Bronwynin kanssa tarkoittaa hänelle muuttoa vieraisiin olosuhteisiin. Skotlannin Ylämailla riittää paljon kummasteltavaa Englannin puolella kasvaneelle soturille. Ensin Stephenin on ymmärrettävä, että hänen täytyy itsensä muuttua, eikä sen sijaan ryhtyä muuttamaan muita. Tätäkin paria odottaa lopulta onnellinen loppu.

Tässä osassa oli kaipaamaani Skotlantia! Bronwynin klaanin koti ei ole mikään hienohelmainen pytinki, vaan enemmänkin reteä ja jopa karunoloinen paikka. Stephenin ihmetellessä uuden asuinpaikkansa oloja lukijallekin valkeni yhtä ja toista Ylämaista. Kirjailija on ilmeisesti tehnyt taustatyötä huolella, ainakin jo esipuheessa selitettiin, miksei kirjassa kertaakaan mainita kilttiä. Sitä ei vielä ollut ennen 1700-lukua. Englantilaiseen verrattuna poikkeavan vaatetuksen lisäksi kirjassa valotettiin muun muassa vieraanvaraisuutta, mutta myös veristä vihanpitoa ja kaunaa kilpailevien klaanien välillä.

Ehkäpä parhaiten kirjan teemaa kuvailisi sana ylpeys. Kumpikin päähenkilö on liian ylpeä muuttamaan omia tapojaan, mistä seuraa eripuraa ja mielipahaa. Ensimmäisessä osassa en jaksanut miespäähenkilöä, mutta tällä kertaa enemmän risoi naispäähenkilö Bronwyn. Välillä hahmo tuntui lapselliselta kiukuttelijalta. Miljöön lisäksi kirjassa vetosi uskollinen koira. Toisaalta kyseiselle koiralle kävi hyvin köpelösti yhdessä kohtauksessa, mutta kuitenkin se oli hengissä vielä myöhemmin. Tämä oli ehkä vähän epäuskottavaa, mutta en ala siitä tuon enempää nurisemaan.

Ylämaa-sarja
Ylämaan lupaus
Ylämaan taika
Ylämaan laulu
Ylämaan enkeli

Jude Deveraux: Ylämaan lupaus

Alkuperäinen teos: The Velvet Promise (1981)
Gummerus, 2005, pokkari, 431 sivua
suomentanut Tarmo Haarala


Oli yhä varhainen aamu, kun Judith lähti palvelustyttöjensä saattelemana puuportaita toisen kerroksen isoon juhlasaliin. Lattialla oli tuoreita vihvilöitä, gobeliinit oli otettu varastosta ja pantu riippumaan ja ovelta huoneen takaseinustalle johti paksu ruusun- ja liljanterälehtipolku. Niillä hän kävelisi kirkosta palattuaan - naimisissa olevana naisena.
(s. 48)

Seurasin viime vuonna YLEn näyttämää Outlander-sarjaa, joka pohjautuu Diana Gabaldonin kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Sarjan jälkeen kaipasin Skotlantiin sijoittuvaa historiallista romantiikkaa, mutta itse Gabaldonin teosta en uskaltanut ruveta lukemaan sivumäärän takia. Tilalle löytyi Jude Deveraux’n Ylämaa-sarja, jonka pariin pääsin vasta tämän vuoden puolella.

Neliosainen Ylämaa-sarja kertoo Montgomeryn veljeksistä ja heidän romansseistaan. Ensimmäisessä osassa pääosassa on veljeksistä vanhin, Gavin Montgomery, joka avioituu Judith Revedounen kanssa. Avioliitto ei ala hyvissä merkeissä, sillä Gavin haikailee edelleen rakastajattarensa Alicen perään, joka naitetaan toiselle ja Gavinia huomattavasti varakkaammalle miehelle. Gavin valitsee puolisokseen Judithin melkeinpä kostoksi Alicelle, ja avioliiton myötä Montgomeryn suvulle siirtyvät laajat Revedounen maat ovat kiva bonus. Judithille totuus miehen rakastajasta valkenee jo hääpäivänä, jolloin hän vannoo, ettei koskaan anna rakkauttaan miehelleen.

Kirja on pitkälti Gavinin ja Judithin välien selvittelyä siitä, rakastavatko he toisiaan vai eivät. Judithille on pienestä pitäen tehty selväksi, ettei miehiin voi luottaa, joten nainen ei odota ruusuista tulevaisuutta miehensä kanssa. Gavin puolestaan osoittautuu Judithin kaikkien pelkojen mukaiseksi. Hän kohtelee vaimoaan välinpitämättömästi ja jaksaa muistuttaa siitä, miten nainen on vain miehensä omaisuutta. Lisäksi mies jatkaa tapaamisia rakastajattarensa kanssa, mikä ei tietysti ole vaimon mieleen. Kuitenkin sängyssä riittää intohimoa ja kipinöintiä, vaikka liitto muuten vaikuttaakin kylmältä. Koska kyseessä on hömppäkirja, on loppuratkaisukin jo heti alusta alkaen selvillä. Jotenkin sitä tuon kaiken ollako toisiinsa rakastunut pari vai eikö olla -teatterin jälkeen pariskunta saa onnellisen loppunsa.

Olen aikaisemmin lukenut Deveraux’lta Villiorkidea -nimisen kirjan, joka ei tehnyt hyvää vaikutusta. Ylämaan lupauksen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, etten ole saanut kirjailijan tuotannosta oikein hyvää mielikuvaa. Ehkä minulla oli liikaa odotuksia kirjan suhteen. Toisaalta ainoa odotukseni oli Skotlanti miljöönä. Jos tämän kirjan piti sijoittua Skotlantiin, niin sellaista ei kyllä tapahdu. Ainoa Skotlantiin viittaava asia on maininta Montgomeryn veljessarjan toisiksi vanhimman pojan tulevasta avioliitosta skotlantilaisen naisen kanssa. Sarjan toinen kirja muuten kertoo heistä, joten siinä pitäisi olla Skotlantia luvassa.

Jäin miettimään sitä, minkälainen kirja on englanniksi. En tiedä, onko vika suomennoksessa vai koko kirjassa, mutta paikoitellen teksti oli todella tahmeaa ja tönkköä. Kielellisesti mielenkiintoista on toki se, että hömppäkirjallisuudessa toistuu tiettyjä ilmauksia, joita käytetään seksikohtausten yhteydessä. Ylämaan lupauksessa Gavin ja Judith näkivät hyvin, hyvin monta kertaa tähtisadetta, muuta vastaavaa tähtiin viittaavaa ja räjähdyksiä. Samanlaisia ilmauksia olen bongannut Nora Robertsin suomennetuista teoksista.

Ylämaa-sarja
Ylämaan lupaus
Ylämaan taika
Ylämaan laulu
Ylämaan enkeli

Mark Twain: Prinssi ja kerjäläispoika

Alkuperäinen teos: The Prince and the Pauper (1882)
WSOY, 1995, kovakantinen, 226 sivua
suomentanut Helka Varho



Koko maassa ei puhuttu mistään muusta kuin vastasyntyneestä lapsesta Edvard Tudorista, Walesin prinssistä, joka lepäsi silkkiin ja samettiin käärittynä tietämättä mitään tästä hälystä ja ylhäisistä naisista ja herroista, jotka palvelivat häntä ja valvoivat hänen ympärillään. Eikä hän siitä välittänytkään. Mutta kukaan ei hiiskunut tuosta toisesta lapsesta, ryysyihin kääritystä Tom Cantystä, lukuun ottamatta köyhää perhettä, jonka vaivoiksi hän oli syntynyt.
(s. 9)

Prinssi ja kerjäläispoika löytyi omasta hyllystä. Olen joskus lapsuudessa saanut kirjan lahjaksi, mutta en ole sitä koskaan viitsinyt lukea. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Köyhän perheen poika Tom Canty vaeltelee kuninkaallisen palatsin porttien lähellä ja näkee kruununprinssi Edvard Tudorin. Eräs vartija hermostuu siihen, että Tom tulee liian lähelle portteja ja aikoo lyödä poikaa. Tällöin kruununprinssi puuttuu asiaan. Hän estää vartijaa kurittamasta Tomia ja kutsuu tämän sisälle palatsiin. Prinssi ja kerjäläispoika ihastuvat toisiinsa liittyvistä sattumista ja elinolosuhteista. He ovat syntyneet samana päivänä ja ovat aivan toistensa näköiset. Edvardin mielestä Tomin elämä kaduilla on vapaata verrattuna palatsin muodolliseen hovielämään. Tomin mielestä prinssi on onnekas, koska hän saa asua hyvin yltäkylläisessä ympäristössä.

Edvard ja Tom päättävät kokeilla toistensa vaatteita. Kun kruununprinssi sitten poistuu rääsyt yllään huoneestaan, hän kohtaa käytävällä vartijoita, jotka ajavat mokoman ryysyläisen pois palatsista. Näin poikien osat vaihtuvat. Palatsiin loistoon tottunut prinssi joutuu kaduille ja Tom Cantyn perheen luokse, jossa hän joutuu kokemaan väkivaltaa ensimmäistä kertaa. Kerjäläispojasta tulee prinssi, jonka pitäisi osata vieraita kieliä, tavata korkea-arvoisia vieraita ja lopulta nousta valtaistuimelle asti.

Kirja on loistava kuvaus siitä, kuinka ketään ei tulisi luokitella tai tuomita ulkonäön perusteella. Hovissa Tom Canty yrittää aluksi tehdä selväksi, millainen erehdys on sattunut ja kertoa, ettei hän ole oikea kruununprinssi. Kukaan ei tietysti usko häntä vaan kaikki kuvittelevat, että prinssi on seonnut tai sairastunut. Palvelivat toteavat, että on parempi olla välittämättä prinssin kummallisista puheista. Samaan aikaan köyhissä oloissa Edvard yrittää selittää, kuka hän on oikeasti, mutta eihän häntäkään kukaan usko. Isä ja isoäiti vain suuttuvat ja pieksevät pojan. Onneksi myöhemmin Edvard löytää hyväntekijän, joka ei usko häntä, mutta kuitenkin pitää pojan puolia.

Prinssi ja kerjäläispoika on ensimmäinen kosketukseni Mark Twainin tuotantoon. Minulla ei ollut entuudestaan mielikuvaa siitä, minkälainen kirjoitustyyli Twainilla on. Googlettelun avulla löytyi vastauksia. Ilmeisesti Twainin tyyli on aika ivallinen ja satiirinen. Lukiessa kiinnitin huomiota kohtiin, jotka tuntuivat yliampuvilta, mutta ilman etukäteen perehtymistä, en olisi ehkä tajunnut ajatella kirjan olevan satiirinen kuvaus. Todennäköisesti olisin vain tyytynyt hämmästelemään kerronnan yliampuvuutta. Enpä tiedä kuinka paljon Twain liioittelee kirjassa, mutta hyvin heppoisin perustein ihmisiä rangaistiin ja mestauksia ja kuolemantuomioita tuntui riittävän.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin. Tarinassa esiintyy kaksi oikeasti elänyttä kuuluisaa henkilöä. Kuningas Henrik VIII hallitsee maataan viimeisinä hetkinään. Henrikillä oli kuusi vaimoa, mutta kirjassa ei mainita vaimoja, vaan tässä Henrik on poikansa hyvinvoinnista huolehtiva isä. Tom Cantyllä oli vaikeuksia oppia hovin etikettiä, joten hänen tekemiensä virheiden vuoksi ajateltiin, että prinssi oli menettänyt järkensä. Kruununprinssi Edvard, joka joutui ryysyläisenä kaduille, oli Edvard VI. Hän nousi valtaistuimelle isänsä jälkeen, mutta hallituskausi ei kestänyt kauaa.

Victoria Lamb: His Dark Lady

Bantam Press, 2013, kovakantinen, 425 sivua


She thought of the endless intrigues, the plots within plots, the secret affairs and political wrangling...
"You trust no one, Lucy. Not even those whom you must trust. There is no other way to live at court."
(takakansi)

Näin tämän kirjan kirjastossa eräässä kärryssä, jonne laitetaan äskettäin palautettuja kirjoja. Kirjan kansi kiinnitti huomioni ja kiinnostuin myös sisällöstä, kun huomasin kirjan aiheen. Victoria Lambin His Dark Lady on Lucy Morgan -nimisen trilogian toinen osa. Kirjastossa ei valitettavasti ollut ensimmäistä osaa saatavilla silloin, kun löysin tämän kirjan, enkä malttanut jäädä odottamaan ensimmäisen osan palautumista lainasta, joten aloitin trilogian hieman väärässä järjestyksessä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin. Päähenkilö Lucy Morgan on kuningatar Elizabeth I:sen hovinainen. Eksoottisen etiopialaisen taustan omaava Lucy osaa laulaa kauniisti ja hän onkin yksi kuningattaren suosikeista, kunnes hän osallistuu todistajana salassa järjestettävään vihkitoimitukseen, jonka kuningatar on kieltänyt. Elizabethilla on tiukat vaatimukset hovinaistensa suhteen ja sen takia on Lucyn omaksi parhaaksi, ettei kukaan, ei ainakaan Elizabeth, tiedä hänen osallisuudestaan kyseisiin häihin. Lucyn asema hovissa on koetuksella, mutta samaan aikaan hänen elämässään tapahtuu paljon muutakin. Eräs nuori näytelmäkirjailija, jonka nimi on Will Shakespeare, haaveilee Lucysta heidän vuosia sitten sattuneen lyhyen kohtaamisensa perusteella. Lucyn suojelija Goodluck on sekaantunut Elizabethin serkun, Skotlannin kuningatar Maria Stuartin kannattajien juonitteluihin, minkä takia Lucyn on pärjättävä omillaan ilman suojelijansa tukea.

Tapahtumia tarkastellaan neljän kertojahahmon näkökulmista. Lucy, Will Shakespeare, Elizabeth I ja Goodluck kertovat kukin omalla vuorollaan tarinaansa, joka limittyy sopivasti yhteen toisten hahmojen näkökulmien kanssa. Tärkeistä hahmoista kolme ensimmäistä ovat oikeita historian hahmoja. Shakespeare ja Elizabeth I tuskin kaipaavat esittelyjä, mutta Lucysta tiedetään hyvin vähän. Shakespeare on kirjoittanut sonetteja muusalleen, his dark ladylle. Lucy Morgan on kirjailijan esittämä arvaus siitä, että olisiko näillä kahdella, näytelmäkirjailijalla ja hovinaisella, voinut olla suhde. Loppusanoissa kirjailija toteaa, että vaikka Lucyn nimi esiintyy monissa hovia koskevissa asiakirjoissa, ei kuitenkaan tiedetä varmaksi, kuka hän oikeasti oli. Lucyn suojelija Goodluck sen sijaan on keksitty hahmo, mutta hänen hahmonsa perustuu useaan oikeaan henkilöön, jotka ovat olleet Elizabeth I:sen vakoojamestari Walsinghamin palveluksessa.

Tapahtumat ovat osaksi totta ja osaksi fiktiota, mutta tarina vaikutti uskottavalta, kuten myös henkilöt. Kirjassa eletään 1500-luvun loppua, jolloin Elizabeth I oli vanheneva kuningatar, jolla oli vastassaan katolisten salaliitto Maria Stuartin valtaannousun hyväksi. Elizabethia itseään pidettiin vääräuskoisena ja sen takia myös vääränä hallitsijana. Shakespeare on vasta uransa alkutaipaleella oleva nuori näytelmäkirjailija, joka aluksi kirjoitti uudestaan vanhoja, jo olemassa olleita näytelmiä. Hänen hahmonsa ei herättänyt sympatioita puolelleen, sen verran nopeasti Shakespeare unohti olevansa perheellinen mies, kun Lucya liehitteli, mutta kaikista hahmoista ei onneksi tarvitse pitää. Pidin kovasti Lucysta ja Goodluckista, joita koeteltiin tarinan aikana. Korkeasta asemasta on helppo pudota alaspäin, mutta takaisin pääseminen ei välttämättä onnistu yhtä helposti. Lisäksi Goodluckin näkökulma toi hyvin esille sen, kuinka joku muu tekee likaisen työn, mutta ylemmässä asemassa oleva henkilö korjaakin kehut.

Pidän historiaan sijoittuvista kirjoista ja hovijuonitteluista, joten His Dark Lady oli mieleistä luettavaa. Kirjassa viitataan muutamaan kertaan trilogian ensimmäisessä osassa tapahtuneisiin asioihin, mutta niitä selitetään kuitenkin sen verran hyvin, että lukukokemus oli onnistunut, vaikka en ensimmäisen osan tapahtumia tietänytkään. Shakespearen tumma muusa oli kiinnostava yksityiskohta, joka tuli ihan täytenä yllätyksenä. Olin kuvitellut, että tuohon aikaan Afrikka oli vielä tuntematon maanosa, josta ei tiedetty mitään, joten myöskään afrikkalaisia ei olisi Euroopassa liikkunut. Kirja teki vaikutuksen, joten ehdottomasti aion jossain vaiheessa lukea kaksi muuta osaa.

Lucy Morgan -sarja:
The Queen's Secret, 2012
His Dark Lady, 2013
Her Last Assassin, 2014

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset

Alkuperäinen teos: La lunga attesa dell'angelo (2008)
Avain, 2009, kovakantinen, 514 sivua
suomentanut Taru Nyström Abeille


Loppuni alkoi tyttäreni paluusta, ja niin on hyvä, sillä hän oli vieras, jota odotin. Hän tuli hakemaan minua, mutta minä – vaikka olinkin ollut valmis jo vuosia – epäröin, Herra. Kaikki alkoi siitä kun avasin ullakolla olevan vanhan vaatekaapin, ja punainen vaate hulmahti käsivarsilleni. Oletko se sinä, oma kipinäni, olin kysymäisilläni.
(s. 10)

Osallistun tällä kirjalla Italialainen ateria eli pasto italiano -lukuhaasteeseen.

Mestarin tunnustukset sijoittuu 1500-luvun Venetsiaan. Taidemaalari Jacomo Robusti, joka tunnetaan myös nimellä Tintoretto, makaa sairasvuoteella kuumeen kourissa. Taiteilijan kuumehoureiset muistelot alkavat hänen lapsuudestaan, jolloin hän oli kankaanvärjäri-isänsä apulaisena tämän työhuoneella. Tintoretto kertaa sairasvuoteella elämäänsä. Lapsuuden jälkeen vuorossa on nuoruus ja kaunis Cornelia, saksalaissyntyinen kurtisaani, jonka kanssa taiteilija saa tyttären, Mariettan. Sijansa muisteloissa saavat myös vaimo Faustina ja heidän yhteiset lapsensa, joista tosin yksikään ei ole yhtä rakas kuin Marietta. Yksityiselämän lisäksi Tintoretto muistelee ainaista kilpailua, jota kävi muiden taiteilijoiden kanssa.

Maalaustaiteen tai ylipäätänsä taiteen tuntemukseni on suorastaan hävettävän vähäistä. Kun rupesin lukemaan kirjaa kuvittelin, että se kertoo fiktiivisestä henkilöstä. Vasta siinä vaiheessa, kun tekstissä tuli vastaan Tiziano, Tintoretton aikalainen ja kilpakumppani, älysin edes pohtia, että voisiko kirja kertoa sittenkin aivan oikeasta henkilöstä. Yksinkertaisesti googlettamalla paljastui totuus: Tintoretto oli italialaisen renessanssitaiteen viimeinen merkittävä taidemaalari.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Tintoretto muistelee sairasvuoteella (kuolinvuoteellaan) ohikiitänyttä elämäänsä. Asiat, joista hän kertoo, kuullaan vanhan ja sairaan ihmisen äänellä, mikä herätti kysymyksen kertojan luotettavuudesta. Pystyykö hän kuumeen kourissa kertomaan kaiken täsmälleen niin kuin asiat ovat tapahtuneet? Joissakin kohdissa pysähdyin lukemisen aikana miettimään mahdollisuutta, ettei taiteilija olisi aivan luotettava kertojaääni. Sen sijaan kirjan maailma muuten tuntui varsin luotettavalta. Esimerkiksi aikakaudelle tyypilliset käyttäytymistavat ja asenteet vaikuttivat uskottavilta. Varsinkin Tintoretton hahmon ajatuksien kautta pääsi hyvin selville esimerkiksi naisiin kohdistuvista asenteista. Taiteilija kun passittaa muutaman tyttärensä luostariin hyvitykseksi omasta villistä, eikä niin vallan hurskaasta elämäntyylistään.

1500-luvun maailmankuvan lisäksi kirjassa kuvaillaan hyvin taiteilijan työtä. Selvästi kirjailija oli perehtynyt asiaan ja tiesi, mistä kirjoittaa. Valitettavasti vain muuten kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. 500 sivua tuntui aivan liian pitkältä, kun ottaa huomioon, miten sekavaa kerronta oli paikoitellen. Ehkä sekavuus kuului asiaan, koska kertojahahmo oli kuumehoureissa, mutta liika sekavuus on aina liikaa. En muista, koska viimeksi olen lukiessa ajatellut, eikö kirja meinaa loppua koskaan. Mestarin tunnustukset ei todellakaan ollut lukemista minun makuuni.

Historiallista romantiikkaa Italiasta

Siirryn tässä postauksessa taas television puolelle, ja tarkoituskin on sama, kuin viimeksi. Nimittäin hehkuttaa kahta italialaista sarjaa, joista kummastakin esitetään avausjaksot tällä viikolla.


Ihana Elisa alkoi tänä aamuna uusinnoilla. Missasin sarjan sen ensimmäisellä esittämiskerralla, mutta tällä kertaa en aio jäädä paitsi siitä. YLE kakkosen mukaan sarja uusitaan kokonaan ja Ihanan Elisan päätyttyä heti putkeen uusitaan vielä itsenäisen jatko-osan Ihanan Elisan tyttären jaksot. Sarja kertoo palvelustytön ja aatelisperheen pojan rakkaudesta. YLE kakkosen mukaan luvassa on pukuloistoa, aatelisten juonitteluja ja vaarallisia salaliittoja.


Keskiviikkona alkaa uusi 12-osainen italialaissarja Haukka ja kyyhkynen. 1500-luvun Italiassa maallinen ja kirkollinen hallinto taistelivat vallasta. Aatelissuvut liittoutuivat toisiaan vastaan, ja vihollisten takia oma selusta tuli turvata hyvin. Päähenkilöinä ovat luostarissa varttunut Elena ja sotilaspäällikkö Giulio, joiden maailmat ovat kaukana toisistaan mutta kohtalo johdattaa heidät yhteen.

Italiaa, historiaa, juonitteluja ja romantiikkaa pukuloisteen keskellä = ihanaa.

Leila Tuure: Puolan prinsessa

Sunkirja, 2008, kovakantinen, sivumäärä 299

Sigismund Augustin selän varjosta astui esiin kalpea, mutta erinomaisen kaunismuotoinen ja herkkäpiirteinen Katariina. Juhanan katse kohtasi Katariinan tummat silmät. Rakkaus lävisti hänet, hurmasi hänet.
(s. 58)

Tapahtumat sijoittuvat renessanssin aikaan 1500-luvulla. Suomen herttua Juhana Vaasa matkustaa Puolaan kosiomatkalle. Hänen tavoitteenaan on solmia avioliitto prinsessa Katariina Jagellonican kanssa. Asia ei kuitenkaan ole niin selvä ja yksinkertainen kuin Juhana oli ajatellut. Katariinan veli, Puolaa hallitseva Sigismund August, ei aio luovuttaa sisartaan kenelle tahansa. Juhana onnistuu lopulta aikeissaan, nuoripari juhlii häitään ja suuntaa sen jälkeen kohti kaukaista ja kylmää Suomea. Turussa heidän avioliittonsa ensimmäinen vuosi päättyy katastrofiin.

Kirjassa Katariina oli oikea kaunotar, jonka arvon Sigismud August ymmärsi. Naittamalla siskonsa varakkaalle miehelle Sigismund August saattoi turvata paitsi valtionsa varallisuuden myös liittolaisen saannin Venäjän Iivana Julmaa sekä Ruotsin Erik Vaasaa vastaan. Katariina vietti useamman vuoden veljensä hovissa – sinä aikana muun muassa Iivana Julma kosi häntä useampaan kertaan, tuloksetta – ennen kuin hänet naitettiin Juhanalle. Mielestäni Katariinan kohtalo oli hieman surullinen. Hän oli vain kauppatavaraa, jolla veli yritti pelastaa valtakuntaansa. Tällainen tosin oli naisen asema tuohon aikaan. Lisäksi aviomies Juhana oli häntä monta vuotta nuorempi, melkein poika vielä, ja luonteeltaan aikalailla vastakohta pidättyväiselle ja hyvin uskonnolliselle Katariinalle.

Itse Juhana-herttua puolestaan, ainakin tämän kirjan kuvauksen mukaan, oli itsekeskeinen ja piti kovasti sekä naisista että juhlimisesta. Häntä kuvailtiin poikamaisesti kauniin siloposkiseksi. Juhanan luonteessa oli kovasti paranneltavaa. Hänen holtiton käytöksensä suututti hänen lähimpiä neuvonantajiaan, jotka loikkasivat herttuan Turusta tämän Erik-veljen puolelle Ruotsiin. Herttua sortui myös helposti liialliseen tuhlailuun halutessaan esitellä Katariinaa Suomen aatelistolle juhlissa, joita hän järjesti Katariinan mielestä turhan usein. Tässä oli Katariinalla kestämistä.

Vilnan palatsin loisteliaisuus ja Turun linnan mitäänsanomattomuus jäivät hieman taka-alalle kerronnassa, jossa keskityttiin riitaisten veljesten eli Erikin ja Juhanan välisiin suhteisiin. Olisin kaivannut mukaan enemmän kuvailua. Henkilöistä erityisesti Katariina oli mielenkiintoinen, Juhana lähinnä ärsytti kukkoilevan käytöksensä vuoksi. Muitakin henkilöitä vilisi mukana, mutta vaikka heidät mainittiin useampaan kertaan, kuten esimerkiksi puolalaiset hovineidot, niin he jäivät silti taustaksi, päähenkilöt olivat selkeästi ne, joihin keskityttiin. Kirjan tapahtumat olivat vasta alkua Katariinan ja Juhanan tarinassa. Juhanasta tuli lopulta Ruotsin kuningas ja Katariinasta kuningatar, mutta tässä teoksessa ei mennä vielä niin pitkälle.

Mielenkiintoinen lukukokemus, kotimaiselta kirjailijalta historian havinaan sijoittuva kertomus, tätä yhdistelmää en ollutkaan aiemmin kokeillut.