Enni Mustonen: Jääleinikki

Pohjatuulen tarinoita osa 2,
Otava, 2011, kovakantinen, sivumäärä 255


Sitä hetkeä en unohda koskaan. Kylmä tuulenpuuska pyyhkäisi äkkiä ämmin pihamaan poikki ja lennätti kuivia lehtiä pyörteenä navetan nurkan taakse. En kuullut enää lintujen ääntä, vain oman sydämeni jyskytyksen.
(s. 37)

Trilogian ensimmäinen osa oli varsin kevyttä luettavaa, joten vähän mietin, kannattaako sarjan lukemista jatkaa. Pidän kirjasarjoista, jotka kertovat saman suvun useammasta sukupolvesta, joten olihan tämä toinen osa sitten etsittävä kirjastosta. Sain vielä kätevästi ympättyä kirjan I Spy Challenge -lukuhaasteen kolmanteen kohtaan Things That Grow.

Eliisa Hetta on vastavalmistunut sairaanhoitaja, joka joutuu pettymyksekseen huomaamaan, ettei Rovaniemellä riitä töitä sairaanhoitajille. Eliisan hyvä ystävä lähtee kirjan alussa Saksaan sairaanhoitajaksi ja houkuttelee Eliisaa mukaansa. Lopultahan Eliisa seuraa ystäväänsä Saksaan, vaikka hänen äitinsä yrittääkin vastustella, ettei tyttö lähtisi. Töiden aloittaminen ei ole kuitenkaan helppoa kielimuurin takia. Elämä vieraassa maassa saa pian aivan uuden käänteen, kun samaan sairaalaan tulee harjoittelijaksi nuori sveitsiläinen lääkäri, joka iskee silmänsä Eliisaan.

Päähenkilö Eliisa on trilogian avausosasta tutun Annikin tytär. Siihen nähden millaisena Annikki kuvattiin nuorena, oli Eliisan hahmo pienoinen pettymys. Olihan hänellä omat hyvät hetkensä, mutta aivan Annikin tasolle Eliisa ei mitenkään yltänyt. Varsinkin sen jälkeen, kun hän oli tavannut sveitsiläisen Peterin, he rupesivat elämään Peterin ehdoilla. Olisin kaivannut Eliisalta enemmän omaa tahtoa ja pohdintaa, mitä hän itse haluaa. Eliisa tuntui tyytyvän Peterin tahtoon joka asiassa. Toisaalta ymmärrän ajankohdan ja sen, että Eliisa oli vieraassa maassa, joten ehkä oli vain luonnollista, että Peterin oli helpompi toimia asioiden järjestelijänä.

Jääleinikin tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Trilogian avausosan tapahtumista on kulunut noin parikymmentä vuotta, joten muutoksen aikakausien välillä voi huomata. Siinä missä Annikki lähti pakon edessä evakoksi Ruotsiin, suhtautuvat Eliisan ikäpolven edustajat suopeammin ajatukseen, että he lähtevät toiseen maahan etsimään töitä ja parempia elinolosuhteita. Annikin kohtaamat ongelmat olivat käytännönläheisempiä, kun taas Eliisa törmää enemmän kulttuurien välisiin eroihin ja ongelmakohtiin. Saksassa kaikki on modernimpaa kuin kotona Pohjois-Suomessa ja tavatkin ovat vähän erilaiset. Esimerkiksi sairaalan ruokalassa kaikki istuvat omilla tietyillä paikoillaan, ja ulkomaalaiset sairaanhoitajat viihtyvät keskenään omassa porukassaan.

Kirja jatkaa edeltävän osan tapaan nopeatempoista linjaa. Yhteen lukuun mahtui taas tapahtumia pidemmältä aikaväliltä. Juoni eteni hyvin rivakkaan tahtiin. Eliisa ehti olla Suomessa noin viitisenkymmentä sivua, kun hän jo matkasi Saksaan. Lääkäriharjoittelija Peterin tapaamisen jälkeen parin rakkaustarina vasta eteneekin nopeasti. Sveitsiin muutto, yhteinen koti ja häät melkeinpä vain sujahtivat ohitse kirjan sivuilla. Tapahtumien nopeus ja helppous olivat melko häiritseviä asioita. Kyllähän Eliisan ja Peterin esteeksi yritettiin kasata ongelmia, kuten miehen vanhanaikainen ja hienostunut perhe, joka ei hyväksy suomalaista miniää noin vain, mutta käytännössä paria ei hidastanut mikään.

Eliisan oikean isän etsimisestä yritettiin saada jonkinlaista sivujuonta, mutta oikeastaan tämän kirjan aikana ei tapahtunut niin paljon kuin ensimmäisessä osassa.

Pohjatuulen tarinoita -trilogia
Lapinvuokko, 2010
Jääleinikki, 2011
Kultarikko, 2012

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Pohjatuulen tarinoita osa 1,
Otava, 2010, kovakantinen, sivumäärä 255


– ...ja saksan kielestä laudatur, rehtorin ääni kaikui korvissani veren kohinan lävitse.
Kämmenet tuntuivat hikisiltä. Kohta pitäisi kätellä. Vaivihkaa pyyhkäisin oikeaa kättä vaalean kävelypukuni jakunhelmaan. Iiris-tädin kirjailemat kukkakuviot tuntuivat sormenpäissä. Lapinvuokkoja, täti oli esitellyt niitä aamulla. Malli oli kuulemma otettu Kotiliedestä.
(s. 7)

Pohjatuulen tarinoita -trilogian lukeminen on houkutellut minua jo jonkin aikaa, mutta olen aina siirtänyt sarjaan tutustumista myöhemmäksi. Lukuiloa kukkien keskellä -haaste tarjosi loistavan syyn tarttua sarjan ensimmäiseen osaan, kun löysin sen kirjastosta.

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on juuri päässyt ylioppilaaksi ja suunnittelee elämäänsä eteenpäin. Melkein samantien hän lähtee Kannakselle lotaksi ja astelee kesän lopussa jo vihille parhaan ystävänsä veljen kanssa. Yhdessä he palaavat Kannakselle, jossa aviomies toimii lentäjänä. Sodan uhan kasvaessa Annikki palaa takaisin Rovaniemelle, kun mies jää sotimaan. Jäätyään leskeksi Annikki palkataan saksalaisten esikuntaan tulkiksi eräälle korkea-arvoiselle upseerille. Ajan myötä esimiehen ja alaisen välinen suhde kehkeytyy romanttiseen suuntaan.

Päähenkilö Annikki oli ilahduttavan toimelias ja vahva nainen, joka yritti selviytyä, oli tilanne sitten kuinka huono tahansa. Minulla on ollut vähän sellainen mielikuva, että tällaisessa romanttisessa kirjallisuudessa päähenkilönaiset saattavat usein olla avuttomia ja tarvitsevat sen sankarin siihen vierelleen, jotta itse kykenisivät saavuttamaan jotakin. Annikki oli siihen nähden loistava poikkeus. Hän onnistui kasaamaan elämänsä takaisin raiteilleen ja vieläpä ilman miestä.

Lapinvuokon tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1939-1947. Maa oli sodassa ja elämä sen mukaista myös kotiseudulla, varsinkin sen jälkeen, kun kaikesta rupesi olemaan pulaa. Kirjassa sodan tuoma kurjuus ja huonontuneet olot käsitellään varsin nopeasti ja keveällä otteella. Ehkä eniten sodan aiheuttamat menetykset nousevat esille kohdassa, jossa Annikin aviomies on kuollut nimenomaan sodan takia. Kyllähän tämä nyt menetteli, mutta edes hieman enemmän syventymistä olisin kaivannut. Kunnolla paneutumalla vaikkapa elinoloihinkin lukija saa mielikuvan, että tähän kirjaan on panostettu.

Kirja oli hyvin nopeatempoinen. Yhdessä luvussa kerrottiin aina useammasta vuodesta, mikä häiritsi lukemista jonkin verran. Tuntui siltä, että kirjailijalla olisi ollut hirveä kiire saada kerrotuksi asiat ja silloinkin vain nopealla silauksella. Olisin kaivannut ratkaisua, jossa keskitytään enemmän tiettyihin asioihin ja vaikka ohitetaan täysin kylmästi joku vuosi. Sen vuoden tapahtumia voisi sitten myöhemmin jonkin verran muistella, ettei hahmojen elämässä tapahtuneet muutokset olisi tuntuneet aivan oudoilta, koska lukija ei olisi tiennyt, kuinka hahmot päätyivät sen hetkisiin elämäntilanteisiinsa.
Pisteet kirja saa kuitenkin helppolukuisuudestaan. Lukeminen oli helppoa, nopeaa ja viihdyttävää. Kuten hyvän viihdekirjallisuuden kuuluukin olla.

Lapin sota ja suomalaisnaisten suhteet saksalaisiin sotilaisiin tuntuu olevan aihe, johon harvemmin törmää kirjallisuudessa. Erityisesti jos ajatellaan kaunokirjallisuutta. Sen takia on hyvä, että joku kirjailija tarttuu aiheeseen, sillä siitä riittää varmasti kirjoitettavaa. Valitettavasti vain lukiessani en voinut olla ajattelematta sitä, kuinka paljon Lapinvuokko muistutti viime vuoden lopulla lukemaani Mauri Paasilinnan Sotamorsianta. Asetelma oli aivan sama: ylioppilastyttö, oma sulhanen/aviomies kuolee tai katoaa ja tilalle löytyy sopivasti saksalainen lohduttaja. Jos useampi kirjailija aiheesta kirjoittaa, niin toivottavasti kaikki kirjat eivät ole aivan samanlaisia, vaan keksittäisiin myös joitakin omaperäisempiä ratkaisuja.