Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta

Alkuperäinen teos: A Great and Terrible Beauty (2003)
WSOY, 2007, kovakantinen, 360 sivua
suomentanut Laura Honkasalo


Hyvämaineinen koulu. Hienostuneita neitejä. Juuri niillä sanoilla isoäitini kuvaili koulua, kun olimme kaksi viikkoa hänen luonaan Pleasant Housessa maaseudulla. Hän katsoi pitkään pisamaisia kasvojani ja punaista kuontaloani sekä juroa ilmettäni ja päätti, että tyttöjen sisäoppilaitos olisi tarpeen, jotta minusta tulisi varteenotettava tarjokas avioliittomarkkinoille.
"Ihme, ettei sinua lähetetty kotiin vuosia sitten", isoäiti sanoi.
(s. 23-24)

Kauhun ja kauneuden valtakunta oli tuli vastaan kirjastossa. Kirja oli selvästi aseteltu enemmän esille kuin muut samassa hyllyssä olevat kirjat. Kiinnitin huomioni kansikuvaan, jonka perusteella lukaisin takakannen. Yliluonnollisuus, viktoriaaninen aika ja mielenkiintoiselta vaikuttava Neitokunta toimivat sopivasti houkutteluna lainata kirja. Mikäs siinä, mukaanhan tämä lähti, vaikka kotona odotti vielä edellisiäkin kirjastolainoja osittain luettuna.

16-vuotias Gemma Doyle todistaa Intiassa äitinsä murhan. Samalla hänen lapsuutensa päättyy, kun Intia vaihtuu Englantiin ja perhe Spencen sisäoppilaitokseen. Spencessä Gemma tuntee itsensä aluksi ulkopuoliseksi, sillä oppilaitoksen tarkoituksena on muovata aikakauden käsityksen mukaan tytöistä hienoja nuoria naisia, jotka saavat solmittua hyvät avioliitot itselleen. Luonnollisestikaan vahvoja mielipiteitä ei oppilaitoksessa suvaita. Samaan aikaan Gemman elämää hämmentävät näyt, joita hän yllättäen näkee. Syyllisyys äidin kuolemasta tuo vielä oman taakkansa Gemman harteille. Alun kankeuden jälkeen Gemma saa uusia ystäviä ja vasta sen jälkeen tarina pääsee kunnolla eteenpäin, kun mukaan tulee salaperäinen Neitokunta, toiset maailmat ja juovuttava voimantunne, jota Gemma ystävineen kokee tehdessään pikkutaikojaan.

Aluksi kirjan henkilöt eivät herättäneet oikein minkäänlaisia ajatuksia, mutta lopulta päädyin pitämään seikkailevasta tyttönelikosta. Heistä jokaisella oli omat ongelmansa ja jopa häpeälliset salaisuutensa, mutta siitä huolimatta heistä tuli ystävyksiä keskenään. Felicityn isä on amiraali, mutta hänen äitinsä tausta ei ole yhtä mairitteleva, hienosta perheestä tuleva Pippa sairastaa kaatumatautia, mikä oli häpeällistä tuohon aikaan, Ann on oppilaitoksessa stipendin turvin ja hänen tulevaisuutensa on opettaa hienostoperheiden lapsia. Ensimmäiseksi tyttöjen välisestä ystävyydestä tulee mieleen L. M. Montgomeryn Anna ja Diana, mutta on ilahduttavaa, että nykykirjallisuudessakin tytöt voivat olla hyviä ystäviä keskenään ilman, että joku lopulta pettää toiset tai että jatkuvasti kyräiltäisiin toisten selän takana. Gemma päähenkilönä saa tietysti eniten tilaa kirjan aikana, mutta eivät toiset jää liikaa hänen jalkoihinsa.

1800-luku ja viktoriaaninen aika kuulostaa mielenkiintoiselta ajankohdalta fantasiakirjalle, mutta valitettavasti viktoriaaninen aika ei ollut kovin vahvasti mukana tarinassa. Silloin tällöin mainittiin korsetit, jotka päällä oli hankala juosta tai muistettiin pahoitella käytöstä, jos oli käyttäydytty normeihin nähden liian vapaasti. Muuten tarina olisi voinut sijoittua nykyaikaan. Jos luen 1800-luvulle sijoittuvaa kirjaa, niin toivoisin, että ajankuvasta olisi tehty taustatutkimusta, eikä vain hutaista mukaan jotain, minkä oletetaan sopivan siihen aikaan. Niin virkistävää kuin olikin lukea Gemmasta ystävineen, jotka eivät taivu tiukkoihin käytöstapoihin, niin täytyy myöntää, että heidän käyttäytymisensä oli välillä liian nykyaikaista. 1800-luvun hienot tytöt tuskin pystyivät edes kuvittelemaan juovansa viskiä, vieläpä yöllä koulun alueen ulkopuolella.

Miljöön kuvauksessa kirjailija on onnistunut erittäin hyvin. Spencen sisäoppilaitosta ja sen ympärillä sijaitsevaa metsää kuvaillaan niin elävästi, että lukemisen aikana pystyin hyvin kuvittelemaan alueen mielessäni. Mystistä Neitokuntaa käsiteltiin jo tässä kirjassa, mutta aihe jäi selvästi kesken, joten mielenkiinnolla odotan, miten jatko-osat jatkavat aiheesta. Maailmojen välissä sijaitsevia valtakuntia vasta hipaistiin tyttöjen vierailtua lähes paratiisinomaisessa paikassa. Niidenkin suhteen jäi paljon odotuksia tulevaa varten. Hyvän ja pahan välinen välienselvittely on vasta aluillaan, mutta siinä vastustaja on kreikkalaisesta mytologiasta tuttu Kirke.

Kirja oli melko pitkään aika tylsää luettavaa, oikeastaan aina siihen asti, kunnes tyttönelikko ystävystyi kunnolla. Jos ainakin ensimmäisten sadan sivun pitkäveteisyyttä ja ajankuvassa olevia räikeitä virheitä (käyttäytyminen, puhetapa, jotkut sanavalinnat) ei ota huomioon, niin tämä oli viihdyttävää luettavaa. Toisen kerran lyhyen ajan sisällä käy niin, että löydän kirjastosta kirjan, jonka jatko-osat on jätetty suomentamatta. Näin kävi Melissa Marrin Ilki ihanan kohdalla ja samoin käy nytkin. Kauhun ja kauneuden valtakunta aloittaa Gemma Doyle -trilogian, mutta sarjan kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ihmettelenpä vain, miksi? Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin ihan hyvä kirja.

Gemma Doyle -trilogia
A Great and Terrible Beauty, 2003 (Kauhun ja kauneuden valtakunta)
Rebel Angels, 2005
The Sweet Far Thing, 2007

Kaoru Mori: Emman lisäosat

Kirjoitin viime vuoden puolella postauksen kirjastosta lainaamastani Emma-mangasta. Luin silloin sarjan varsinaiset seitsemän osaa ja nyt maaliskuun aikana tuli luettua myös lisäosat. Alunperin Emmassa piti olla vain ne seitsemän osaa, mutta suuren suosion takia sarjan piirtäjä Kaoru Mori jatkoi sarjaa kolmella lisäosalla, jotka kertovat Emma-sarjassa esiintyvistä muista henkilöistä. Näissä osissa Emma ja William eivät siis ole niin suuressa roolissa kuin aiemmin, vaikka heistäkin kuullaan kyllä.



8. osa: Emman ja hänen ystäviensä tarina jatkuu! Tarjolla on jälleen sekä koskettavia ihmiskohtaloita että upeaa ajankuvaa viktoriaanisesta Englannista. Tässä kirjassa ovat pääosissa mm. kihlattunsa hylkäämä Eleanor, palvelustyttö Tasha sekä nuori Kelly-rouva aviomiehineen.

9. osa: Tässä osassa seurataan muun muassa Theo-oravan seikkailuja, Williamin ja Hakimin ensitapaamista sekä kolmen laulajan tarinaa. Lisäksi selviää, miksi Wilhelm Mölders kasvatti viikset...

10. osa: Sarjan viimeisessä osassa muun muassa tutustutaan polkupyöräilyyn sekä kouluelämään ja seurataan Adelen ja Marian ensitapaamista. Ja lopuksi on luvassa se odotettu tapahtuma!

No niin, nyt on sitten koko sarja luettuna. Nämä lisäosat olivat yhtä viihdyttäviä kuin alkuperäiset osatkin. Mielestäni oli hyvä ratkaisu sarjan luojalta, että hän teki myös nämä osat. Ensimmäisiä seitsemää osaa lukiessa mietin välillä joidenkin hahmojen kohdalla, että heistä olisi kiva kuulla enemmänkin ja tietää esimerkiksi heidän taustoistaan. Kaikkia sivuhahmoja ei tietenkään kuvata yhtä paljon, mutta aika hyvin näissä osissa jokainen tärkeämpi sivuhahmo pääsi jollain tavalla mukaan tarinaan.

Yhdeksännen osan kaksi viimeistä lukua Kolme laulajaa osat 1 ja 2 herättivät vähän ihmetystä. Muistelin pitkään, että olikos niissä varsinaisissa osissa joitakin laulajia. Kai muistaisin, jos olisi ollut? Kurkkasin viimeisiltä sivuilta tekijän kommentit Mangan (naurettava) jälkikirjoitus -nimisestä osiosta, josta sitten paljastui, ettei laulajien tarinalla ole tekemistä aiempien juonenkäänteiden kanssa, mutta se on silti sisällytetty osaan.

Enpä tiedä muuttiko sarjan lukeminen suhtautumistani mangaan. Vieraalta aiheelta se vieläkin tuntuu, mutta ainakin Emma-sarja oli erittäin positiivinen lukukokemus. Vai pitäisiköhän kirjoittaa myös katselukokemus, sillä kuvat (ja erityisesti maisemakuvat) olivat hienosti piirrettyjä.

Kaoru Mori: Emma osat 1-7

Kaoru Mori: Emma

En tiedä, mikä sai minut vierailemaan kirjaston lastenosaston tuntumassa tutkimassa nuorten kirjoja pitkästä aikaa. Samalla käynnillä eksyin vielä ohimennessäni mangahyllylle, jonka koen täysin vieraaksi alueeksi. Tuo "eksyminen" johti kuitenkin erääseen löytöön, jota olen tässä pitkin syksyä aina silloin tällöin lainannut luettavakseni, nimittäin japanilaisen Kaoru Morin Emma-mangaan, joka kertoo viktoriaanisen(!) ajan Lontoosta.

Wikipediasta kurkin sen verran tietoa, että nämä seitsemän syksyn aikana lukemaani osaa ovat varsinainen Emma-sarja. Myöhemmin sarjaan ilmestyi kuitenkin vielä kolme lisäosaa, jotka kertovat Emma-sarjan sivuhenkilöistä.

Viktoriaaninen Lontoo – aika jolloin Viiltäjä-Jack piti ihmisiä kauhun vallassa, luokkatietoisuus oli huipussaan ja pienintäkin poikkeamaa ankarista käyttäytymissäännöistä paheksuttiin. Tässä miljöö romanttiselle rakkaustarinalle, josta on kotimaassaan Japanissa tullut menestys.

1. osa: William on varakkaan Jounsen kauppiasperheen vanhin poika, jonka harteita vastuu painaa. Viehättävä palvelustyttö Emma herättää hänessä ennen kokemattoman vahvoja tunteita. Emma kuitenkin tietää heti, että heidän suhteensa on mahdoton...

2. osa: Emman ympärillä kuohuu. Suhde Williamin kanssa edistyy, mutta saa sitten kolean lopun. Onko kaikki ohi?

3. osa: Emma lähtee Lontoosta ja löytää uuden työpaikan saksalaisen Möldersin perheen luota. Vakavoitunut William alkaa kantaa kauppiasperheen pojalle lankeavaa vastuuta. Luokkarajojen erottamat nuoret eivät kuitenkaan pysty unohtamaan toisiaan...

4. osa: Emma seuraa rouva Möldersin mukana Lontooseen, jossa hän ja rouva Trollope osallistuvat seurapiirijuhliin. Kuinka käy Emma-paran, kun hän yllättäen törmääkin Williamiin ja tämän kihlattuun Eleanoriin?

5. osa: Yllättävän jälleennäkemisen jälkeen Emma ja William ovat yhä varmempia tunteistaan. Möldersien talossa pannaan merkille, että Lontoon-matkan jälkeen Emma alkaa saada salaperäisiä kirjeitä.

6. osa: Emmaan rakastunut William haluaa purkaa kihlauksensa Eleanorin kanssa. Hän kerää rohkeutensa ja menee tapaamaan varakreivi Campbellia. Tämä päättää kuitenkin ryhtyä julmiin toimiin estääkseen Williamin aikeet...

7. osa: Emman äkillisen katoamisen jälkeen William jäljittää hänet Amerikkaan asti. Seuraa paluu Englantiin, jossa Emman ja Williamin tarina lipuu kauan odotettuun ja ansaittuun loppuunsa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon käsitystä mangasta ennen tämän sarjan lukemista, eikä oikein vieläkään. Sellainen mielikuva minulla tosin oli etukäteen, että ainakin joissain sarjoissa hahmot on piirretty "ylisöpöiksi", esimerkiksi tytöillä on aina vähän liian isot bambisilmät ja ehkä muutenkin tuollaista söpöyden korostamista. Koska historia kiinnostaa ja erityisesti vielä viktoriaaninen aikakausi sekä tietysti Lontoo, niin olihan tämä ihan viihdyttävää lukemista ja kuvat olivat hienosti piirrettyjä. Vähän kummeksuin sitä, että minkähänlaista jälkeä on luvassa, kun viktoriaaninen Lontoo laitetaan mangan miljööksi, mutta ei siitä mitään valittamista ole näin jälkikäteen. Lukusuunta vaati aluksi hiukan totuttelemista, mangaa luetaan länsimaalaisittain ajateltuna takakannesta etukanteen, mutta sain ideasta kiinni jo ennen ensimmäisen osan puoliväliä, että ei se sen pahemmin häirinnyt lukukokemusta.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Alkuperäinen teos: The Picture of Dorian Gray (1891)
Otava 2009, kovakantinen,
sivumäärä 363

Dorian ei vastannut, vaan siirtyi välinpitämättömästi kuvansa eteen ja kääntyi siihen päin. Kun hän näki sen, hän kavahti taemmas ja hänen poskilleen tulvahti hetkeksi mielihyvän puna. Hänen silmiinsä syttyi ilo aivan kuin hän olisi nyt ensimmäisen kerran tunnistanut itsensä. Hän seisoi hievahtamatta ja ihmeissään, tajusi hämärästi, että Hallward puhui hänelle, mutta ei saanut selvää sanojen sisällöstä. Hän tajusi oman kauneutensa kuin ilmestyksenä. Hän ei ollut ennen huomannut sitä.
(s. 45-46)

Tarina lähtee liikkeelle, kun nuoresta ja komeasta Dorian Graysta maalataan muotokuva. Nähtyään valmiin muotokuvan Dorian häikäistyy omasta ulkonäöstään ja esittää kohtalonsa sinetöivän toiveen: hän ei haluaisi vanheta ja menettää nuoruudeen kauneuttaan. Toive toteutuu, jolloin Dorianin sijasta vanheneekin hänestä maalattu muotokuva. Ikuisen nuoruuden turvin Dorian ryhtyy etsimään nautintoja sekä tutustuu elämän moraalittomaan puoleen. Skandaalinkäryt, petokset, ilotalot saati oopiumi eivät kuluta Dorianin kasvoja, mutta vuosien myötä kertyneet rikokset näkyvät muotokuvan kasvoilla ja saavat sen muuttumaan niin iljettäväksi, että Dorian säilyttää sitä lukitun oven takana.

Kirjan muita tärkeitä hahmoja ovat taidemaalari Basil Hallward ja lordi Henry Wotton. Juuri Hallward maalasi muotokuvan, joka sai Dorianin tekemään hätkähdyttävän toivomuksensa. Lisäksi Hallward pitää Doriania muusanaan, jota ilman ei voi maalata. Lordi Wotton puolestaan on Hallwardin tuttava, johon Dorian tutustuu taiteilijan ateljeessa. Lordin johdatuksessa Dorian tutustuu elämän paheellisiin puoliin ja sen tarjoamiin nautintoihin. Muista tarinan mukana vilahtavista hahmoista eniten huomiota sai nuori ja lupaava näyttelijätär Sibyl Vane, jonka kanssa Dorianilla on lyhyt romanssi.

Miljöönä on pääasiassa yläluokkainen viktoriaanisen ajan Lontoo, jossa herrasväki seurustelee hienoissa salongeissa. Dorianin etsiessä paheellisia nautintoja kerronta käväisee toki myös laitapuolen kaduilla ja kujilla. Huonompiosaisten oloja tuona aikana valottavat kohdat, joissa kuvataan näyttelijätär Sibyl Vanen elämää. Ero Vanen perheen likaisenharmaan olohuoneen ja hienostoväen seurapiirisalonkien välillä on melkoinen. Kuvailua tässä teoksessa totisesti riittää. Yleensä nautin lukiessani esimerkiksi jonkin henkilön vaatetuksen tai asumuksen runsaasta kuvailusta, mutta tällä kertaa meinasin jo tylsistyä, kun Dorianin haalimista taideaarteista ja keräilyharvinaisuuksista riitti juttua useamman sivun verran.

Oscar Wilde oli nimenä entuudestaan tuttu, mutta en tiennyt hänen tuotannostaan oikeastaan mitään. Dorian Grayn muotokuva oli mielenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen lukukokemus, eikä yhtään niin kauhua kuin luulin sen ensiksi olevan. Teos jäi näytelmiä kirjoittaneen Wilden ainoaksi romaaniksi ja herätti ilmestyttyään paheksuntaa juuri moraalittomien nautintojen kuvauksen ja homoseksuaalisten viittauksien vuoksi. 1800-luvun maailmankuva oli huomattavasti tiukempi sen suhteen, mistä sopi kirjoittaa ja mistä ei, joten en ihmettele yhtään, että teos herätti paheksuntaa; Dorianin viettämää turmeltunutta elämäntapaa ei sievistellä. Homoseksuaalisista viittauksista sain tietää vasta kirjan luettuani, kun innostuin etsimään netistä siitä tehtyjä arvosteluja. Viittaukset jäivät pääasiassa huomaamatta, mutta muistan joissakin kohdissa ajatelleeni, että voisiko tekstin perusteella miesten välillä olla muutakin kuin ystävyyttä.

Estetiikka, moraali, missä menee rajat sille, mitä kenelläkin on lupa tehdä ovat kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia teemoja. Onneksi teos ei pyri opettamaan lukijaansa, mikä on oikein ja mikä väärin, luulenpa että silloin tästä olisi jäänyt hieman laimeampi maku lukemisen jälkeen. Lukemani versio Dorian Graysta kuuluu Otavan Keskiyön kirjasto -sarjaan, joka sisältää yhdeksän kauhun ja pahuuden klassikkoa nuorille ja aikuisille. Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tykkäsin Kapari-Jatan suomennoksesta Harry Pottereiden kohdalla ja niin myös nyt Dorianin lukiessani. Teoksen kieli on rikasta, ei mikään ihme, että tuntuu olevan niin paljon sitaatteja, jotka ovat lähtöisin Oscar Wildeltä. Parasta antia omasta mielestäni olivat kyynisen lordi Henry Wottonin sutkautukset, tässä muutama esimerkkinä:

Lordi Henry mietti hetkisen. "Muistatteko ainoatakaan isoa erehdystä varhaisilta vuosiltanne?" hän kysyi katsoen pöydän poikki herttuattareen.
"Suuren määrän, pelkään pahoin", herttuatar huudahti.
"Tehkää siis ne uudestaan", Lordi Henry sanoi vakavasti. "Nuoruuteen palatakseen on vain toistettava hölmöilynsä."
(s. 70-71)

"Mitä pötyä ihmiset puhuvatkaan onnellisista avioliitoista!" lordi Henry huudahti. "Mies voi olla onnellinen kenen tahansa naisen kanssa, kunhan ei rakasta tätä."
(s. 292)

"Kaikki tuottaa mielihyvää, kun sitä tekee liian usein", lordi Henry kiljahti nauraen.
(s. 345)