Italo Calvino: Paroni puussa

Alkuperäinen teos: Il barone rampante (1957)
Tammi, 1994, kovakantinen, 248 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski



Me kiipeilimme puissa (nuo ensimmäiset viattomat leikit loistavat nyt mielessäni johdatuksen ja enteen valoa: mutta kuka olisi ajatellut sitä silloin?), nousimme vuoripuroja hyppien kiveltä toiselle, tutkimme luolia meren rannalla, laskimme pitkin talon marmorisia porraskaiteita. Juuri tämä liukumisleikki aiheutti yhden tärkeimmistä syistä Cosimon välirikkoon vanhempien kanssa, sillä häntä rangaistiin, niin kuin hän väitti, epäoikeudenmukaisesti, ja siitä pitäen hän elätti kaunaa perhettä kohtaan (vai yhteiskuntaa? vai maailmaa ylipäätään?), ja se ilmaisi itsensä sitten tuossa hänen heinäkuun viidennentoista päivän päätöksessään.
(s. 9-10)

Jo kolmas Calvinoni, ja minähän en satiiria ymmärrä, mutta niin vain Calvinon kirjoitustyyli on vienyt mukanaan ja olen viihtynyt hänen teostensa parissa. Osallistun tälläkin kirjalla Italia -lukuhaasteeseen.

Kaksitoistavuotias Cosimo nousi puuhun ja vannoi, ettei enää koskaan laskeudu alas sieltä. Aluksi häntä pidettiin uppiniskaisena ja hänen vanhempansa ajattelivat, että Cosimo tulisi alas, kun kyllästyisi olemaan puussa. Niin ei käynyt, Cosimo jäi elämään puihin. Siitä tuli hänen ainoa periaatteensa, hän ei voinut koskettaa maanpintaa, vaan liikkui paikasta toiseen puita pitkin. Ajan kuluessa Cosimo varttui pojasta mieheksi ja peri isänsä arvonimen, jolloin hänestä tuli puissa elävä paroni. Erikoisesta päätöksestään huolimatta Cosimo eli vaiherikkaan elämän. Hänellä oli mäyräkoira Ottimo Massimo, jonka kanssa hän metsästi. Sen lisäksi hän tapasi pelätyn maantierosvon, merirosvoja ja jopa kokonaisen puissa elävän kansan, joiden parissa hän asui jonkin aikaa.

Cosimon tarina oli jännittävää luettavaa, sillä hänen elämästään ei puuttunut käänteitä, vaikka hän asuikin puussa. Sanomana on ainakin erilaisuus ja oman tien kulkeminen, ettei tee niin kuin odotetaan tekevän. Calvinon hauska tyyli pitää otteessaan, vaikka aluksi epäilin hänen tuotantoonsa tutustumista. Rupesin lukiessa pohtimaan kertojan ja tapahtumien luotettavuutta. Useammassakin kohdassa kertojana oleva Cosimon pikkuveli Biaggio di Rondó selittää, että innostuttuaan tarinoinnista Cosimo kertoi jonkin seikkailun niin moneen kertaan, ettei kukaan enää pysynyt selvillä, miten kaikki tapahtui alun perin. Biaggion on siis täytynyt tehdä johtopäätöksiä, mitä on todella tapahtunut. Mielestäni tämä seikka antoi lukemiselle sopivasti pohdiskeltavaa, kuinka paljon seikkailuissa oli liioittelua.

Kirjassa oli paljon vieraskielisiä lausahduksia, joita ei ollut suomennettu. Hahmojen suusta kuullaan esimerkiksi seuraavia kieliä: espanja, saksa ja ranska. Varsinkin ranskaksi oli repliikkejä, joiden sisältö jäi hämärän peittoon, ellei vastauksesta voinut tarpeeksi hyvin päätellä, mitä oli ensin sanottu. Huomasin vasta loppuun päästyäni, että suomentaja on kirjoittanut sinne huomautuksia, joihin hän on myös suomentanut kokonaisuudessaan ranskaksi käytyjä keskusteluja. En kuitenkaan kokenut häiritseväksi sitä, etten ymmärtänyt jotain kohtaa vieraan kielen takia.

Italo Calvino: Ritari, joka ei ollut olemassa

Alkuperäinen teos: Il cavaliere inesistente (1959)
Tammi, 2004, pehmeäkantinen, 127 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski



Ritari ei tehnyt liikettäkään; hänen oikea rautahansikkaan peittämä kätensä puristui entistä tiukemmin satulan nuppiin, mutta vasen käsi, joka piteli kilpeä, näytti kuin vavahtavan.
      – Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
      Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.
(s. 8)

Yksi lukuhaaste on ohitse, mutta vielä on kaksi jäljellä. Luin kesäkuussa Italo Calvinon teoksen Halkaistu varakreivi osana Italia-lukuhaastetta. Kirja teki vaikutuksen humoristisen satiirisella otteellaan ja ajattelin, että voisin tutustua enemmänkin Calvinon teoksiin. Näin Italia-haasteen merkeissä päädyin tällä kertaa tähän kirjaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kaarle Suuren aikaan ja sotaan, jota käytiin frankkien valtakunnan laajentamisen vuoksi. Agiluf Guildivernes on maineikas ja hyvä esimerkki asialleen omistautuneesta ritarista. Hänelläkin on heikko kohtansa, oikeasti häntä ei ole olemassa! Valkoisen haarniskan sisällä on pelkkää tyhjää. Kaarle Suuri määrää Agilufille aseenkantajaksi Gurdulun, miehen, joka on olemassa, mutta joka ei itse tiedä sitä. Hän kuvittelee olevansa milloin mitäkin. Rembalt -niminen nuorukainen liittyy taisteluihin, koska haluaa kostaa isänsä kuoleman. Eräässä taistelussa hänet pelastaa naispuolinen ritari Bradamante, johon hän ihastuu. Bradamante on kuitenkin jo ehtinyt menettää sydämensä Agilufille. Torrismond liittyy mukaan tarinaan horjuttamaan Agilufin puhtoista mainetta. Tarinan kertojana on nunna Teodora.

Juoni ei ole laisinkaan monimutkainen, ensin esitellään kaikki henkilöt ja tutustutaan sotimiseen. Lukijalle selviää myös, mikä yhdistää keskeisiä hahmoja. Vasta kirjan loppupuolella alkaa tapahtua, kun Torrismond esittää väitteensä siitä, ettei Agilufilla olisikaan ritarin oikeutta. Agiluf haluaa puolustaa mainettaan ja lähtee etsimään erästä naista, jonka avulla hän voi todistaa oikeutensa ritarin arvoon. Samaan aikaan Torrismond etsii pyhän Graalin veljeskuntaa todistaakseen syntyperänsä.

Lopun seikkailu jää lyhyeksi, mutta on sitäkin kutkuttavampaa luettavaa. Vertaiskuvilla piikitellään keskiajan yhteiskunnan tärkeimpien vaikuttajien, kuninkaan ja kirkon kustannuksella. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen, joten vertaiskuvat voisivat viitata myös sen aikaiseen yhteiskuntaan. Hahmot ovat kaikessa karikatyyrimaisuudessaan loistavia. Calvinon satiirinen ote lipsuu loppuratkaisussa jopa saippuaoopperan puolelle, mutta se ei menoa haittaa.

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Alkuperäinen teos: Il visconte dimezzato (1952)
Tammi, 2004, kovakantinen, 115 sivua
suomentanut Jorma Kapari



Sinä yönä Medardo ei tahtonut saada unta, vaikka olikin väsynyt. Hän kuljeksi edestakaisin telttansa lähistöllä ja kuuli vartiomiesten huudot, hevosten hirnunnan, jonkun unissaan puhuvan sotilaan katkonaisen muminan. Hän katseli taivaalle Böömin tähtiä, ajatteli uutta sotilasarvoaan, seuraavan päivän taisteluja ja kaukaista isänmaataan, sen kaislojen suhinaa virroissa. Sydämessään hän ei tuntenut kaipuuta, ei epäilyä, ei huolta. Hänelle asiat olivat vielä kokonaisia ja kiistattomia, ja sellainen hän oli itsekin.
(s. 11)

Etsin lukemista Italia-lukuhaastetta varten ja erityisesti mieleeni jäi Italo Calvinon nimi. Kirjailija edustaa erilaista kirjallisuutta kuin mitä yleensä luen, mutta välillä on hyvä poiketa tutuista tavoista ja kokeilla jotain uudenlaista. En oikeastaan tunne italialaista kirjallisuutta, mutta Calvinon teos oli mielenkiintoinen lukukokemus. Samalla kirja oli mukavan lyhyt. Kiireisestä viikosta huolimatta luin sen parissa päivässä.

Varakreivi Medardo di Terralba on ensikertalaisena mukana sodassa, jota käydään turkkilaisia vastaan. Varakreivi haluaa nähdä turkkilaiset ja niin myös tapahtuu. Valitettavasti mies ei tiedä, että tykkejä kohti ei pitäisi hyökätä suoraan edestä. Onneton varakreivi saa tykistä osuman, joka kirjaimellisesti halkaisee hänet kahtia. Sotatantereella häärivät lääkärit innostuvat ennen näkemättömästä tapauksesta. Kaikkien hämmästykseksi varakreivi saadaan kursittua kokoon ja hän palaa kotiseudulleen miehenä, jonka toinen puoli on peitetty mustalla kaavulla. Väki kotipuolessa huomaa pian, että sodasta palasi Medardon paha puolikas. Varakreivi tekee kotiseudulla pahoja tekoja ja asukkaat elävät pelossa. Edes rakastuminen paimentyttö Pamelaan ei muuta pahaa puoliskoa paremmaksi.

Halkaistu varakreivi kuvaa osuvasti kahtiajakoa. Medardon paha puolikas jättää jälkeensä puolikkaiksi silvottuja eläinten ruumiita, puolikkaita hedelmiä ja tulipaloja. Jonkin ajan kuluttua samoille seuduille saapuu kiertelevä muukalainen, toinen puolikas, joka tekee vain hyviä tekoja. Kauaa eivät liian pitkälle menevät hyvät teot ilahduta. Lopulta kyläläiset kyllästyvät kumpaankin varakreivin puolikkaaseen. Kukaan ei jaksa hyvää tai pahaa yksinään, eikä ihminenkään voi olla vain toista. Silloin kun hyvä ja paha ovat yhdessä tasapainossa keskenään, on kaikki hyvin.

Tarina on helppo nähdä hieman outona satuna aikuisille, mutta taustalla piilee syvällisempiä ulottuvuuksia. Etsintäni perusteella sain mielikuvan, että Calvino käytti paljon vertaiskuvia. Sen perusteella koin tarinan vertaiskuvallisena yhteiskuntakritiikkinä. Opettavaisesta tarinasta huolimatta enemmän pidin kirjan humoristisesta ja satiirisesta otteesta. Voisin tutustua laajemminkin Calvinon tuotantoon, ehkäpä jo Italia-haasteen merkeissä tai joskus myöhemmin.