Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Alaotsikko: Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat
Atena, 2014, pehmeäkantinen, 304 sivua


Pidän vaatteista, mutta niihin pätee sama kuin vaikka suklaaseen: tietyn pisteen jälkeen yksi lisää ei todellakaan lisää hyvää oloa, vaan päinvastoin saa olon kurjemmaksi. Vaikka se olisi aivan yhtä laadukas ja hyvä kuin ensimmäinen. Kun yksi kaunis, hyvin istuva mekko tekee pukeutumisen – ja elämän – helpoksi ja hauskaksi, sata mekkoa tekee pukeutumisen hankalaksi.
(s. 9-10)

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi on keikkunut lukulistallani pidemmän aikaa. Olen perustellut sen lukematta jättämistä sillä, etten muutenkaan osta paljon vaatteita ja jos ostan, vaatteet tulevat tarpeeseen. Todellisuudessa aina voi tehdä tiedostavampia ja eettisesti fiksumpia hankintoja. Koin Saramäen kirjan erityisen puhuttelevaksi tähän aikaan vuodesta pikkujoulukauden ja joulun lähestyessä. Ensin tekisi mieli ostaa nätti biletoppi pikkujouluihin ja myöhemmin jotain kivaa päälle pantavaa joulua varten. Omasta vaatekaapista todennäköisesti löytyy kumpaankin tilaisuuteen jotain sopivaa.

Hyvän mielen vaatekaappi on jaettu kahteen osaan. Niistä ensimmäinen on nimeltään pahan mielen vaatekaappi. Kuten nimi jo paljastaa, osassa perehdytään vaateteollisuuden ongelmiin. Vaatteiden alkuperää ei aina tule ajatelleeksi, joten lähtökohdat voivat hätkähdyttää. Vaatteiden valmistus tapahtuu suurimmaksi osaksi halpatuotantomaissa, joissa tehtaiden toimintatavat ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Jätevedet kaadetaan turhia miettimättä vesistöihin, eikä työntekijän asema ole yhtään sen parempi kuin ympäristön. Tärkeintä on saada vaatteet valmiiksi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman edullisesti, mikä tarkoittaa esimerkiksi palkkatasoa, joka ei kunnolla riitä elämiseen.

Toisessa osassa otetaan askelia kohti hyvän mielen vaatekaappia. Siinä auttaa Saramäen kymmenen vinkkiä. Liikkeelle lähdetään aivan perusasioista eli omien mieltymysten, tyylin ja vaatetarpeiden kartoittamisesta. Niiden jälkeen on hyvä selvittää, mitä kaikkea omassa vaatekaapissa on jo valmiiksi entuudestaan, ja millainen budjetti on käytettävissä. Seuraava askel on vähentää turhuudet pois kaapista ja hankkia niiden tilalle tarvitsemansa vaatteet. Erittäin tärkeää on tunnistaa laatu, jottei haksahda hankkimaan pian pesussa kulahtavaa vaatetta. Huomionarvoista on myös pitää huolta vaatteistaan. On hyvin helppoa ostaa uusi vaate vanhan nuhjaantuneen tilalle, mutta alkuperäistä vaatetta voisi käsitellä oikein, jolloin sitä ei tarvitsisi korvata uudella.

Ihanteellista olisi ostaa laadukkaita vaatteita, jotka kestävät käytössä pitkään sen sijaan, että ostaisi nopeasti kuluvia halpisvaatteita. Mistä laadun voi tunnistaa? Ilahduttavasti Saramäki käsittelee vaatteiden laatuun liittyviä asioita perusteellisesti. Hän antaa vinkkejä seikoista, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun pohtii vaatteen laadukkuutta. Jos kankaassa on nukkaa jo kaupassa, on sitä kotona käytön jälkeen todennäköisesti vielä enemmän. Langanpätkät kielivät huolimattomasta viimeistelystä ja samalla siitä, että työvaiheet on yritetty hoitaa pois alta mahdollisimman pikaiseen tahtiin. Ylipitkät ompeleet nopeuttavat vaatteen valmistumista, mutta heikentävät laatua. Vaatteen materiaali vaikuttaa laatuun oleellisesti. Tavallisen kaduntallaajan voi olla hankala löytää tietoa eri materiaaleista, mutta Saramäki kertoo niistäkin ja antaa samalla vinkkejä mahdollisimman hyvän materiaalin valitsemiseen.

Hyvän mielen vaatekaappi on kiinnostavasti kirjoitettu tietokirja, jonka söpö ulkoasu houkuttelee tarttumaan kirjaan. Teksti on rupattelevaa, ja mukana on paljon kirjailijan omia kokemuksia esimerkkeinä. Erityisesti pidin asetelmasta, että ensin käsitellään negatiivisia asioita ja vaateteollisuuden ongelmakohtia (pahan mielen vaatekaappi) ja niistä siirrytään positiivisempaan suuntaan eli kohti hyvän mielen vaatekaappia. Kirja päättyy positiivisessa ja toiveikkaassa hengessä, kuinka hyvän mielen vaatekaapin voi koota. Saramäki ei syyllistä lukijaa huonoista valinnoista, vaan kannustaa ottamaan askelia uuteen suuntaan. Ainoa häiritsevä asia oli asiatekstin katkeaminen välillä niin, että lause jatkuu vasta parin sivun päästä, kun välissä on jotain muuta. Näitä asiatekstin katkaisevia tekstipätkiä voisi kutsua vaikka tietoiskuiksi. Esimerkiksi alkuosiossa on sellainen, otsikolla anonyymit vaatehullut, joka kertoo siitä, kuinka Saramäki suhtautuu vaatteisiin. Tekstipätkät olisi voinut sijoittaa niin, että asiatekstissä päästään lauseen loppuun asti, ettei tarvitse hypätä parin sivun päähän lukemaan sitä loppuun.

Hyvän mielen vaatekaappi herätti paljon ajatuksia ja lisäsi tietouttani vaateteollisuudesta. Ei ole mukava lukea ikävistä asioista, kuten työntekijöiden huonoista oloista ja piittaamattomasta asenteesta ympäristöä kohtaan. Yksittäinen ihminen on pieni tekijä, kun vastassa ovat kaukaisissa maissa sijaitsevat tehtaat ja monikansalliset yritykset. Vaateteollisuuden ongelmien ratkaisemiseksi ei valitettavasti yksi kirja riitä. Haluan silti uskoa, että omilla valinnoilla on merkitystä. Kenties vaatealan yrityksetkin heräävät ja tekevät entistä eettisempiä ja ekologisempia valintoja.

Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette

Alkuteos: The Hidden Diary of Marie Antoinette (2012)
Atena, 2012, kovakantinen, 406 sivua
suomentanut Taina Wallin


Luen päiväkirjaani, muuta minulla ei ole nuoruudestani jäljellä. Luen sitä mielelläni yhä uudelleen, elän uudelleen elämäni hyviä aikoja, jolloin en vielä tiennyt, miten julma maailma voi olla. Ennen kuin minusta tuli kuningatar Marie Antoinette: kun olin vielä arkkiherttuatar Antonia ja asuin Wienissä rakkaan äitini, keisarinna Maria Theresian hovissa. Kun koko elämä oli edessäni...
(s. 9)

Minä, Marie Antoinette -kirjan väriin ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Olin kirjastossa ja rupesin katsomaan, että mikäs kirja tuossa hyllyssä on, kun sillä on noin pinkki kansi. Takakannen perusteella valitsin kirjan luettavaksi. Luen mielelläni historiallisista henkilöistä kertovia kirjoja, enkä pistä pahakseni sitä, jos kirja edustaa kaunokirjallisuutta.

Kuningatar Marie Antoinetten elämäntarina kerrotaan hänen kirjoittamansa päiväkirjan muodossa. Kirjan alussa Marie Antoinette on nuori neito, joka naitetaan Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:lle. Ensimmäisissä merkinnöissä kuvaillaan matkaa Wienistä Versaillesiin ja uuteen kotiin sopeutumista. Myöhemmin kuningatar kirjoittaa hohdokkaasta hovielämästä ja paineista, joita hän koki, kun tulevan kruununperijän syntymässä kesti. Kirja päättyy surulliseen loppuun, jota ennen kuningatar on kirjoittanut viimeisen merkinnän. Mestaamisen jälkeen uskollinen palvelija salakuljettaa päiväkirjan pois vankilasta ja lisää siihen huomautuksen kuningattaren viimeisestä aamusta.

Päiväkirjan välillä turhankin lyhyissä merkinnöissä kuvataan hovielämän monenlaisia puolia. On yltäkylläisiä tanssiaisia, nykyajan ihmisen näkökulmasta omituisia seremonioita (miksi haluaisin seurata, kun kuningatar synnyttää?) ja juonitteluja. Fantasiagenren puolella nautin hovijuonitteluista, mutta tällä kertaa ne eivät kiinnostaneet. En pystynyt samaistumaan Antoinetten hahmoon. Hän vaikutti suurimmaksi osaksi liian naiivilta, enkä saanut kunnolla otetta hänen hahmostaan. Mielestäni hahmo oli parhaimmillaan alussa ja lopussa. Nuori neito, joka oli avioitumassa tuntemattoman ja jopa vastenmielisen miehen kanssa, herätti sympatiaa. Samoin vallankumous ja siitä seuranneet koettelemukset pitivät mielenkiintoa yllä loppuun asti.

Olen nähnyt Sofia Coppolan ohjaaman elokuvan, joka kertoo Marie Antoinettesta. Niin elokuvasta kuin myös tästä kirjasta jäi mielikuvaksi hattaran tai vaahtokarkin omainen kepeä satu. Kirja ei missään nimessä väitä olevansa faktapohjainen elämäkerta. Lukijalle tarkoitetussa loppupuheessa kirjailija korostaa, että teos on historiallista viihdettä. Miksi sitten en vakuuttunut, vaikka tämän pitäisi olla juuri sellainen kirja, josta voisin pitää? Oman kokemuspohjani takia. En tunne riittävästi Marie Antoinetten historiaa, jotta kykenisin erottamaan faktan ja fiktion toisistaan. Loppusanojen mukaan hän ei koskaan käynyt Ruotsissa, joten en lämmennyt eräälle kuningattaren ulkomaanmatkalle ja parille muulle kohdalle, jotka luultavimmin olivat mielikuvituksen tuotetta.

Kirja sopii historiallisen viihteen ystävälle, joka ei hätkähdä sitä, että fakta ja fiktio on sekoitettu keskenään perin pohjin. Innostuin googlettamaan kirjailijan muita teoksia ja voisinkin tutustua jossain vaiheessa hänen faktateoksiinsa. Minä, Marie Antoinetten kaltainen, mutta Skotlannin Maria Stuartista kertova kirja houkuttelee myös.

Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille

Nyt.
Peking yö kello 12.
Lontoo ilta kello 5.
Mutta minä ei kumpikin aikavyöhyke. Minä lentokonen sisässä. Minä 25 000 km maapallon päällä ja yrittää muistella kouluenglanti.
(s. 11)


Nuori kiinalaisnainen Zhuang Xiao Qiao lähtee vuodeksi Lontooseen opiskelemaan englantia, koska hänen vanhempansa haluavat, että hän oppii kielen. Mukanaan Z:lla on laukussaan vain sanakirja ja muistivihko. Neiti Z tutustuu itselleen vieraaseen kulttuuriin ja kieleen sanakirjan avulla. Muistivihkoonsa hän kirjoittaa ihmettelyä aiheuttaneet sanat ja asiat, joita tuntuu riittävän. Kirja kertoo kahden erilaisen kulttuurin törmäyksestä, eikä Z säästy väärinkäsityksiltä vieraan kielen kanssa.

Lukija pääsee seuraamaan Z:n kehittymistä kielenopiskelussa. Alussa teksti on kehnoa. Aikamuodot ovat väärin, kielioppi on pielessä, eikä Z tiedä kaikkia tarvittavia sanoja, sillä niitä löydy hänen suppeasta kiina-englanti-sanakirjastaan. Z oppii kuitenkin vähitellen parempaa englantia ja sen mukana myös teksti muuttuu tasokkaammaksi. Alkuperäinen teos on kirjoitettu englanniksi, jolloin on voinut nähdä kielen muuttuvan kehnosta aina vain paremmaksi ja sujuvammaksi. Suomennetussa versiossa alku on kirjoitettu hoonoksi soomeksi.

Kirjassa kaksi kulttuuria törmää toisiinsa. Z:lle länsimainen elämänmeno on tuttua lähinnä vain amerikkalaisista televisiosarjoista, jotka ovat kotona päin dubattu kiinaksi. Ainoa länsimaalainen ihminen, jonka hän on nähnyt, on Pekingissä Britannian suurlähetystössä työskentelevä työntekijä. Ei siis ole ihme, että vieraan kielen kanssa, vieraassa kulttuurissa tulee väärinkäsityksiä. Z tapaa elokuvissa ollessaan miehen, joka kutsuu hänet kotiinsa kylään, mutta Z ymmärtää kutsun väärin ja muuttaa miehen luokse asumaan. Muutosta miehen luokse alkaa tapahtumien ketju ja Z tutustuu tarkemmin miehen elämään sekä länsimaisiin elämäntapoihin.

Mielenkiintoista kirjassa oli Z:n ajatukset länsimaisista ihmisistä ja kulttuurista. Muutettuaan tapaamansa miehen luokse asumaan Z ajattelee, että he rakastavaisina ovat yhdessä kaiken aikaa, eikö ymmärrä sitä, että länsimaalaisessa arjessa yksityisyys ja oma aika sekä omat jutut ovat ihmisille tärkeitä. Mies patistaa Z:aa hankkimaan omia ystäviä, mutta Z haluaisi olla vain miehen luona. Samoin hänelle vierasta on se, jos mies lähtee omien ystäviensä luokse, eikä halua ottaa häntä mukaansa.

Luulen, että kirja jakaa vahvasti mielipiteitä, siitä joko pitää tai sitten ei. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla taisin lievästi sanottuna inhota sitä. Toisella kerralla kiinnitin enemmän huomiota juuri kerronnan kehitykseen ja kielen laadun paranemiseen. Ainakin tuntui siltä, että pääsin enemmän mukaan tarinaan. Z vaikuttaa herttaiselta nuorelta naiselta, jolle länsimaat ja niiden kulttuuri ovat erilaisia ja vieraita asioita, joita hän ei voi olla ihmettelemättä ja vertaamatta omaan, kiinalaiseen kulttuuriin.

Kielikoulussa rouva Margaret kysyy minulta:
”Haluaisitko teetä?”
”En”, minä vastaan.
Hän katsoo minua, kasvot äkkiä jähmeänä. Sitten hän kysyy taas:
”Haluaisitko mieluummin kahvia?”
”En. Ei halua.”
”Oletko varma, ettet halua mitään?”
”En. Ei halua mikään märkä”, vastaan äänekkäästi ja täsmällisesti.
Rouva Margaret näyttää oikein pahoillaan.
Mutta miksi hän kysyy uudestaan ja uudestaan? Minähän jo vastasin yksi kerta.
”Oi voi.” Rouva Margaret huokaa raskaasti. Sitten hän seisoo ylös ja alkaa tekemään omat teet. Hän juo sitä oikein janoisesti, kuin vihainen kameli aavikossa. Minä epävarma. Pitääkö minun keittää rouva Margaretille tee ennen kuin hän ehtii pyytää? Mutta mistä tietää että häntä janottaa, jos ei sano suoraan? Kaikki nämä käytöstavat niin vaikeat. Meillä ei ole Kiinassa kohteliaisuus samassa mielessä.
(s. 45-46)