Lauren Weisberger: Viime yönä Chateau Marmontissa

Alkuperäinen teos: Last Night at Chateau Marmont (2010)
Nemo, 2012, pokkari, 525 sivua
suomentanut Sini Linteri


Kappale päättyi sykähdyttäviin suosionosoituksiin, aitoihin, innostuneisiin aplodeihin, ja Julian siirtyi seuraavaan kappaleeseen. Hän oli päässyt vauhtiin, eikä levottomuudesta näkynyt merkkiäkään. Näkyi vain tuttu kiilto käsivarsilla ja keskittyneisyydestä kertova otsan kurtistus hänen laulaessaan sanoja, joita oli hionut kuukausia, joskus vuosia. Toinen laulu oli hetkessä ohi, sitten kolmas, ja ennen kuin Brooke käsitti, mitä tapahtui, kuulijat hurrasivat hurmioituneina ja vaativat lisää.
(s. 93)

Viime yönä Chateau Marmontissa -teoksen myötä olen lukenut kaikki Lauren Weisbergerin suomennetut teokset. Weisbergerin muiden teosten tavoin myös tämä oli kevyttä ja viihdyttävää hömppää. Oli mukava huomata, että kirjailija on muuttanut aiemmista kirjoista tuttua kaavaa. Nyt menevän sinkkunaisen sijasta kirja kertookin avioparista.

Brooke tapasi miehensä Julianin aikoinaan baarissa, jossa Julian oli esiintymässä. Muutamaa vuotta myöhemmin Julian haaveilee edelleen muusikonurasta. Brooke sen sijaan tekee pitkää päivää kahdessa eri työssä, jotta parin taloudellinen tilanne olisi turvattu. Tilanne muuttuu, kun Julian on yhtäkkiä läpimurtonsa kynnyksellä elämässä unelmaansa todeksi. Brooke on vilpittömästi onnellinen miehensä puolesta. Hyvin pian Brooke saa kuitenkin huomata, ettei julkisuus ole pelkkää glamouria. Julian on kiireinen ja poissaoleva, eikä mene aikaakaan, kun pariskunnan yksityisasioita ruoditaan juorulehdissä. Juorut muuttuvat yhä ikävämmiksi, ja lopulta lehdissä revitellään vihjailevilla paparazzikuvilla.

Weisbergerin muissa suomennetuissa kirjoissa keskiössä ovat olleet menevät sinkkunaiset (poikkeuksena Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan Andrea), joiden elämä saa yllättäen uuden suunnan. Viime yönä Chateau Marmontissa pääosassa onkin Brooke, vaimo, joka haluaa auttaa miestään tämän unelmien tavoittelussa. Brooke on käytännössä huolehtinut elannon hankkimisesta, kun mies on toiminut levy-yhtiön harjoittelijana. Julianin uran läpimurto tarkoittaa Brookelle omista unelmista, perheen perustamisesta ja yrityksestä, luopumista. Brooke joutuu kohtaamaan vaikeita asioita, mutta hän ei anna vastoinkäymisten lannistaa itseään. Vaihtelun vuoksi oli mukava lukea erilaisesta hahmoasetelmasta, jossa päähenkilö ei enää etsi sitä Oikeaa, vaan onkin jo löytänyt hänet, ja vastoinkäymisenä on saada uudenlainen arki sujumaan.

Kirjassa käsitellään julkisuuteen joutumista ja sen varjopuolia. Huomasin tarinassa yhteneväisyyksiä VIP-ihmisiä -kirjaan. Betten tavoin Brooken kohtaama median huomio on aluksi positiivista, mutta pian juorulehtien sävy muuttuu ikävämmäksi ja jopa rumaksi. Brooke tosin päätyy lehtien palstoille ainoastaan siitä syystä, että hänen miehestään tuli tunnettu muusikko. Hän ei itse tavoitellut huomiota. Välillä tuntui pahalta, miten Brookea koeteltiin, eikä Julian tuntunut ymmärtävän kuuluisuuden vaikutuksia aivan tavallisen ihmisen elämään. Kirja antoi kuvan siitä, miten älyttömiä asioita tosielämän julkkisten täytyy kestää. En pystyisi elämään niin, että paparazzit partioisivat kotini ulkopuolella kaikkia tekemisiäni.

Weisbergerin muiden teosten tavoin Viime yönä Chateau Marmontissa on nopealukuinen. Kirjassa käsitellään ihan vakaviakin asioita, kuten jo mainitut julkisuuden varjopuolet. Pääasiassa kirjan tarina on kuitenkin viihdyttävä ja kevyt. Sisältö on sopivaa aivot narikkaan -luettavaa, jonka parissa ei tarvitse ajatella syvällisesti.

Lauren Weisberger: VIP-ihmisiä

Alkuperäinen teos: Everyone Worth Knowing (2008)
Nemo, 2011, pokkari, 515 sivua
suomentanut Aino Konkka


Oli minun vuoroni katsoa häntä tarkasti nähdäkseni, vitsailiko hän. Ei. Elisa säteili tarinan kerrottuaan, aivan kuin se olisi inspiroinut häntä itseäänkin elämään elämäänsä täysillä. Kiitin häntä siitä, että hän oli kertonut minulle Birkinin tiestä ja mietin, mihin ihmeeseen olin ryhtynyt. Tämä oli kaukana investointipankkimaailmasta, ja minulla oli paljon opittavaa.
(s. 103)

Lauren Weisbergerin VIP-ihmisiä on entuudestaan tuttu kirja. Edellisestä lukukerrasta on tosin vierähtänyt aikaa jo muutama vuosi. Kaipasin kevyttä hömppää luettavaksi, joten siihen tarkoitukseen kirja oli oivallinen valinta.

Bette on nuori nainen, joka kyllästyy työhönsä investointipankissa. Hän päättää ottaa lopputilin. Hyvin tunnettua kolumnia kirjoittavan enonsa kontaktien avulla Bette saa uuden työpaikan PR-toimistosta. Uuden työnsä puolesta Betten täytyy tietää kaikki tietämisen arvoiset henkilöt, näyttäytyä yökerhoissa sekä järjestää hienoja juhlia. Viihdemaailma näyttää hohdokkaalta tylsähkön pankkialan jälkeen, mutta ennen pitkää Bette joutuu kohtaamaan työnsä varjopuolet, joihin kuuluu muun muassa paparazzikuviin päätyminen ja yksityiselämän riepottelu juorupalstalla. Palstan kirjoittaja tuntuu suorastaan väijyvän Betteä, jolla ei ole aavistustakaan siitä, kuka haluaa levittää hänestä perättömiä tietoja.

Tarinan maailma on melko pinnallinen. Työskentely PR-toimistosta tarkoittaa jatkuvaa juhlimista ja oikeissa tilaisuuksissa eli noteeraamisen arvoisissa tapahtumissa näyttäytymistä. Työnsä puolesta Bette tapaa myös useita merkittäviä henkilöitä, joista ainakin osa on aikamoisia bilettäjiä. Pinnallisuuden lisäksi kirjalla on myös vakavasti otettavampi puoli. Oman itsensä etsiminen ja ystävyys ovat vahvasti läsnä tarinan aikana. Bette saa huomata, ettei viihdemaailma ole pelkkää glamouria. On hyvä muistaa myös ystäviä, vaikka kuinka olisi kiire arjessa. Eikä romantiikkaa sovi unohtaa. Sitä on luvassa, vaikkei aivan niin paljon, kuin chick-lit-kirjalta voisi odottaa.

Betten hahmo muistuttaa Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan Andreaa. Kumpikin päätyy itselleen aivan vieraalle alalle kiireiseen työhön, jonka seurauksena oma lähipiiri jää unohduksiin, kunnes tapahtuu jotain havahduttavaa. Bette oli aika neutraali hahmo, jonka tekemiset eivät herättäneet suuria tunteita. Sen sijaan pari muuta hahmoa aiheuttivat silmien pyörittelyä. Jokaiseen bilepaikkaan ilmestyvä Abby tuntui hyvin liioitellulta ja ärsyttävältä. Betten ”poikaystävä” Philip Weston oli melkeinpä koominen hahmo. Jostain syystä miehen jatkuva kultsi -sanan hokeminen ärsytti. Onneksi näiden vastapainona oli ihan järkevältä vaikuttavia hahmoja, kuten Betten hyvä ystävä Penelope ja portsarina työskentelevä Sammy.

VIP-ihmisiä on viihdyttävää hömppää. Chick-lit-kirjaksi tämä ja samalla sanoen muut Weisbergerin teokset ovat jopa aika pitkä, mutta tarina on nopealukuinen. Juonenkäänteet eivät mielestäni aina olleet ihan uskottavia, mutta kirjan tarina pysyi siitä huolimatta hyvin koossa, eikä muuttunut liian epäuskottavaksi.

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Alkuperäinen teos: Devil wears Prada (2003)
Nemo, 2011, pokkari, 490 sivua
suomentanut Tiina Talvitie


”Miranda Priestly on muotimaailman vaikutusvaltaisin nainen, ja ilman muuta yksi maailman johtavista toimittajista. Koko maailman! Tilaisuus tehdä työtä hänen kanssaan, seurata hänen toimitustyötään ja tapaamisiaan tunnettujen kirjoittajien ja mallien kanssa, auttaa häntä saavuttamaan tavoitteensa joka ikinen päivä – minun tuskin tarvitsee sanoa, että sen tilaisuuden vuoksi miljoonat tytöt olisivat valmiita kuolemaan!”
(s. 27)

Olen lukenut Lauren Weisbergerin suomennetun tuotannon Viime yönä Chateau Marmontissa -kirjaa lukuun ottamatta. Edellisestä kerrasta Weisbergerin tuotannon parissa on ehtinyt vierähtää aikaa jo muutama vuosi, ja nyt kirjat palasivat mieleen, kun kaipasin kevyttä luettavaa. Paholainen pukeutuu Pradaan teoksen olen nähnyt myös elokuvana. Siinä vaikutuksen teki erityisesti Meryl Streepin roolisuoritus mahdottomuuksia vaativana pomona.

Andrea on vastavalmistunut kirjallisuudenopiskelija, jonka unelmien täyttymyksenä olisi saada työpaikka jonkin arvostetun lehden toimittajana. Andrea on lähettänyt useita työhakemuksia ja hän saa lopulta kutsun haastatteluun – tunnetun muotilehden toimitukseen. Runwayn päätoimittaja Miranda Priestly tarvitsee uuden assistentin. Miljoonat tytöt ympäri maailmaa ovat valmiita tekemään mitä tahansa työpaikan eteen, mutta tehtävään valitaan Andrea, pikkukaupungin kasvatti, joka ei tiedä muodista yhtään mitään. Andrea päättää sinnitellä uudessa työssään sopimukseen kirjatun vuoden ajan, sillä kuulemma Mirandan avittamana avautuvat ovet minne tahansa. Vuoden aikana Andrean täytyy kestää vaativaa pomoa ja tämän oikkuja sekä muotilehden toimituksen hektistä työtahtia.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisista toimiston arkea ja tehtäviä, jotka kasautuvat Andrean kontolle. Hän joutuu venymään aivan äärimmilleen pomon oikkuja toteuttaessaan. Työmäärä on aivan mahdoton, eikä vapaa-aikakaan ole aina töistä vapaata, jos Miranda päättää juoksuttaa Andreaa asioillaan. Oikeastaan Miranda on koko kirjan suola, vaativa pomo, joka pyytää alaisiltaan aivan mahdottomalta tuntuvia asioita. Hänet tiedetään hyvin hankalaksi ihmiseksi, joka ei kiitoksia jakele. Siitä huolimatta kaikki pyrkivät toimimaan hänen tahtonsa mukaan. Yksi Mirandan vaatima mahdottomuus on Harry Potter ja Liekehtivä pikari -kirjan hankkiminen hänen hemmotelluille kaksostytöilleen. Eikä kirjaa vielä ollut edes julkaistu.

Tapahtumat pohjautuvat Lauren Weisbergerin omiin kokemuksiin Voguen päätoimittajan Anna Wintourin assistenttina. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon kirjassa on mukana todellisia tapahtumia tai oikeisiin ihmisiin perustuvia hahmoja. Kirja antaa kovin kiireisen ja ahtaan kuvan muotimaailmasta, jossa kaikkien on mahduttava mahdollisimman pieneen vaatekokoon ja pukeuduttava kalliiden laatumerkkien vaatteisiin. Vaikka kirja onkin fiktiota, toteanpa vain, että näin taviksena tuntuu olevan paljon mukavampaa, kun ei tarvitse tuollaisista asioista stressata.

Paholainen pukeutuu Pradaan on viihdyttävää chick-litiä, jonka parissa voi nollata ajatukset. Muut henkilöt jäävät Mirandan hahmon varjoon, mutta se ei paljon lukemista haitannut. Lukemisen jälkeen tekisi mieli katsoa elokuva pitkästä aikaa, ehkäpä sitten ensi viikonloppuna.

Lauren Weisberger: Haluan Harry Winstonin

Alkuteos: Chasing Harry Winston (2008)
Nemo, 2009, pokkari, 406 sivua
suomentanut Tiina Talvitie



Emmy puraisi pätkän parsaa, pureskeli sulokkaasti ja nielaisi. "Lykätään aloitusta vähän ja määritellään säännöt. Seuraavan viikon loppuun mennessä meillä on suunnitelma. Sovittu?"
      Adriana nyökkäsi. "Selvä. Ja samalla sinä - " hän huiski samppanjalasillaan Leigh'n suuntaan" - saat aikaa selvittää, mikä sinun päätöksesi on."
      "Ai minä" Leigh kohotti vastikään nypittyjä kulmakarvojaan. "Päätös? Miten niin? Eihän nyt ole edes uudenvuodenaatto. Ei minun tarvitse olla hullu, vaikka te kaksi olisittekin."
(s. 57)

Näin muutama vuosi sitten Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan, jonka takia kiinnostuin Lauren Weisbergerin teoksista. Olen lukenut hänen kaikki suomennetut kirjansa uusinta Viime yönä Chateau Marmontissa -kirjaa lukuun ottamatta. Haluan Harry Winstonin tuli vastaan kirjastossa ja koska en muistanut siitä enää muuta kuin päähenkilöiden sopiman vedon, päätin lukea sen uudestaan.

Kolmeakymmentä lähestyvät Manhattanilla asuvat ystävykset päättävät siirtyä uuteen vaiheeseen elämässään. Ikäkriisin myötä heistä jokainen tekee lupauksen. Villistä sinkkuelämästä nauttinut Adriana lupaa löytää vuoden aikana itselleen unelmiensa aviomiehen ja saada nimettömäänsä sormuksen Harry Winstonin koruliikkeestä. Emmy yrittää iskeä miehen joka mantereelta ja samalla unohtaa romahtaneet häähaaveet. Leigh'llä on jo täydellinen työ kustannustoimittajana ja täydellinen poikaystävä, mutta jotain tuntuu silti puuttuvan. Lupausten jälkeen jokainen ryhtyy tavoittelemaan muutosta, mutta se jää nähtäväksi, pitävätkö drinkkien äärellä annetut lupaukset. Vuoden aikana naiset oppivat sentään jotain itsestään ja elämästään.

Kovin kummoista juonta ei kannata odottaa, sillä kirjassa keskitytään enemmän tapahtumien kuvailemiseen ja elämään Manhattanilla. Se tuntuukin eroavan melkoisesti suomalaisesta elämäntavasta. Näillä naisilla on aikaa ja ennen kaikkea rahaa, jota kuluttaa esimerkiksi kauneudenhoitoon ja ravintolakäynteihin. Myös rikkaita ja jopa kuuluisia miehiä vilahtelee siellä sun täällä, kun kuuluu joukkoon, jolla on pääsy tärkeisiin tilaisuuksiin. Lukeminen avartaa mielikuvitusta, joten ehkäpä sen turvin pystyn suunnilleen kuvittelemaan, miltä tuntuu asua Manhattanilla ja elää sellaista elämää, jota kirjan naiset elävät.

Haluan Harry Winstonin on loistavaa aivot narikkaan -lukemista, jonka parissa ei niin tarvitse ajatella. Kirja oli viihdyttävä ja luin sen nopeasti, vaikka se onkin aika pitkä. Pidin siitä, että vaikka kirja aluksi vaikutti tyypilliseltä chick-lit hötöltä, niin tarinassa oli kuitenkin jonkinlainen opetus. Adriana, Emmy ja Leigh oivalsivat jokainen tärkeitä asioita itsestään ja onnistuivat muuttamaan elämäänsä lupausta seuranneen vuoden aikana.