Jane Austen: Emma

Alkuperäinen teos: Emma (1816)
WSOY, 1996, kovakantinen, sivumäärä 462


Tämä tapahtuma lupasi hänen ystävälleen kaikkea mahdollista onnea. Herra Weston oli luonteeltaan nuhteeton mies, melko varakas, sopivan ikäinen ja käytökseltään miellyttävä, ja miten altista ystävyyttä tuntien hän aina oli toivonut ja koettanut edistää tätä liittoa, niin surullista hommaa kuin se hänelle itselleen olikin. Neiti Taylorin poissaolo tulisi tuntumaan päivän jokaisena hetkenä.
(s. 6)

Jane Austenin tuotannosta Ylpeys ja ennakkoluulo oli entuudestaan minulle kaikista tutuin teos. Sen olen lukenut, mutta Austenin muut kirjat tiedän vain nimeltä. Emma on odottanut jo kauan kirjahyllyssäni, että ehtisin lukea sen joskus. Innostuin alkuvuodesta 1800-luvun kirjat -lukuhaasteesta. En ollut lukenut vielä yhtäkään haasteeseen sopivaa kirjaa, joten Emma sai kunnian olla ensimmäinen kyseistä haastetta varten lukemani kirja.

Emma Woodhouse on nuori, rikas ja hieman hemmoteltu aatelisneito, joka asuu isänsä kanssa Hartfieldin kartanossa. Järjestettyään entisen kotiopettajattarensa neiti Taylorin naimisiin, Emma pitää itseään oivana avioliittojen järjestäjänä ja hänen huvikseen tulee muiden ihmisten saattaminen yhteen. Emma itse on päättänyt olla menemättä koskaan naimisiin, jotta hän voisi hoitaa isäänsä. Ystävystyttyään itseään alempisäätyisen Harriet Smithin kanssa Emma päättää koulia Harrietista kelpo naisen ja järjestää hänet hyviin naimisiin. Sulhasehdokkaaksi sopisi herra Elton, mutta Emman ärsytykseksi samaan aikaan Harrietia kosiskelee eräs maanviljelijä. Ei-toivotusta kosijasta päästään pian eroon, mutta niinpä vain toivottu kosija aiheuttaa pettymyksen.

Emman punoessa avioliittojuoniaan herra ja rouva Weston odottavat miehen poikaa käymään. Frank Churchillistä on kuullut varmasti koko seutu, joten nuorukaisen tuloa odotetaan innokkaasti. Kaikki merkit näyttäisivät viittaavan siihen, että Frankille ja Emmalle olisi suunniteltu yhteistä tulevaisuutta. Aluksi Emma suhtautuu ajatukseen myönteisesti, mutta lopulta hän päätyy järjestelemään jälleen avioliittoa Harrietille. Frank Churchillin kanssa samoihin aikoihin seudulle palaa neiti Jane Fairfax, jota Emma ei voi sietää silmissään. Avioliittojuonet menevät pahasti solmuun, mutta lopussa hääkellot soivat useammalle parille.

Päähenkilö Emma ei ole yhtä täydellinen hahmo, kuin mitä muistan Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennetin olevan. Melkeinpä päinvastoin, Emmalla on paljon virheitä, jotka tekevät hänestä inhimillisemmän ja sitä kautta lukijalle helpomman samaistumiskohteen. Toisaalta taas Emman luonne on sellainen, että joko lukija pitää hahmosta tai sitten ei. Hemmoteltu ja itsestään liikoja kuvitteleva Emma ei helposti myönnä virheitään ja katsoo samalla nenänvarttaan pitkin itseään alempiarvoisia. Kirjan aikana hahmossa tapahtuu kuitenkin henkistä kypsymistä ja kasvua, jonka ansiosta hän ei ole täysin ärsyttävä hahmo. Kirjan edetessä Emma oppii virheistään, mikä myös saa hahmon näyttämään inhimillisemmältä.

Kirjassa riittää paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Emman luulosairas isä herra Woodhouse ei juuri kotoaan poistu, kuin ihmeenkaupalla hänet saadaan välillä houkuteltua kyläilemään tuttavien luona. Alati kaikesta mahdollisesta kiitollisella neiti Batesilla on selvästi puheripuli, hän vain puhuu ja puhuu taukoamatta. Emman vauvasta asti tuntenut herra Knightley edustaa hahmogalleriassa täydellistä herrasmiestä, joka ei myöskään pelkää huomauttaa Emmalle tämän ajattelemattomuuksista. Herra Knightleyn vastakohta käytöstavoiltaan on hänen jurottava veljensä John, joka on muuten naimisissa Emman Isabella-sisaren kanssa. Jane Fairfax jäi muista hahmoista poiketen etäiseksi, toisaalta hahmo kuvataan jatkuvasti sillä tavalla, että hänestä paljastettiin vain tietyt piirteet. Se on pakko todeta, että hahmot sietävät toisiaan ja toistensa virheitä kerrassaan ihailtavalla tavalla.

Lukemisen aikana ajatukset pyörivät perienglantilaisessa pikku kylän tunnelmassa, jossa suunnilleen kaikki tuntevat toisensa. Koska teoksen hahmot ovat yhteiskunnan ylemmiltä tahoilta, mahtui teokseen paljon kartanoita, kauniita puutarhoja ja huvituksia, kuten retkiä, tanssiaisia tai kyläilyjä tuttavien luona. Samalla luokkaerot tulivat selvästi esille. Muut hahmot voivat ajella tyytyväisinä vaunuissaan, mutta neiti Bates ja Jane Fairfax pääsevät ystävällisyydenosoituksena vaunukyytiin, heillä kun ei ole omasta takaa vaunuja ja äitinsä kanssa asuva neiti Bates on köyhä. Emma otti Harrietin suojelukseensa ja koska Harrietia ihaillut maanviljelijä oli Emmaa paljon alempana, piti Emma häntä myös Harrietille liian alhaisena. Emman ystävänä Harrietin asema tietysti nousisi.

Kirjassa käytetty kieli on ihanan vanhahtavaa tyyliä, jonka ansiosta lukemisen aikana oli helppo uppoutua kuvittelemaan aikakauden maailmaa. Korulauseet, kaunistelevat ilmaukset ja hieman kiertelevä ja kaarteleva tapa puhua asioista tuntui viehättävältä, vaikkakin paikoitellen myös pitkästyttävältä.

Emma ei lukukokemuksena täysin Ylpeyden ja ennakkoluulon tasolle yllä, sillä minulle Ylpeys ja ennakkoluulo on se jokin, mihin Jane Austenin yhdistän. Kuitenkin tässä oli paljon hyvää. Emman avioliittojuonien seuraaminen oli viihdyttävää, eikä kirja sortunut edes ennalta-arvattavuuteen. Tai ainakaan itse en olisi osannut arvata jo puolivälissä asti kirjaa, että ketkä lopulta saavat toisensa.

Emmasta tuli muistaakseni viime vuoden puolella tai tämän vuoden alussa BBC:n tekemä tv-sarja, jonka Yle näytti. Yle Areenasta voi katsoa kaikki neljä jaksoa, jotka poistuvat joulukuun alussa. Vielä on siis aikaa nähdä tämä sarja. Sarjan sivut Areenassa.

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Alkuperäinen teos: The Red Queen (2010)
Bazar, 2012, kovakantinen, sivumäärä 404


Kuuluu kolahdus ja päähäni sattuu, ja yhtäkkiä istun typertyneenä makuuhuoneeni lattialla käsi kipeällä korvalla ja katselen ympärilleni mitään näkemättä. Seuranaiseni avaa oven, ja kun hän näkee kaatuneen rukouspöydän ja huumaantuneen ilmeeni, hän sanoo kiukkuisesti: "Lady Margaret, menkää nukkumaan. Teidän olisi pitänyt olla vuoteessa jo aikaa sitten. Neitsyt Maria ei arvosta tottelemattomien tyttöjen rukouksia. Liioittelua ei lasketa ansioksi. Äitinne haluaa, että nousette aamulla varhain. Ette te voi koko yötä valvoa rukoilemassa. Silkkaa hullutusta se sellainen on."
(s. 10-11)

Sain luettua viime vuotisen joululahjani Punaisen kuningattaren vasta näin lokakuussa. Melkeinhän tässä ehti jo vuosi vierähtää, mutta lukemisen viivästyminen ei johtunut siitä, ettei kirja olisi ollut mielenkiintoinen. Lukulista vain sattui olemaan niin täynnä, etten löytänyt tälle aiemmin sopivaa ajankohtaa. Ruusujen sota -sarjan ensimmäinen osa Valkoinen kuningatar oli kovasti mieluinen kirja minulle ja ennakkotunnelmat tämän toisen osan suhteen olivat sen mukaisesti korkealla.

Lancasterin sukuhaaran perijätär Margaret Beaufort naitetaan vasta 12-vuotiaana itseään huomattavasti vanhemmalle Edmund Tudorille. Avioliitosta syntyy poika Henrik Tudor, josta tulee Lancasterien ehdokas uudeksi kruununperijäksi. Ennen lapsen syntymää Margaret jää leskeksi, jolloin hänet naitetaan uudelle aviomiehelle, joka on vielä ensimmäistäkin miestä vanhempi. Jeanne d'Arcia ihaileva ja rukoilusta voimansa saava hurskas Margaret saa päähänsä, että koska hän ei voi itse naisena olla mitään suurta, hän voi olla merkittävä poikansa kautta. Margaretin päämääräksi muodostuu Henrikin nostaminen valtaistuimelle hallitsemaan Englantia, jolloin hänestä itsestään tulisi kuninkaan äiti.

Vuodet vierivät, Margaret on joutunut eroon pojastaan, jota kasvattaa Margaretin lanko Jasper Tudor. Välimatkasta huolimatta Henrikin etu ja oikeus kruunuun pysyvät alati Margaretin ajatuksissa etusijalla. Margaretin oma elämä kokee muutoksia jälleen uuden avioliiton myötä. Tosin tällä kertaa hänellä on mies, jonka ansiosta hän pääsee lähemmäs kruunua kuin koskaan aiemmin. Vastoinkäymiset eivät lannista päättäväistä Margaretia, jolla on vain yksi tarkoitus elämälleen – nostaa Henrik-poika hallitsijaksi.

Margaret Beaufort kuvataan kirjassa syvästi uskonnolliseksi naiseksi, joka haluaisi olla kuten esikuvansa Jeanne d'Arc. Luostariin menosta ja abbedissaksi ryhtymisestä haaveileva nuori Margaret joutuu kuitenkin pettymään katkerasti, kun hänelle selviää, että lancasterilaisen kuninkaan lähisukulaisena hänen tehtävänsä on olla vaimo ja poikalasten äiti. Lapsesta asti Margaret on pitänyt itseään Jumalan valittuna, jolle Pyhä Neitsyt antaa näkyjä. Vanhempana Margaret pitää uskonnollista vakaumustaan oikeutena tavoitteilleen nostaa Henrik-poika valtaistuimelle. Vuosien varrella hänestä tulee kostonhimoinen nainen, jonka elämään ei muuta mahdu kuin vallanhimoa ja juonittelua oman edun hyväksi.

Punaisessa kuningattaressa käytetään samaa kertojaratkaisua kuin Valkoisessa kuningattaressa. Tapahtumat kerrotaan Margaretin näkökulmasta ja hän on kaikkitietävä kertoja, sillä hänen näkökulmastaan kuvataan myös tapahtumia, joihin hän ei ole osallistunut. Kuitenkin kirjassa on sarjan ensimmäisen osan tavoin kohta, jossa kertojaäänen saa muutaman sivun ajaksi toinen hahmo. Punaisessa kuningattaressa Margaretin toinen aviomies Henry Stafford sotii Lancasterin puolella Yorkin joukkoja vastaan, jolloin sodan kuvauksesta kuullaan hänen kauttaan. Lopun suuressa taistelussa on puolestaan kaikkitietävä kertoja. Mitä tähän pitäisi todeta? Sotakuvaus tuntui realistisemmalta, kun siitä kuullaan sellaisen hahmon äänellä, joka osallistui taisteluun. Toisaalta taas vaihdos vain muutaman sivun ajaksi herätti hieman närkästystä.

Valkoinen kuningatar kertoi tapahtumista Yorkin-suvun puolella ja kuningatar Elizabethin näkökulmasta. Punaisessa kuningattaressa vaihdetaan näkökulmaa niin, että nyt tapahtumat kuvataan vastapuolen eli Lancasterin huoneen silmin ja päähenkilönä on jälleen suvulle tärkeä jäsen, Margaret. Oli mielenkiintoista kurkistaa myös toisen puolen motiiveihin ja päätöksiin, jotka ajavat lancasterilaisia eteenpäin. Tosin ensimmäistä osaa lukiessa olin ehtinyt jo kiintyä Yorkin puolen henkilöihin, joten aluksi minun oli vaikea samaistua Margaretiin ja Lancasterin huoneeseen. Aluksi pidin heitä ainoastaan Yorkien vihollisina, mutta vähitellen tempauduin mukaan tarinaan toisesta näkökulmasta.

Ensimmäisen osan tavoin Punaisessa kuningattaressa pompitaan ajassa eteenpäin, mutta mielestäni aikahypyt tapahtuvat tällä kertaa hallitummin. Ensimmäisessä osassa aikahypyt tulivat tekstissä vastaan melkeinpä sivulauseessa, että yhtäkkiä Elizabeth oli saanut jälleen yhden lapsen. Tässä osassa suurin kerralla tapahtuva hyppy eteenpäin on kymmenen vuotta, mutta asia ilmenee uuden luvun alussa heti ensimmäiseksi ja sitä seuraa kuvaus kuluneista vuosista ja sitten mennään taas nykyajassa. Tämä tuntui lukijalle ystävällisemmältä ratkaisulta. Nyt pystyi selkeästi hahmottamaan, että on kulunut kymmenen vuotta, eikä aikahyppy tule yhtäkkiä seuraavassa lauseessa yllätyksenä.

Sitä en ihan ymmärrä, miksi esimeriksi kustantamon suvuilla yhdeksi lajiksi on merkitty romantiikka, koska mielestäni tässä ei ollut romantiikkaa laisinkaan. Margaret itse ei pitänyt aviovaimon velvollisuuksistaan, vaan omistautui rukoilemiselle. Ainoita edes hiukan romanttisia kohtia olivat luultavasti ne kohdat, joissa vihjailtiin Margaretin ja Jasper Tudorin välillä olevan jotain muutakin kuin yhteinen päämäärä nostaa Henrik hallitsijaksi. Tässäpä oivallinen osoitus siitä, että aina ei tarvita romantiikkaa mukaan. Kirja voi olla hyvä myös ilman sitä.

Kuten jo aiemmin totesin, Punainen kuningatar oli mielenkiintoista luettavaa. Olin itse ensimmäisen osan takia liikaa Yorkien puolella, joten siitä syystä tosiaan tarinaan mukaan pääseminen tuntui ensin haastavalta. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin siitä, että sain kuulla tarinasta myös Ruusujen sodan toisen puolen näkökulmasta. Kirja oli helppolukuinen sekä viihdyttävä.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
The Lady of the Rivers 2011
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The Last Rose (TBA)

Kirjamessuilla

Paljon selailtu ja plärätty messulehti

Vierailin kirjamessuilla lauantaina, mutta tämä blogiin raportointi jäi vasta tälle päivälle. Parin vuoden tauon jälkeen kirjamessut olivat taas mukava ja ehdottomasti käymisen arvoinen kokemus. Valitettavasti vain kamera jäi aamukiireissä kotiin, mutta eihän hyvään messukokemukseen välttämättä kameraa tarvita. Etukäteen olin suunnitellut seuraavani niin monen saksalaisen kirjailijan haastattelua, kuin vain olisi mahdollista. Paikan päällä suunnitelmat hieman muuttuivat. Messuilla oli yksinkertaisesti liikaa katseltavaa ja koettavaa, eikä kaikkea ehtinyt nähdä.

Varmaankin minulle mieleenpainuvimmasta kirjailijahaastattelusta vastasivat Wladimir Kaminer ja Roman Schatz. En tunne Kaminerin tuotantoa, mutta itse haastattelutilanne oli mukavan rentoa seurattavaa ja sekä haastateltava että haastattelija vaikuttivat siltä, että he todella viihtyivät siellä yleisön edessä keskustelemassa. Molempien herrojen puheet saivat yleisössä aikaan naurunpurskahduksia, joten varsin huvittavia ja osuvia kommentteja heiltä kuultiin. Esimerkiksi seuraava tieto sai hilpeyttä aikaan: Kaminer asuu Berliinissä Muuripuiston vieressä. Puistossa ei ole enää muuria, eikä kerrassaan mitään muutakaan (paitsi että puisto on suosittu paikka koiran ulkoiluttamiseen), mutta siitä huolimatta se mainitaan jokaisessa Berliinistä kertovassa matkaoppaassa kiinnostavana kohteena.

Pyörähdin myös ruoka- ja viinimessujan puolella. En oikein tiennyt, kuinka kauan Kaminerin haastattelu kestää, joten ehdin jo hiukan ajatella, etten ehtisi ajoissa seuraamaan näytöskeittiötä. Paikan päällä kävi ilmi, että olin oikein hyvissä ajoin paikalla ennen Olga Temosen ohjelmaa "Emäntänä Olga. Kasvisruokaa läheltä koko perheelle". Kyseessä oli Olga Temosen uuden kirjan esittely ja samalla Olga kokkasi yhden kirjansa resepteistä. Kuten Olga messuilla sanoi, kutsutaan niitä paremman nimityksen puutteessa kesäkurpitsapihveiksi. Kesäkurpitsasiivujen päälle tuli fetajuustoa ja kaikkea muuta en edes enää muista, mutta mukava yllätys oli, että yleisö sai maistaa Olgan haastattelun jälkeen näitä "pihvejä". Olga sai muuten tilaisuuden juontajalta (hänen nimeään ei tilaisuudessa mainittu, enkä löytänyt sitä messulehdestä) erikoismaininnan siitä, että Olga oli ensimmäinen vieras, joka pystyi samaan aikaan sekä puhumaan että valmistamaan ruokaa.
      Näytöskeittiön jälkeen kiertelin ruokamessualueella, jossa oli onneksi ainakin vielä siinä vaiheessa vähemmän väkeä liikkeellä kuin kirjamessujen puolella. Maistelin hyviä maistiaisia. En ole mikään juuston ystävä, mutta messuilla maistoin jotain sveitsiläistä juustoa, joka ei ollut yhtään hullumpaa. Hieman teki mieli ostaa jotain herkkuja, mutta pysyin sitten päätöksessäni, että ostokset teen kirjamessujen puolella.

Tullessani takaisin kirjamessujen puolelle ruokamessuilta satuin kulkemaan Louhi-lavan ohitse, jossa oli jo menossa Eoin Colferin haastattelu. Kuuntelijoita oli niin paljon paikalla, etten nähnyt kirjailijaa edes vilaukselta. Tämä olikin aika mielenkiintoinen kokemus, kun kuuli kaiken puheen, mutta ei nähnyt, kuka puhuu. Colferilta on ilmestynyt uusi kirja Salamurhaajan oppipoika, jossa miljöönä on osittain viktoriaanisen ajan Lontoo. Kirjailija saikin vastata kysymyksiin, miksi juuri viktoriaaninen aikakausi ja Lontoo? Colfer vastasi olevansa kiinnostunut aikakaudesta ja erityisesti sen vaaroista. Kuulemma yleisön joukosta suurin osa ei olisi selviytynyt aikakaudesta hengissä.
      Puheenaiheksi nousi tietysti myös Artemis Fowl -sarja. Colferin mukaan hän olisi voinut kirjoittaa vaikka 20 kirjaa Artemiksesta, mutta hän päätti lopulta, että jossain se raja on tultava vastaan, eikä sen takia jatkanut sarjaa. Kirjailijan itsensä mukaan Artemiksen suosiota voi verrata Harry Potteriin. Harry Potter on hyvä ja ihanteellinen hahmo, Artemis sen sijaan on "the bad boy" eli ei niin hyvä hahmo ja juuri sen takia hahmo on suosittu. Luin teini-iässä pari Artemis Fowl -kirjaa ja ajattelin silloin, että päähenkilö on rasittava hahmo, koska hän on tavallaan paha. Hauskasti mielipiteet vaihtelee eri ihmisten kesken. :)
      Colferin haastattelussa tuli myös hyvin esille, kuinka vähän kirjailijat saattavat olla tekemisissä elokuvaprojektien kanssa, joita heidän kirjoistaan olisi tarkoitus tehdä. Artemiksesta on ollut tulossa elokuva ties kuinka kauan. Colferin mukaan häneltä kysyttiin lupa elokuvaan ja aina välillä soitellaan, että nyt sitten elokuva on vihdoin tekeillä, mutta mitään elokuvaa ei vielä ole valmistunut, eikä hän ole lainkaan mukana sen tekemisessä.

Haastattelun jälkeen uskaltauduin Vantaan antikvariaatin myyntipöytien luokse, joiden tarjous kaikki kirjat kaksi euroa houkutteli väkeä paikalle runsain määrin. Kerran sain kunnon osuman selkääni ja horjahdin myyntipöytää vasten, mutta muuten selvisin onneksi siitä ruuhkasta ehjänä pois. Ja tein myös kivoja löytyjä: Anthony Capellan Napolilainen naimakauppa ja Kate Mossen Labyrintti sekä joulukortteja lähti mukaani.

Kotiin päästyäni olin väsynyt, mutta tungoksesta huolimatta messuilla oli mukavaa! Ensi vuonna sitten taas uudestaan. :)


Mieluisat lukemiset lähti mukaan messuilta.


Joulukortteja oli tarjouksessa, eihän sitä pystynyt mitenkään vastustamaan. Nyt ei tarvitse stressata lähempänä joulua siitä, täytyykö ehtiä tehdä kortit itse, kun on jo näin kivat kortit varastossa valmiina. Kuvaan valikoin omasta mielestäni herttaisimmat kortit.

Nora Roberts: Sininen daalia

Alkuperäinen teos: Blue Dahlia (2004)
Gummerus, 2006, kovakantinen, sivumäärä 372


Se oli totta. Tietenkin se oli totta. Tuolla kasvilla ei ollut mitään oikeutta kasvaa täällä ja nujertaa muita ympärillään ja muuttaa järjestystä.
      Hänen oli kaivettava se maasta ja löydettävä sille toinen paikka. Hänen oli järjesteltävä kaikki uudelleen juuri kun hän luuli saaneensa kaiken päätökseen. Kuvitella, Stella tuumi nuppujen kasvaessa ja purskahtaessa auki ja levittäessä syvänsiniset terälehtensä. Väri oli täysin väärä. Se oli liian uskallettu, liian tumma, liian heleä.
(s. 139)

Nora Robertsin Sininen daalia sopii nimensä puolesta loistavasti Lukuiloa kukkien keskellä -haasteen lukulistalleni. Robertsin teoksista minulle ennestään tuttuja olivat hänen Kuuden piiri -trilogiaansa kuuluvat kirjat Morriganin risti, Jumalten tanssi ja Hiljaisuuden laakso. Oli mukavaa lukea vaihteeksi Robertsilta kirja, joka sisältyy aivan todelliseen maailmaan ja nykyaikaan. Sininen daalia on hänen Puutarha-trilogiansa ensimmäinen osa.

Stella Rotchild menetti miehensä lento-onnettomuudessa ja on sen takia kahden pienen poikansa yksinhuoltajaäiti. Stella saa kaipaamansa muutoksen elämäänsä, kun hän saa työpaikan taimitarhalta. Harper Housen emäntää Rosalind Harperia kuvaillaan hieman epäsovinnaiseksi ja jopa pelottavaksi. Stella on kuitenkin varma, että työpaikka Rosalindin taimitarhalla on juuri oikea työ hänelle ja sen ansiosta he voisivat poikien kanssa siirtyä elämässä eteenpäin. Stella muuttaa poikien kanssa Harper Housen kartanoon. Pian hän saa huomata, että hänen tehtäviinsä kuuluu myös järjestyksen tuominen taimitarhan kaaokseen.
      Työ taimitarhalla ei kuitenkaan ole aivan helppoa. Stella ärsyyntyy todella komean ja karskin maisema-arkkitehti Loganin käytökseen. Mies osoittaa alusta alkaen olevansa täysin yhteistyöhaluton, mitä tulee Stellan ehdottamiin muutoksiin taimitarhan asioiden hallinnassa. Samaan aikaan kartanon oma kotikummitus aiheuttaa Stellalle kylmiä väreitä hyökkäävällä käytöksellään.

Kirja käsittelee taimitarhan arkea ja siellä työskenteleviä ihmisiä, eikä siinä keskitytä pelkästään Stellaan ja hänen poikiinsa, vaan myös muut hahmot saavat oman osansa tarinassa. Stella on touhukas hahmo, joka osaa ennen kaikkea huolehtia hyvästä järjestyksestä. Pelätty Rosalind osoittautuu mukavaksi ihmiseksi, josta Stella saa itselleen luotetun vanhemman naisen mallin. Maisema-arkkitehti Logan on aluksi ärsyttävä Stellan mielestä, mutta kyllähän sen pystyi jo hyvissä ajoin arvaamaan, millainen lopputulos näiden kahden vihanpidolla on. Kaksikon suhteen kehittyminen oli ihan mielenkiintoista seurattavaa, vaikkakin hyvin ennalta arvattavaa.

Kirjan juoni on oikeastaan aika kliseinen: tehokas yksinhuoltajaäiti saa täydellisen työ arvostetusta työpaikasta, pomo on aluksi pelottava, mutta osoittautuukin myöhemmin todella mukavaksi ja kaiken huipuksi töistä löytyy hyvännäköinen mies, joka vielä pitää naisen lapsista. Juonellisesti Sininen daalia ei tarjoa mitään yllättävää, eikä kerrontakaan ole mitään huippuluokkaa. Sen sijaan pidin kaikista puutarhaan liittyvistä tiedoista, kuten mitä kasveja kannattaa mihinkin istuttaa ja kuinka niitä hoidetaan. Joko Roberts on itse oikea viherpeukalo tai sitten hän on ainakin hankkinut hyvin tietoa puutarhan hoidosta. Tosin täytyy sanoa, että aina kun Stella innostui kertomaan kasveista, tuntui se menevän liikaa tiedon tuputtamisen puolelle...

Harper Housen oma kotikummitus laulaa tuutulauluja Stellan pojille Gavinille ja Lukelle. Lapsista haamu tuntuu pitävän oikein kovasti, mutta aikuisista ei niinkään. Harper Housen väki ryhtyy haamujahtiin selvittääkseen, kuka tämä maan päällä vaeltava rauhaton henki on. Tässä vaiheessa lukija on jo voinut päätellä haamun henkilöllisyyden, mutta kaikki kunnia hahmoille, jotka sitä selvittelevät. Aluksi en jaksanut kiinnostua kartanon kummituksesta ollenkaan, mutta loppua kohden ajatus muuttui positiivisemmaksi. Varsinkin kun tapaus jäi hahmojen selvittelytyön osalta auki, trilogian muissa osissa saa varmasti lisää tietoa haamusta.

Sininen daalia oli sopivaa luettavaa haastetta varten. En ole aivan varma, olisinko tähän muuten tarttunut. Juonellisesti ja kerronnallisesti kirja ei ollut kovin lupaava. Kuuden piiri -trilogia oli mielenkiintoisempaa luettavaa. Kotikummituksen tapaus rupesi kuitenkin kiinnostamaan sen verran, että hiukan houkuttelisi jatkaa seuraavien osien parissa, jotta saisin tietää, mihin kummituskuvioissa lopulta päädyttiin.

Puutarha -trilogia
Sininen daalia (Blue Dahlia)
Musta ruusu (Black Rose)
Punainen lilja (Red Lily)

L. M. Montgomery: Sateenkaarinotko

Alkuperäinen teos: Rainbow Valley (1919)
WSOY, 1964, kovakantinen, sivumäärä 233


He istuutuivat kursailematta sammaleisille kiville. Pidot kestivät pitkään ja kaikilla oli hauskaa. Nan ja Di olisivat varmaan kuolleet kauhusta, jos he Faithin ja Unan tavoin olisivat tienneet, että Karlilla oli kaksi hiirenpoikasta taskussaan. Mutta kun he eivät tienneet, ei niistä ollut haittaa.
      Ihmiset tutustuvat parhaiten toisiinsa ruokapöydän ääressä. Kun viimeinen pala oli hävinnyt, pappilan ja Kotikunnaan lapset olivat vannoutuneita ystäviä ja liittolaisia. He tunsivat olevansa kuin vanhoja tuttuja. 'Joosefin ystävät' olivat löytäneet toisensa.
(s. 30)

Sateenkaarinotko on Anna -sarjan seitsemäs osa. Kirjan tapahtumat jatkuvat siitä, mihin edellisessä osassa, Annan perheessä jäätiin. Luin tämän todella nopeasti, mikä on tietysti osittain melko pienen sivumäärän ansiota. Sateenkaarinotko on herttainen kirja, jonka parissa viihdyin hyvin. Lukiessa tuntui siltä, ettei kirjaa malta millään laskea käsistään. "Jos vielän yhden luvun lukisin..." ajatus tuli varsin tutuksi, eikä lukeminen jäänyt vain yhteen lukuun.

Glen St. Maryn presbyteerinen seurakunta saa uuden pastorin, leskimiehen, jolla on neljä lasta: Jerry, Faith, Una ja Karl. Kotikunnaan ja pappilan lapset ystävystyvät pian toistensa kanssa ja heistä tulee hyviä ystäviä keskenään. Uusi pastori John Meredith on tavattoman taitava saarnaamaan, sen takia hänet valittiin tehtäväänsä. Valitettavasti vain miehen päähän ei kovin maallisia asioita mahdu, enemmän hän viihtyy teologiankirjojen ja omien haaveilujensa maailmassa. Tämän takia pappilan lapset ovat kyläläisten jatkuvien juorujen kohteena. Ilman aikuisen opastusta lapset tekevät ajattelemattomuuksissaan asioita, jotka järkyttävät kylän asukkaita. Onneksi on olemassa Sateenkaarinotko, josta muodostuu myös pappilan lapsille Kotikunnaan lasten tavoin tärkeä paikka.

Pastori Meredithillä ja hänen jälkikasvullaan on suuri rooli kirjassa. Vanhoista tutuista hahmoista pääosassa ovat Annan ja Gilbertin neljä vanhinta lasta, Jem ja Walter sekä kaksostytöt Nan ja Di. Edellistä osaa Annan perhe lukiessa koen häiritseväksi sen, että Anna jää sivurooliin ja kaiken huomion vievät hänen lapsensa. Sateenkaarinotkoa lukiessa tämä ei enää häiritse. Luultavasti juuri siksi, että edellisen osan aikana ehti tottua jo tähän muutokseen. Sateenkaarinotko onkin herttainen kuvaus Kotikunnaan ja pappilan lasten ystävyydestä, lapsia koskettavista iloista ja suruista, jotka aikuisista tuntuvat välillä kovin vähäpätöisiltä.

Pappilan lasten erilaiset tempaukset ovat tämän kirjan hauskinta antia. Lasten maailmassa monet asiat tuntuvat täysin viattomilta, mutta aikuisten mielestä ne eivät olekaan hyväksyttäviä. Tämän joutuvat huomaamaan myös pappilan lapset, jotka kyllä joka kerralla katuvat ajattelemattomuuttaan ja perustavat lopulta Hyvän käytöksen -yhdistyksen, sillä he haluavat kasvattaa itse itseään. Paheksuntaa herättäviä tekoja ovat mm. metodistien vanhalla hautausmaalla järjestetty konsertti sekä koko talon siivous, jonka takia pyhäkoulu jää väliin.

Lasten elämän pienten ja isompien kriisien lisäksi kirjassa on romanssin aineksia, sillä tietysti leskeksi jäänyt pappi tarvitsee vaimon ja lapsilleen äidin. Ehdokkaita riittää, mutta lopulta joukosta löytyy se oikea, josta myös lapset pitävät.
      Edellisessä osassa Kotikunnaan lasten elämään kuuluivat myös petolliset / ei niin mukavat ystävät. Pappilan lapset eivät luonnollisesti aiheuta pettymyksiä ystävyydessä. Tällä kerralla tästä vastaa orpotyttö Mary Vance, joka on huomattavasti mukavampi tapaus kuin edellisen osan "hetken ystävät", mutta silti liioitteluun ja pienoiseen kerskailuun taipuvainen, kaikesta kaiken tietävä tuttavuus.

Omiksi hahmosuosikeikseni nousivat pastori Meredithin nuorempi tytär Una ja Annan Walter-poika. Una on tunnollinen ja kiltti tyttö, jonka harteille jää säädyllisyydestä huolehtiminen, mutta hänestä löytyy myös rohkeutta, kun sitä tarvitaan. Unasta tulee mieleen, että hän pyörittää pappilan arkea omalla tavallaan (Una yrittää auttaa vanhaa Martha-tätiä kodinhoidossa), mutta kukaan ei vain ikinä huomaa sitä, kuinka hän ahertaa muiden puolesta. Walter on puolestaan haaveilija, jolla on kauneudentajua. Unan tavoin kukaan ei taida todella ymmärtää Walteria, poika elääkin enemmän omassa haavemaailmassaan. Koskettavin Walteriin liittyvä kohta kirjassa on hänen näkynsa huilunsoittajasta, joka saa aikaan kylmiä väreitä.

– Kerran vielä, sanoi Walter katsellen uneksivasti taivaalle, huilunsoittaja tulee tuolta yli kukkuloiden tänne Sateenkaarinotkoon iloisesti ja kauniisti soittaen. Ja minä seuraan häntä, seuraan häntä rannalle, mereen – pois teidän kaikkien luota. En minä oikeastaan halua mennä. Jem tahtoo, se on hänelle seikkailua, mutta minä en tahdo. Minun vain täytyy mennä, soitto kutsuu ja kutsuu minua, kunnes minun täytyy lähteä.
(s. 60)

Sateenkaarinotkon parissa aika hurahti kuin siivillä. Montgomery osaa taitavasti kuvata lasten maailmaa, minkä ansiosta tämän kirjan parissa viihtyy. Seuraavaksi onkin jo vuorossa Kotikunnaan Rilla, joka on sarjan viimeinen osa, ellei Annan jäähyväisiä lasketa mukaan.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Karisto, 2012, kovakantinen, sivumäärä 470


"Isvergal?" Hän toisti konsonanttien sorahtaessa kielen päällä. Hän ei katsonut enää Ardisia vaan haraisi hiuksiaan. Pari suortuvaa irtosi nahkahihnan puristuksesta. Danten katse oli lasittunut. "Niin kuin Amargo Isvergal?"
      "Juuri niin." Ardis tunsi itsevarmuutensa palaavan takaisin. Hän nousi jaloilleen täkki ympärilleen kiedottuna. "Ja minä vaadin, että viet minut välittömästi kotiin."
(s. 45)

Suomalainen fantasia on ollut minulle suuri kysymysmerkki, onko sitä lainkaan olemassa? Kirjoittaako kukaan suomalainen kirjailija fantasiaa? Kun Mifongin perintö tuli vastaan kirjastonhyllystä, lainasin sen suurella mielenkiinnolla. Onnekseni en joutunut pettymään. Kirja piti otteessaan heti ensimmäisistä sivuista alkaen. Tapahtumat sijoittuvat keskiajan maailmankuvan kaltaiseen fantasimaailmaan. Tämä on sarjan avausosa, toinen osa ilmestyi tänä vuonna ja jatkoa on luvassa.

Dante Rondestani lähtee veljensä puolesta noutamaan yhtä neljästä Keisarin kirjasta. Merontesin kuningaskunnassa hän pelastaa joesta tytön, jota luulee ensin aivan tavalliseksi, mutta saman tien hänelle selviää, että hän tuli pelastaneeksi valtakunnan prinsessan. Kuninkaantytär Ardis Isvergal on luvattu vaimoksi kuningas Landis Duverneylle, joka on samanikäinen kuin hänen isänsä. Ardis ei tästä tiedosta ilahdu, mutta avioliittosopimus on jo solmittu ja tyttöä odottaa muutto kokonaan toiseen valtakuntaan tulevan aviomiehen luokse. Sattuman kautta Ardis saa henkivartijakseen juuri Danten.
      Kuningattaren roolissa Ardisilta odotetaan tietysti perillistä. Hänen aviomiehensä ei tosin ole ainoa, joka sitä jälkikasvua odottaa. Salaperäinen Keisarin piiri valmistautuu kuolleeksi luullun Agautr Capimontin ja tämän vaimon, Vernan johdolla toteuttamaan suunnitelmiaan, joihin myös Ardis kuuluu, vaikkei hänellä itsellään ole siitä mitään aavistusta.

Tykästyin kovasti kirjan hahmoihin. Ärsyynnyn helposti, jos kirjassa naiset vain odottavat valkoisella ratsulla paikalle karauttavaa pelastavaa ritariaan. Mifongin perinnössä tämä klisee onneksi vältetään. Naispäähenkilö Ardis on toki aluksi hemmoteltu prinsessa, joka on tottunut siihen, että paikalla on aina palvelija auttamassa. Kirjan aikana Ardisin hahmo kasvaa henkisesti, eikä hän jää tähän avuttomien naisten joukkoon. Päinvastoin hahmosta löytyy rohkeutta ja päättäväisyyttä. Hän ei ole kuitenkaan ärsyttävän täydellinen, vaan omine virheineen ja heikkouksineen varsin samaistuttava hahmo.

Miespäähenkilö Dantesta tuli ensimmäisenä mieleen nimen takia Jumalaisen näytelmän kirjoittaja. Hahmo vaikuttaa oikein sopivalta sankarin osaan, hieman salaperäiseltä ja juuri sen takia kiinnostavalta. Ehdottomasti lisäpisteitä Danten hahmo sai Reu-puumasta, joka on hänen uskollinen seuralaisensa. Danten kaksi veljeä ja Linn-sisko saivat myös oman osansa tarinassa. Koko Rondestanien sisaruskatras jaksoi pitää mielenkiintoa yllä lukemisen aikana.

Kirjan juoni etenee melko nopeasti eteenpäin, mutta en kokenut sitä häiritseväksi. Enemmänkin odotin jatkuvasti malttamattomana, minkälaisia käänteitä on seuraavaksi luvassa. Joidenkin kirjojen kohdalla liian nopea eteneminen ärsyttää ja aiheuttaa sen, ettei tarinaan pääse kunnolla sisälle. Tähän kirjaan tuntui sopivan seikkailut ja nopeatempo. Juoneen oleellisesti liittyvät salaperäiset mifongit herättivät heti mielenkiintoni. Itse asiassa jopa hieman nolotti, kun en vihjeistä huolimatta heti tajunnut, ovatko mifongit niitä yksiä tuttuja taruolentoja (en mainitse nimeä tässä, jotta en paljasta liikaa).

Nautin kovasti runsaasta kuvailusta, jota esiintyi kirjassa ilahduttavasti. On aivan eri asia lukea vain muutamalla sanalla luonnehditusta paikasta tai asiasta kuin sellaisista, joiden kuvailuun on keskitytty. Lukijana saa paremman kuvan siitä, millainen paikka/asia on kyseessä, jos sitä myös kuvaillaan enemmän. Pystyin hyvin elämään tarinan mukana, mikä on juonen lisäksi myös yksityiskohtaisen kuvailun ansiota. Kirjassa on paljon kauniita ja mielenkiintoisia tuokiokuvauksia, laivankannalta tarkasteltuja näköaloja ja erityisesti paikkojen kuvauksia.

Kerronta on sujuvaa ja kirjassa käytetty kieli on nopeaa ja helppoa luottavaa, mikä oli myös mieleeni. Kovasti tykästyin koko kirjaan ja olen iloinen siitä, että satuin huomaamaan tämän kirjastossa. Ei tätä voi olla suosittelematta. Innolla odotan, milloin saan seuraavan osan luettavaksi.

Mifonki-sarja
Mifongin perintö 2012
Mifongin aika 2013