tiistai 23. joulukuuta 2014

Mila Teräs: Perhosen varjo

Otava, 2012, kovakantinen, 252 sivua


Ääni kantautuu kaukaa. Tai sitten se nousee jostakin oman otsani luiden sisältä.
Se on kuin hiljaista musiikkia.
Sävelet saavat kummallisen kaipauksen liukumaan vartaloni läpi.
Sävelmässä on jotakin tuttua. Raotan luomiani, tuijotan kesäyön lempeää hämärää, ajattelen aikaa vuosia sitten ja äitiä, joka lauloi minut uneen.

(s. 35)

Huh, vihdoinkin kaikki kiireet ovat jääneet taaksepäin, ja on aikaa blogipostaukselle. Sain Perhosen varjon luettua jo joulukuun alussa, mutta sen jälkeen opiskelut veivät sen verran aikaa, etten ole ehtinyt kirjoittaa tästä kirjasta. Löysin Perhosen varjon sattumalta kirjastosta ja sen takakansi vei mukanaan. Osallistun kirjalla Perhoshaasteeseen.

Neljätoistavuotiaan Linnean elämä ei ole helpoimmasta päästä. Hänen vanhempansa ovat eronneet. Äiti on löytänyt uuden totaalisen kamalan miesystävän, jonka luokse äiti ja Linnea ovat muuttaneet. Tytöllä ei oikeastaan ole ystäviä. Kaikkein pahin ongelma on kuitenkin lihavuus. Linnea näkee itsensä järkyttävän isona, ainakin elefantin kokoisena ihrakasana, jonka elämällä ei ole tarkoitusta. Eihän lihava ole mitään, jos elämä alkaa vasta silloin, kun on kaunis ja laiha. Linnea on tuominnut ajatuksissaan tulevan kesän jo ennalta surkeaksi, mutta yllättäen hän saa kutsun isoäitinsä luokse.

Linnean äiti ei ole koskaan puhunut paljoa perheestään. Jotain salaperäistä äidinpuoleiseen sukuun on pakko liittyä, sillä aina välillä ikään kuin lipsahdusten avulla, tyttö on poiminut kummallisia vihjeitä muiden puheista. Äiti ei haluaisi nytkään päästää tytärtään viettämään kesää isoäidin luokse ja kehottaa tätä jopa palaamaan heti, jos jotain omituista tapahtuu. Linnea on aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, aivan kuin hän kuuluisi toiseen maailmaan. Isoäidin luona Usvalassa hän saa vihdoinkin selville sukunsa salaisuuden ja oppii samalla, mistä erilaisuuden tunteet kumpuavat.

Perhosen varjo kuvailee todella aidon tuntuisesti anoreksiaa. Sitähän Linnea on, anorektikko. Hänellä ei ole ystäviä ja kun äiti on kiireinen uuden miesystävänsä kanssa, kukaan ei ole huomaamassa, mitä Linnealle tapahtuu. Tyttö antaa laihduttamisen hallita elämäänsä. Hän laskee tarkkaan syömiään kaloreita. Jos hän omasta mielestään harhautuu syömään liikaa, luvassa on rankaisu: hän ei joko syö mitään tai rasittaa itseään pitkillä juoksulenkeillä. Linnea haaveilee olevansa kaunis ja kevyt kuin keijukainen tai perhonen.

Kirjassa on jatkuvasti esillä toinen maailma, jossa taianomaiset asiat ovat täysin mahdollisia. Toisesta todellisuudesta vihjaillaan alusta alkaen, jolloin näin fantasiannälkäisen lukijan kuin minä olen, mielenkiinto onnistuttiin vangitsemaan. Loppupuolella keijujen kansa näyttäytyy Linnealle, mutta kohtaaminen jää harmittavan lyhyeksi. Olin ehtinyt muodostaa käsityksen, että tapaaminen muuttaisi tytön elämää merkittävästi. No joo, kyllä hän saa tietää sukunsa salaisuuden, mutta muuten keijut eivät olleet niin merkittävässä osassa kuin mitä olin kuvitellut. Mielestäni enemmän Linneaan vaikuttivat uudet ihmiset, joihin hän tutustui: ensimmäinen kunnon ihastus Mikael ja Valeria, josta Linnea saa hyvän ystävän.

Kirjassa käytetty kieli on todella kaunista. Teksti soljuu eteenpäin ja sitä on helppoa lukea. Lukemisen aikana ihan hätkähdin, kun huomasin, miten kaunista kieltä tässä käytetään, vaikka yksi kantavista teemoista on hyvin vaikea ja raskas. Ei vain kieli, mutta myös miljöö, erityisesti isoäidin luona Usvalassa, on kaunis ja herkkä, toisaalta taas jopa julman raaka.

Perhosen varjo on tarkoitettu teini-ikäisille, mutta pystyin samaistumaan Linneaan ja hänen ajatuksensa koskettivat. Myönnän että joskus teini-iässä tuli ajateltua samalla tavalla. En tiedä, johtuiko tulkintani siitä, etteivät keijut tuntuneet (vielä) olevan kovin suuressa osassa vai mistä, mutta lukemisen jälkeen tuli tunne, että tämä kirja aloittaisi Linnean tarinan ja lisää olisi luvassa jossain vaiheessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti