Italia oli Helsingin kirjamessujen teemamaa, minkä kunniaksi Tuulevi järjesti Italialainen ateria eli pasto italiano -lukuhaasteeseen. Haasteen tarkoituksena oli lukea italialaisia kirjoja siltä ajalta kuin Italian valtio on ollut olemassa. Esimerkiksi Dantea ei siis voinut lukea tätä haastetta varten. Lisäksi kirjojen tuli olla alunperin italiankielisiä.
Kirjahyllyssäni on Umberto Econ Ruusun nimi, jonka ajattelin lukea tätä haastetta varten. Eipä tullut luettua, joten Econ kirja odottaa yhä vuoroaan. Samoin kävi Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyydelle. Ehkä sitten ensivuoden puolella?
Luin seuraavat kirjat:
Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
Italo Calvino: Paroni puussa
Marcello Fois: Sumu
Viidellä luetulla kirjalla "söin" aperitivon, antipaston, primon, secondon ja contornon.
Haasteen aikana opin jotain uutta itsestäni. En ole aiemmin välittänyt satiirista, mutta huomasin pitäväni Calvinon kirjoista. Lopulta haasteosallistumisestani tulikin melkeinpä tutustuminen ainoastaan yhden kirjailijan teoksiin. Foisin Sumu oli koskettavan metaforinen kirja elämän ja kuoleman välillä olevasta tilasta. Ainoastaan Mazzuccon Mestarin tunnustukset ei tehnyt vaikutusta. Koin vanhan taidemaalarin kuumehourailut lähinnä pitkästyttävinä.
lauantai 29. marraskuuta 2014
perjantai 28. marraskuuta 2014
Anne Rice: Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan
Alkuperäinen teos: The Claiming of Sleeping Beauty (1983)
Basam Books, 2014, pokkari, 280 sivua
suomentanut Timo Utterström
Prinssi näki vanhan hoviväen juhlapöydän ääressä. He nukkuivat pölykerroksen alla. Hämähäkinseitit peittivät heidän punakkoja, velttoja kasvojaan.
Prinssi haukkoi henkeään, kun näki palvelusväen torkkuvan seinien vierellä riekaleiksi mädänneissä vaatteissa.
Vanha taru oli totta. Ja pelottomana, kuten aina, Prinssi meni etsimään prinsessa Ruususta, joka epäilemättä oli kaiken ytimessä.
(s. 9)
Risingshadow-sivusto ehdotti minulla tätä kirjaa "Muita kirjoja joista saatat pitää" -linkeissään. Uteliaisuudesta klikkasin esittelyn auki. Sivustolle kirjoitetusta arviosta sai jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen kirja on kyseessä, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että esittely antaa liian ruusuisen kuvan kirjasta.
Kaikki tuntevat sadun prinsessa Ruususesta, joka nukkui sata vuotta. Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan kertoo sadun rajummalla tavalla. Minä tiesin sadusta entuudestaan vain Disneyn kiltin version, jossa prinssi antaa prinsessalle suukon ja tämä herää siihen. Kuulemma alkuperäinen versio menee niin, että prinssi herättää Ruususen hyväksikäyttämällä häntä. Tämä kirja alkaa samaisella kohtauksella. Prinssi haluaa viedä Ruususen valtakuntaansa, jossa hänestä on tarkoitus tulla prinssin palvelija. Prinssin sanasta tulee prinsessan laki, ja hänen täytyy toteuttaa mitä oudoimmatkin käskyt ja kestää siinä samalla suoranaista nöyryytystä, kuten kulkea alasti koko matka prinssin valtakuntaan.
"Eikä häpeämättömän sadomasokistinen kuvaus sorru liikaan väkivaltaisuuteen vaan pitäytyy ihastuttavassa viehkeydessä."
Näin väittää takakansi, mutta minun mielipiteeni on aivan toinen. En huomannut mitään ihastuttavaa viehkeyttä, sillä kirja on pelkkää BDSM:ia. Ei siis yhtään minua varten. Meinasin jättää lukemisen kesken moneen kertaan, mutta jatkoin aina siitä syystä, ettei minulla ole tapana jättää kirjoja kesken, vaikka ne olisivat kuinka huonoja tahansa. Ainoa hyvä asia kirjassa on helppolukuisuus. Kieli on yksinkertaista, joten jokaista sivua ei todellakaan tarvinnut lukea keskittyneesti, vaan pelkkä tekstin silmäileminen riitti. Jäin miettimään, olisinko pitänyt kirjasta ilman BDSM-aihetta. Olisin luultavasti pitänyt tätä tyhjänpäiväisenä ja tavallista huonompana harlekiinina. Nyt tämä oli lähinnä järkyttävää luettavaa.
Mitähän vielä? No, kansi oli ihan nätti, siitä plussaa. Anne Ricen tuotantoon aion tutustua, mutta ehdottomasti niihin vampyyrikirjoihin. Tulipahan yllätyksenä, että tämä kirja aloittaa Prinsessa Ruususesta kertovan trilogian. Miten aiheesta on voitu kirjoittaa jopa trilogia, eikö yksikin kirja olisi riittänyt?
Basam Books, 2014, pokkari, 280 sivua
suomentanut Timo Utterström
Prinssi näki vanhan hoviväen juhlapöydän ääressä. He nukkuivat pölykerroksen alla. Hämähäkinseitit peittivät heidän punakkoja, velttoja kasvojaan.
Prinssi haukkoi henkeään, kun näki palvelusväen torkkuvan seinien vierellä riekaleiksi mädänneissä vaatteissa.
Vanha taru oli totta. Ja pelottomana, kuten aina, Prinssi meni etsimään prinsessa Ruususta, joka epäilemättä oli kaiken ytimessä.
(s. 9)
Risingshadow-sivusto ehdotti minulla tätä kirjaa "Muita kirjoja joista saatat pitää" -linkeissään. Uteliaisuudesta klikkasin esittelyn auki. Sivustolle kirjoitetusta arviosta sai jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen kirja on kyseessä, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että esittely antaa liian ruusuisen kuvan kirjasta.
Kaikki tuntevat sadun prinsessa Ruususesta, joka nukkui sata vuotta. Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan kertoo sadun rajummalla tavalla. Minä tiesin sadusta entuudestaan vain Disneyn kiltin version, jossa prinssi antaa prinsessalle suukon ja tämä herää siihen. Kuulemma alkuperäinen versio menee niin, että prinssi herättää Ruususen hyväksikäyttämällä häntä. Tämä kirja alkaa samaisella kohtauksella. Prinssi haluaa viedä Ruususen valtakuntaansa, jossa hänestä on tarkoitus tulla prinssin palvelija. Prinssin sanasta tulee prinsessan laki, ja hänen täytyy toteuttaa mitä oudoimmatkin käskyt ja kestää siinä samalla suoranaista nöyryytystä, kuten kulkea alasti koko matka prinssin valtakuntaan.
"Eikä häpeämättömän sadomasokistinen kuvaus sorru liikaan väkivaltaisuuteen vaan pitäytyy ihastuttavassa viehkeydessä."
Näin väittää takakansi, mutta minun mielipiteeni on aivan toinen. En huomannut mitään ihastuttavaa viehkeyttä, sillä kirja on pelkkää BDSM:ia. Ei siis yhtään minua varten. Meinasin jättää lukemisen kesken moneen kertaan, mutta jatkoin aina siitä syystä, ettei minulla ole tapana jättää kirjoja kesken, vaikka ne olisivat kuinka huonoja tahansa. Ainoa hyvä asia kirjassa on helppolukuisuus. Kieli on yksinkertaista, joten jokaista sivua ei todellakaan tarvinnut lukea keskittyneesti, vaan pelkkä tekstin silmäileminen riitti. Jäin miettimään, olisinko pitänyt kirjasta ilman BDSM-aihetta. Olisin luultavasti pitänyt tätä tyhjänpäiväisenä ja tavallista huonompana harlekiinina. Nyt tämä oli lähinnä järkyttävää luettavaa.
Mitähän vielä? No, kansi oli ihan nätti, siitä plussaa. Anne Ricen tuotantoon aion tutustua, mutta ehdottomasti niihin vampyyrikirjoihin. Tulipahan yllätyksenä, että tämä kirja aloittaa Prinsessa Ruususesta kertovan trilogian. Miten aiheesta on voitu kirjoittaa jopa trilogia, eikö yksikin kirja olisi riittänyt?
perjantai 14. marraskuuta 2014
Kristiina Vuori: Siipirikko
Tammi, 2013, kovakantinen, 464 sivua
Selja rakasti lintuja. Hän ihaili niiden kiivasta kasvua poikasesta aikuiseksi ja kadehti niiden kykyä nousta siivilleen ja lentää kohti taivaansineä. Ne olivat riippumattomia, ylväitä ja ennen kaikkea vapaita.
(s. 26)
Pidin Kristiina Vuoren esikoisteoksesta, Näkijän tyttärestä, joten luonnollisesti halusin tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Vaikka hänen kirjansa ovatkin itsenäisiä tarinoita, eivätkä jatkoa toisilleen, päätin lukea ne järjestyksessä. Yritän viimeistään ensi vuoden puolella lukea kirjailijan uusimman teoksen Disa Hannuntyttären. Siipirikko tarttui mukaan kirjastosta.
Siipirikko kertoo orjatar Seljan tarinan 1300-luvun Suomessa. Hänet on nuorena tyttönä kaapattu orjaksi Karjalaan. Samaan aikaan samalta seudulta ryöstettiin rälssitalon tytär Cecilia, jota myös kutsuttiin Seljaksi. Kahdesta Seljasta vain toinen pääsee perille, hän on pientilallisen tytär, joka omii itselleen rälssitalon perijättären vaakunasormuksen. Seljalla on taito käsitellä lintuja, eikä edes hänen isäntänsä ja sieppaajansa Mielo voi sitä väheksyä. Niin hänestä kasvaakin haukkojen ja kotkien kouluttaja. Ajan myötä tilan perijälle tarvitaan morsian ja siinä vaiheessa katseet kääntyvät kohti Seljaa, joka ei ilahdu ajatuksesta laisinkaan. Orjatoverinsa Häkin kanssa Selja ryhtyy suunnittelemaan pakoa, mutta asiat saavat kuolettavan käänteen.
En voinut sille mitään, että lukiessa vertasin jatkuvasti Seljaa esikoisteoksen Eiraan. Selja tuntui muistuttavan jopa hätkähdyttävän paljon Eiraa. He ovat kumpikin voimakastahtoisia ja pitävät puoliaan. Selja ei sentään yrittänyt olla kaiken aikaa mahdollisimman hankala. Seljan hahmo jäi etäiseksi, mutta samalla se tarjosi paljon pohdittavaa. Hänet on kaapattu kotiseudultaan orjaksi ja hän haluaa hartaasti olla taas vapaa. Seljan tarinan kautta voi miettiä, mitä kaikkea on valmis tekemään saavuttaakseen hartaimmat toiveensa. Hahmona Selja herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hänen elämänsä orjana ei ollut helppoa, ja häntä oli odottamassa tavallaan vielä kurjempi kohtalo. Siinä vaiheessa, kun Selja ryhtyi häikäilemättömiin tekoihin, olin koetuksella empatiani kanssa. Selja kuitenkin tunsi syyllisyyttä teoistaan, joten ei hän aivan paatuneeksi muuttunut.
Muista hahmoita ritari Aijo oli välillä oikea nahjus ja välillä taas vähemmän nahjus. Hän ei onnistunut lunastamaan odotuksia, joita väkisinkin kasaantui miespäähenkilön harteille. Toisaalta oli hänelläkin hyvätkin hetkensä. Mielenkiintoisempia hahmoja olivat Seljan orjatoveri Häkki, joka saattoi aluksi vaikuttaa tyhmältä, mutta paljastui sitten fiksuksi, ja vihollinen Pessi. Hänen hahmostaan en pitänyt, mutta siitä huolimatta hänen tarinaansa viitsi seurata ja samalla pohtia, kuinka pitkään hän jaksaa vihata Seljaa. Kotkanpoikanen Primus oli aluksi oleellisessa osassa, mutta mitä pidemmälle edettiin, sitä enemmän Primus unohtui jonnekin taustalle. Tämä oli harmillista, sillä olisin mielelläni lukenut vielä enemmän siitä, kuinka Selja hoitaa lintua ja miten hän sitä kouluttaa.
Kirjassa kuvailtiin uskottavasti elämää 1300-luvulla. Poliittiset tapahtumat vaikuttivat välillä melko sekalaisilta, mutta niin ne taisivat oikeastikin olla siihen aikaan, joten sekalaisuus ei siis ole huonon taustatyön syytä. Päinvastoin, lukiessa pystyi huomaamaan, että taustoja on selvitetty perin pohjin. Loppuun on koottu sanasto, joka oli hyödyllinen, mutta aika hyvin vieraat lainasanat selittyivät asian yhteydestä tekstissä. Kirjailijan jälkipuhe oli jälleen mielenkiintoista luettavaa.
Selja rakasti lintuja. Hän ihaili niiden kiivasta kasvua poikasesta aikuiseksi ja kadehti niiden kykyä nousta siivilleen ja lentää kohti taivaansineä. Ne olivat riippumattomia, ylväitä ja ennen kaikkea vapaita.
(s. 26)
Pidin Kristiina Vuoren esikoisteoksesta, Näkijän tyttärestä, joten luonnollisesti halusin tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Vaikka hänen kirjansa ovatkin itsenäisiä tarinoita, eivätkä jatkoa toisilleen, päätin lukea ne järjestyksessä. Yritän viimeistään ensi vuoden puolella lukea kirjailijan uusimman teoksen Disa Hannuntyttären. Siipirikko tarttui mukaan kirjastosta.
Siipirikko kertoo orjatar Seljan tarinan 1300-luvun Suomessa. Hänet on nuorena tyttönä kaapattu orjaksi Karjalaan. Samaan aikaan samalta seudulta ryöstettiin rälssitalon tytär Cecilia, jota myös kutsuttiin Seljaksi. Kahdesta Seljasta vain toinen pääsee perille, hän on pientilallisen tytär, joka omii itselleen rälssitalon perijättären vaakunasormuksen. Seljalla on taito käsitellä lintuja, eikä edes hänen isäntänsä ja sieppaajansa Mielo voi sitä väheksyä. Niin hänestä kasvaakin haukkojen ja kotkien kouluttaja. Ajan myötä tilan perijälle tarvitaan morsian ja siinä vaiheessa katseet kääntyvät kohti Seljaa, joka ei ilahdu ajatuksesta laisinkaan. Orjatoverinsa Häkin kanssa Selja ryhtyy suunnittelemaan pakoa, mutta asiat saavat kuolettavan käänteen.
En voinut sille mitään, että lukiessa vertasin jatkuvasti Seljaa esikoisteoksen Eiraan. Selja tuntui muistuttavan jopa hätkähdyttävän paljon Eiraa. He ovat kumpikin voimakastahtoisia ja pitävät puoliaan. Selja ei sentään yrittänyt olla kaiken aikaa mahdollisimman hankala. Seljan hahmo jäi etäiseksi, mutta samalla se tarjosi paljon pohdittavaa. Hänet on kaapattu kotiseudultaan orjaksi ja hän haluaa hartaasti olla taas vapaa. Seljan tarinan kautta voi miettiä, mitä kaikkea on valmis tekemään saavuttaakseen hartaimmat toiveensa. Hahmona Selja herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hänen elämänsä orjana ei ollut helppoa, ja häntä oli odottamassa tavallaan vielä kurjempi kohtalo. Siinä vaiheessa, kun Selja ryhtyi häikäilemättömiin tekoihin, olin koetuksella empatiani kanssa. Selja kuitenkin tunsi syyllisyyttä teoistaan, joten ei hän aivan paatuneeksi muuttunut.
Muista hahmoita ritari Aijo oli välillä oikea nahjus ja välillä taas vähemmän nahjus. Hän ei onnistunut lunastamaan odotuksia, joita väkisinkin kasaantui miespäähenkilön harteille. Toisaalta oli hänelläkin hyvätkin hetkensä. Mielenkiintoisempia hahmoja olivat Seljan orjatoveri Häkki, joka saattoi aluksi vaikuttaa tyhmältä, mutta paljastui sitten fiksuksi, ja vihollinen Pessi. Hänen hahmostaan en pitänyt, mutta siitä huolimatta hänen tarinaansa viitsi seurata ja samalla pohtia, kuinka pitkään hän jaksaa vihata Seljaa. Kotkanpoikanen Primus oli aluksi oleellisessa osassa, mutta mitä pidemmälle edettiin, sitä enemmän Primus unohtui jonnekin taustalle. Tämä oli harmillista, sillä olisin mielelläni lukenut vielä enemmän siitä, kuinka Selja hoitaa lintua ja miten hän sitä kouluttaa.
Kirjassa kuvailtiin uskottavasti elämää 1300-luvulla. Poliittiset tapahtumat vaikuttivat välillä melko sekalaisilta, mutta niin ne taisivat oikeastikin olla siihen aikaan, joten sekalaisuus ei siis ole huonon taustatyön syytä. Päinvastoin, lukiessa pystyi huomaamaan, että taustoja on selvitetty perin pohjin. Loppuun on koottu sanasto, joka oli hyödyllinen, mutta aika hyvin vieraat lainasanat selittyivät asian yhteydestä tekstissä. Kirjailijan jälkipuhe oli jälleen mielenkiintoista luettavaa.
torstai 13. marraskuuta 2014
Marcello Fois: Sumu
Alkuperäinen teos: Gap (1999)
Like, 2002, kovakantinen, 159 sivua
suomentanut Turun yliopiston opiskelijaryhmä Pauliina de Annan johdolla
Lumi. Se oli pelottanut häntä. Samalla tavalla vuotta myöhemmin, kun he olivat päättäneet lähteä. Robyn paikka tyhjänä Rossellan vieressä. Sillä vaikka he eivät olleet sanoneet sitä ääneen, oli kyse eräänlaisesta muistotilaisuudesta. Elämä vastaan kuolema. Vaikka kuolemalla on aina kotikenttäetu. Ja sen maaliero on aina parempi.
(s. 83)
Italo Calvinon teosten jälkeen on hyvä kokeilla muutakin italialaista kirjallisuutta. Kirjastosta löysin Marcello Foisin Sumun, joka lähti mukaani sivumäärän ansiosta. Näin lyhyen kirjan ehtii lukea opiskelukiireiden keskellä. Osallistun kirjalla Italia-lukuhaasteeseen.
Sumu kertoo kuudesta nuoresta, jotka edustavat kahta eri sukupolvea. Ennen kirjan lukemista ajattelin, ettei heillä ei ole mitään yhteistä keskenään ja he elävät aivan erilaisissa maailmoissa. Vähitellen tarinan edetessä sivuilla näyttäytyivät erilaiset ja toisaalta taas melko samanlaiset nuoret. Kumpaankin kolmen hengen ystäväporukkaan on esimerkiksi aiemmin kuulunut neljäs jäsen, joka on jo menehtynyt ja jäljelle jääneet muistelevat häntä. Nuoret kohtaavat sumun keskellä loppunsa ja lopulta toisensa. Kirja on täynnä vertauskuvia ja kaikista oleellisemmin ne liittyvät sumuun. Foisille sumu on välimuoto, paikka elämän ja kuoleman rajamailla. Vertaus sumusta jonkinlaisena välitilana teki tarinan kiinnostavaksi.
40-luvun nuoret, Salvatore, Tunín ja Ersilia elävät aikaa, jolloin natsi-Saksa oli miehittänyt Italian. Saksalaiset vetäytyvät vähitellen amerikkalaisten joukkojen tullessa. Kolmikko kuuluu partisaaneihin. He ovat valmistelemassa iskua, mutta joutuvat ansaan. Näiden kolmen nuoruus on täynnä pommituksia ja miehittäjän joukkoja, mutta myös tavallisia nuorten elämään kuuluvia asioita, kuten jännittämistä ensimmäisestä kerrasta. 90-luvun nuoret, Gino, Sonia ja Rossella juovat, käyvät diskoissa ja hulluttelevat kaahaamalla niin lujaa kuin pääsevät. Heille elämä on helppoa ja yhtä biletystä. Toisaalta huumehöyryjen lomasta voi rivien välistä lukea, etteivät he ole kovin tyytyväisiä elämäänsä, tai he ovat vähitellen turtumassa ainaiseen juhlimiseen. Neljännen ystävän lähteminen on antanut miettimisen aihetta kummallekin porukalle.
Teoksen lukeminen vaatii melkeinpä jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Luvut ovat lyhyitä ja yhden luvun sisällä kertojaääni ja näkökulma vaihtuvat yllättäen. Tämän takia hahmot jäivät etäisiksi ja tuntui siltä, etten saanut heistä hahmoina kunnolla käsitystä kuin mitä olisi todennäköisesti käynyt, jos kirjan luvut olisivat pidempiä ja niissä kuvailtaisiin hahmoja enemmän. Kaikesta huolimatta nuorten tarina, erityisesti Salvatoren, Tuninín ja Ersilian, oli mielenkiintoinen, samoin kuin sumu oli mielenkiintoinen elementti.
Toteanpa vielä, että esipuhe oli surullinen. Sen mukaan italian kieleen on syntynyt ilmaus stragi del sabato sera, joka tarkoittaa Sumussakin tapahtuvaa tilannetta, kun nuoret hurjastelevat lähdettyään diskoista kotiin ja seurauksena on usein kuolemaan johtava kolari. Kuvahaku puhui karua kieltä.
Like, 2002, kovakantinen, 159 sivua
suomentanut Turun yliopiston opiskelijaryhmä Pauliina de Annan johdolla
Lumi. Se oli pelottanut häntä. Samalla tavalla vuotta myöhemmin, kun he olivat päättäneet lähteä. Robyn paikka tyhjänä Rossellan vieressä. Sillä vaikka he eivät olleet sanoneet sitä ääneen, oli kyse eräänlaisesta muistotilaisuudesta. Elämä vastaan kuolema. Vaikka kuolemalla on aina kotikenttäetu. Ja sen maaliero on aina parempi.
(s. 83)
Italo Calvinon teosten jälkeen on hyvä kokeilla muutakin italialaista kirjallisuutta. Kirjastosta löysin Marcello Foisin Sumun, joka lähti mukaani sivumäärän ansiosta. Näin lyhyen kirjan ehtii lukea opiskelukiireiden keskellä. Osallistun kirjalla Italia-lukuhaasteeseen.
Sumu kertoo kuudesta nuoresta, jotka edustavat kahta eri sukupolvea. Ennen kirjan lukemista ajattelin, ettei heillä ei ole mitään yhteistä keskenään ja he elävät aivan erilaisissa maailmoissa. Vähitellen tarinan edetessä sivuilla näyttäytyivät erilaiset ja toisaalta taas melko samanlaiset nuoret. Kumpaankin kolmen hengen ystäväporukkaan on esimerkiksi aiemmin kuulunut neljäs jäsen, joka on jo menehtynyt ja jäljelle jääneet muistelevat häntä. Nuoret kohtaavat sumun keskellä loppunsa ja lopulta toisensa. Kirja on täynnä vertauskuvia ja kaikista oleellisemmin ne liittyvät sumuun. Foisille sumu on välimuoto, paikka elämän ja kuoleman rajamailla. Vertaus sumusta jonkinlaisena välitilana teki tarinan kiinnostavaksi.
40-luvun nuoret, Salvatore, Tunín ja Ersilia elävät aikaa, jolloin natsi-Saksa oli miehittänyt Italian. Saksalaiset vetäytyvät vähitellen amerikkalaisten joukkojen tullessa. Kolmikko kuuluu partisaaneihin. He ovat valmistelemassa iskua, mutta joutuvat ansaan. Näiden kolmen nuoruus on täynnä pommituksia ja miehittäjän joukkoja, mutta myös tavallisia nuorten elämään kuuluvia asioita, kuten jännittämistä ensimmäisestä kerrasta. 90-luvun nuoret, Gino, Sonia ja Rossella juovat, käyvät diskoissa ja hulluttelevat kaahaamalla niin lujaa kuin pääsevät. Heille elämä on helppoa ja yhtä biletystä. Toisaalta huumehöyryjen lomasta voi rivien välistä lukea, etteivät he ole kovin tyytyväisiä elämäänsä, tai he ovat vähitellen turtumassa ainaiseen juhlimiseen. Neljännen ystävän lähteminen on antanut miettimisen aihetta kummallekin porukalle.
Teoksen lukeminen vaatii melkeinpä jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Luvut ovat lyhyitä ja yhden luvun sisällä kertojaääni ja näkökulma vaihtuvat yllättäen. Tämän takia hahmot jäivät etäisiksi ja tuntui siltä, etten saanut heistä hahmoina kunnolla käsitystä kuin mitä olisi todennäköisesti käynyt, jos kirjan luvut olisivat pidempiä ja niissä kuvailtaisiin hahmoja enemmän. Kaikesta huolimatta nuorten tarina, erityisesti Salvatoren, Tuninín ja Ersilian, oli mielenkiintoinen, samoin kuin sumu oli mielenkiintoinen elementti.
Toteanpa vielä, että esipuhe oli surullinen. Sen mukaan italian kieleen on syntynyt ilmaus stragi del sabato sera, joka tarkoittaa Sumussakin tapahtuvaa tilannetta, kun nuoret hurjastelevat lähdettyään diskoista kotiin ja seurauksena on usein kuolemaan johtava kolari. Kuvahaku puhui karua kieltä.
perjantai 7. marraskuuta 2014
E. L. James: Fifty Shades of Grey - Sidottu
Alkuperäinen teos: Fifty Shades of Grey (2011)
Otava, 2012, pokkari, 585 sivua
suomentanut Riie Heikkilä
"Anastasia, sinun pitäisi pysytellä erossa minusta. Minä en ole oikea mies sinua varten", hän kuiskaa. Mitä? Mistä nyt tuulee? Sen luulisi olevan minun päätettävissäni. Rypistän otsaani. Hänen sanansa huimaavat minua.
"Hengitä, Anastasia, hengitä. Nostan sinut pystyyn ja päästän sinut lähtemään", hän sanoo hiljaa ja työntää minut hellävaraisesti kauemmas.
(s. 61-62)
Suunnilleen puoli vuotta sitten pohdin ystäväni kanssa Fifty Shades of Greyn ilmiötä ja sitä, miksi sarjan kirjoista on tullut niin iso menestys. Kumpikin meistä oli huomannut erään kiinnostavan seikan; hämmästyttävän monet tietävät, mistä tarinassa on kyse ja monet tietävät ällistyttävän tarkkaan, mitä kirjoissa tapahtuu. Tästä huolimatta kukaan ei ole lukenut kirjoja, vaan tiedot tapahtumista on luettu netistä kirja-arvosteluista. Mahtaako pitää paikkansa? Kertovatko arviot niin tarkasti, mitä jokaikisellä sivulla tapahtuu? Tästähän uteliaisuus heräsi, minkälainen on kirja, jonka monet ovat lukeneet, mutta eivät kehtaa tunnustaa lukeneensa sitä. Kiinnostuin myös kirjan alkuperästä. Aluksi tämä oli Twilightin maailmasta kirjoitettua fanifiktiota.
Parikymppinen yliopistossa opiskeleva Anastasia Steele päätyy haastattelemaan rikasta ja menestynyttä liikemiestä opiskelijalehteen. Alun perin Anastasian ystävän piti hoitaa haastattelu, mutta Ana tekee palveluksen ystävälleen ja menee hänen sijastaan tapaamaan miestä. Christian Grey on nuori ja komea, mutta myös ylimielinen. Anastasia sählää hiukan haastattelussa ja on kiitollinen siitä, että se on ainoa kerta, kun hän tapaa Christianin. Herra Greyssä on kuitenkin salaperäistä vetovoimaa, sillä Anastasia ei pysty unohtamaan häntä. Yllättäen he tapaavat uudestaan Anan työpaikalla rautakaupassa, jonne Christian on tullut asiakkaaksi. Käy ilmi, mies on kiinnostunut Anasta, joka on ikionnellinen miehen huomionosoituksista. Christian ehdottaa Analle erästä sopimusta, mutta Ana ei ole varma, kykeneekö hän Christianin haluamiin asioihin.
Anastasia on kömpelö, ujo ja täysin kokematon nuori nainen. Omasta mielestään hän kunnon harmaahiirulainen, jonka suuntaan yksikään mies ei vaivaudu vilkaisemaan. Kuinka asian laita on todellisuudessa? Ainakin kaksi nuorta miestä yrittää sinnikkäästi taivutella Anaa lähtemään treffeille kanssaan. Kuulostaako tutulta? Aivan, Ana on kuin kopio Twilight-sarjan Bellasta. Sekä Ana että Bella tietävät, että heidän olisi ehkä parempi unohtaa mies, jonka he ovat juuri tavanneet, mutta kumpikaan ei siihen pysty. Näistä kahdesta neidistä Bella taitaa sittenkin viedä voiton, sillä hänellä ei ole kolmeen osaan jakautunutta persoonaa. On tavallinen hiirulais-Ana, järjen ääni tai alitajunta, miksikä sitä haluaa nimittää ja vielä sisäinen jumalatar, joka varsinkin Christianin lähellä intoutuu milloin tanssimaan salsaa, milloin hehkumaan lootusasennossa ja ties mitä.
Kirjailija on onnistunut luomaan hahmon, jolla on Twilight-sarjan Edwardin olennaiset piirteet. Ah, niin mystistä vetovoimaa tihkuva komea Christian Grey, jonka pauloihin Ana lankeaa, on pahimmanlaatuinen kontrollifriikki. Christianin hahmo kiteyttää hyvin sen, mikä Edwardissa on vialla. Hän kohtelee Anaa omaisuutenaan. Hän haluaa pitää jatkuvasti ohjat tiukasti käsissään ja määrätä, kuinka Anan tulisi toimia. Christianin tarjoama sopimus tekee Anasta hänen käskytettävänsä,orjansa, palvelijansa. Onneksi Analla on edes sen verran järkeä päässään, että hän miettii, onko sopimuksen allekirjoittaminen viisasta. Kontrolloimisen ja dominoimisen tarve on huolestuttavaa, vaikka Christian yrittääkin välillä hillitä itseään. Miehen erikoiset mieltymykset makuuhuoneen puolella saivat kohottelemaan kulmakarvoja.
Anna mun kaikki kestää! Kirja on aikuisten versio Meyerin Twilight -kirjoista, mikä ei tullut yllätyksenä, kun ottaa lähtökohdan huomioon. Perustelin kirjan lukemista itselleni sillä, että haluan ottaa selvää, huomaako tätä lukiessa, minkä pohjalta tarina on kirjoitettu. Vastaus kävi selväksi jo aivan kirjan alussa, kyllä huomaa. Pääparin lisäksi ainakin Anan ihailijoilla on vastineet Meyerin kirjoissa. Eiköhän José ole Jacob Black ja työnantajan poika Bellan ihailija koulusta, mikä hänen nimensä olikaan. Twilightin maailma on niin vahvasti läsnä kirjassa, että lukemisen aikana väistämättä kuvittelin hahmot esikuviensa näköisiksi, vaikka voisivathan he näyttää erilaisilta kuin esikuvansa.
On turha odottaa kielellisesti laadukasta kirjallisuutta, sitä Anan ja Christianin seikkailut eivät tarjoa. Kirja ei kuitenkaan ollut aivan pohjanoteeraus. Anastasian ja Christianin toisilleen lähettämät sähköpostiviestit olivat paikoitellen ihan nokkelaa ja hauskaa sanailua. Lopussa Ana jopa yllätti minut osoittamalla, ettei hän olekaan täysin selkärangaton ja Christianin vietävissä.
Fifty Shades of Grey -trilogia:
Fifty Shades of Grey - Sidottu
Fifty Shades - Satutettu
Fifty Shades - Vapautettu
Otava, 2012, pokkari, 585 sivua
suomentanut Riie Heikkilä
"Anastasia, sinun pitäisi pysytellä erossa minusta. Minä en ole oikea mies sinua varten", hän kuiskaa. Mitä? Mistä nyt tuulee? Sen luulisi olevan minun päätettävissäni. Rypistän otsaani. Hänen sanansa huimaavat minua.
"Hengitä, Anastasia, hengitä. Nostan sinut pystyyn ja päästän sinut lähtemään", hän sanoo hiljaa ja työntää minut hellävaraisesti kauemmas.
(s. 61-62)
Suunnilleen puoli vuotta sitten pohdin ystäväni kanssa Fifty Shades of Greyn ilmiötä ja sitä, miksi sarjan kirjoista on tullut niin iso menestys. Kumpikin meistä oli huomannut erään kiinnostavan seikan; hämmästyttävän monet tietävät, mistä tarinassa on kyse ja monet tietävät ällistyttävän tarkkaan, mitä kirjoissa tapahtuu. Tästä huolimatta kukaan ei ole lukenut kirjoja, vaan tiedot tapahtumista on luettu netistä kirja-arvosteluista. Mahtaako pitää paikkansa? Kertovatko arviot niin tarkasti, mitä jokaikisellä sivulla tapahtuu? Tästähän uteliaisuus heräsi, minkälainen on kirja, jonka monet ovat lukeneet, mutta eivät kehtaa tunnustaa lukeneensa sitä. Kiinnostuin myös kirjan alkuperästä. Aluksi tämä oli Twilightin maailmasta kirjoitettua fanifiktiota.
Parikymppinen yliopistossa opiskeleva Anastasia Steele päätyy haastattelemaan rikasta ja menestynyttä liikemiestä opiskelijalehteen. Alun perin Anastasian ystävän piti hoitaa haastattelu, mutta Ana tekee palveluksen ystävälleen ja menee hänen sijastaan tapaamaan miestä. Christian Grey on nuori ja komea, mutta myös ylimielinen. Anastasia sählää hiukan haastattelussa ja on kiitollinen siitä, että se on ainoa kerta, kun hän tapaa Christianin. Herra Greyssä on kuitenkin salaperäistä vetovoimaa, sillä Anastasia ei pysty unohtamaan häntä. Yllättäen he tapaavat uudestaan Anan työpaikalla rautakaupassa, jonne Christian on tullut asiakkaaksi. Käy ilmi, mies on kiinnostunut Anasta, joka on ikionnellinen miehen huomionosoituksista. Christian ehdottaa Analle erästä sopimusta, mutta Ana ei ole varma, kykeneekö hän Christianin haluamiin asioihin.
Anastasia on kömpelö, ujo ja täysin kokematon nuori nainen. Omasta mielestään hän kunnon harmaahiirulainen, jonka suuntaan yksikään mies ei vaivaudu vilkaisemaan. Kuinka asian laita on todellisuudessa? Ainakin kaksi nuorta miestä yrittää sinnikkäästi taivutella Anaa lähtemään treffeille kanssaan. Kuulostaako tutulta? Aivan, Ana on kuin kopio Twilight-sarjan Bellasta. Sekä Ana että Bella tietävät, että heidän olisi ehkä parempi unohtaa mies, jonka he ovat juuri tavanneet, mutta kumpikaan ei siihen pysty. Näistä kahdesta neidistä Bella taitaa sittenkin viedä voiton, sillä hänellä ei ole kolmeen osaan jakautunutta persoonaa. On tavallinen hiirulais-Ana, järjen ääni tai alitajunta, miksikä sitä haluaa nimittää ja vielä sisäinen jumalatar, joka varsinkin Christianin lähellä intoutuu milloin tanssimaan salsaa, milloin hehkumaan lootusasennossa ja ties mitä.
Kirjailija on onnistunut luomaan hahmon, jolla on Twilight-sarjan Edwardin olennaiset piirteet. Ah, niin mystistä vetovoimaa tihkuva komea Christian Grey, jonka pauloihin Ana lankeaa, on pahimmanlaatuinen kontrollifriikki. Christianin hahmo kiteyttää hyvin sen, mikä Edwardissa on vialla. Hän kohtelee Anaa omaisuutenaan. Hän haluaa pitää jatkuvasti ohjat tiukasti käsissään ja määrätä, kuinka Anan tulisi toimia. Christianin tarjoama sopimus tekee Anasta hänen käskytettävänsä,
Anna mun kaikki kestää! Kirja on aikuisten versio Meyerin Twilight -kirjoista, mikä ei tullut yllätyksenä, kun ottaa lähtökohdan huomioon. Perustelin kirjan lukemista itselleni sillä, että haluan ottaa selvää, huomaako tätä lukiessa, minkä pohjalta tarina on kirjoitettu. Vastaus kävi selväksi jo aivan kirjan alussa, kyllä huomaa. Pääparin lisäksi ainakin Anan ihailijoilla on vastineet Meyerin kirjoissa. Eiköhän José ole Jacob Black ja työnantajan poika Bellan ihailija koulusta, mikä hänen nimensä olikaan. Twilightin maailma on niin vahvasti läsnä kirjassa, että lukemisen aikana väistämättä kuvittelin hahmot esikuviensa näköisiksi, vaikka voisivathan he näyttää erilaisilta kuin esikuvansa.
On turha odottaa kielellisesti laadukasta kirjallisuutta, sitä Anan ja Christianin seikkailut eivät tarjoa. Kirja ei kuitenkaan ollut aivan pohjanoteeraus. Anastasian ja Christianin toisilleen lähettämät sähköpostiviestit olivat paikoitellen ihan nokkelaa ja hauskaa sanailua. Lopussa Ana jopa yllätti minut osoittamalla, ettei hän olekaan täysin selkärangaton ja Christianin vietävissä.
Fifty Shades of Grey -trilogia:
Fifty Shades of Grey - Sidottu
Fifty Shades - Satutettu
Fifty Shades - Vapautettu
perjantai 31. lokakuuta 2014
Italo Calvino: Paroni puussa
Alkuperäinen teos: Il barone rampante (1957)
Tammi, 1994, kovakantinen, 248 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski
Me kiipeilimme puissa (nuo ensimmäiset viattomat leikit loistavat nyt mielessäni johdatuksen ja enteen valoa: mutta kuka olisi ajatellut sitä silloin?), nousimme vuoripuroja hyppien kiveltä toiselle, tutkimme luolia meren rannalla, laskimme pitkin talon marmorisia porraskaiteita. Juuri tämä liukumisleikki aiheutti yhden tärkeimmistä syistä Cosimon välirikkoon vanhempien kanssa, sillä häntä rangaistiin, niin kuin hän väitti, epäoikeudenmukaisesti, ja siitä pitäen hän elätti kaunaa perhettä kohtaan (vai yhteiskuntaa? vai maailmaa ylipäätään?), ja se ilmaisi itsensä sitten tuossa hänen heinäkuun viidennentoista päivän päätöksessään.
(s. 9-10)
Jo kolmas Calvinoni, ja minähän en satiiria ymmärrä, mutta niin vain Calvinon kirjoitustyyli on vienyt mukanaan ja olen viihtynyt hänen teostensa parissa. Osallistun tälläkin kirjalla Italia -lukuhaasteeseen.
Kaksitoistavuotias Cosimo nousi puuhun ja vannoi, ettei enää koskaan laskeudu alas sieltä. Aluksi häntä pidettiin uppiniskaisena ja hänen vanhempansa ajattelivat, että Cosimo tulisi alas, kun kyllästyisi olemaan puussa. Niin ei käynyt, Cosimo jäi elämään puihin. Siitä tuli hänen ainoa periaatteensa, hän ei voinut koskettaa maanpintaa, vaan liikkui paikasta toiseen puita pitkin. Ajan kuluessa Cosimo varttui pojasta mieheksi ja peri isänsä arvonimen, jolloin hänestä tuli puissa elävä paroni. Erikoisesta päätöksestään huolimatta Cosimo eli vaiherikkaan elämän. Hänellä oli mäyräkoira Ottimo Massimo, jonka kanssa hän metsästi. Sen lisäksi hän tapasi pelätyn maantierosvon, merirosvoja ja jopa kokonaisen puissa elävän kansan, joiden parissa hän asui jonkin aikaa.
Cosimon tarina oli jännittävää luettavaa, sillä hänen elämästään ei puuttunut käänteitä, vaikka hän asuikin puussa. Sanomana on ainakin erilaisuus ja oman tien kulkeminen, ettei tee niin kuin odotetaan tekevän. Calvinon hauska tyyli pitää otteessaan, vaikka aluksi epäilin hänen tuotantoonsa tutustumista. Rupesin lukiessa pohtimaan kertojan ja tapahtumien luotettavuutta. Useammassakin kohdassa kertojana oleva Cosimon pikkuveli Biaggio di Rondó selittää, että innostuttuaan tarinoinnista Cosimo kertoi jonkin seikkailun niin moneen kertaan, ettei kukaan enää pysynyt selvillä, miten kaikki tapahtui alun perin. Biaggion on siis täytynyt tehdä johtopäätöksiä, mitä on todella tapahtunut. Mielestäni tämä seikka antoi lukemiselle sopivasti pohdiskeltavaa, kuinka paljon seikkailuissa oli liioittelua.
Kirjassa oli paljon vieraskielisiä lausahduksia, joita ei ollut suomennettu. Hahmojen suusta kuullaan esimerkiksi seuraavia kieliä: espanja, saksa ja ranska. Varsinkin ranskaksi oli repliikkejä, joiden sisältö jäi hämärän peittoon, ellei vastauksesta voinut tarpeeksi hyvin päätellä, mitä oli ensin sanottu. Huomasin vasta loppuun päästyäni, että suomentaja on kirjoittanut sinne huomautuksia, joihin hän on myös suomentanut kokonaisuudessaan ranskaksi käytyjä keskusteluja. En kuitenkaan kokenut häiritseväksi sitä, etten ymmärtänyt jotain kohtaa vieraan kielen takia.
Tammi, 1994, kovakantinen, 248 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski
Me kiipeilimme puissa (nuo ensimmäiset viattomat leikit loistavat nyt mielessäni johdatuksen ja enteen valoa: mutta kuka olisi ajatellut sitä silloin?), nousimme vuoripuroja hyppien kiveltä toiselle, tutkimme luolia meren rannalla, laskimme pitkin talon marmorisia porraskaiteita. Juuri tämä liukumisleikki aiheutti yhden tärkeimmistä syistä Cosimon välirikkoon vanhempien kanssa, sillä häntä rangaistiin, niin kuin hän väitti, epäoikeudenmukaisesti, ja siitä pitäen hän elätti kaunaa perhettä kohtaan (vai yhteiskuntaa? vai maailmaa ylipäätään?), ja se ilmaisi itsensä sitten tuossa hänen heinäkuun viidennentoista päivän päätöksessään.
(s. 9-10)
Jo kolmas Calvinoni, ja minähän en satiiria ymmärrä, mutta niin vain Calvinon kirjoitustyyli on vienyt mukanaan ja olen viihtynyt hänen teostensa parissa. Osallistun tälläkin kirjalla Italia -lukuhaasteeseen.
Kaksitoistavuotias Cosimo nousi puuhun ja vannoi, ettei enää koskaan laskeudu alas sieltä. Aluksi häntä pidettiin uppiniskaisena ja hänen vanhempansa ajattelivat, että Cosimo tulisi alas, kun kyllästyisi olemaan puussa. Niin ei käynyt, Cosimo jäi elämään puihin. Siitä tuli hänen ainoa periaatteensa, hän ei voinut koskettaa maanpintaa, vaan liikkui paikasta toiseen puita pitkin. Ajan kuluessa Cosimo varttui pojasta mieheksi ja peri isänsä arvonimen, jolloin hänestä tuli puissa elävä paroni. Erikoisesta päätöksestään huolimatta Cosimo eli vaiherikkaan elämän. Hänellä oli mäyräkoira Ottimo Massimo, jonka kanssa hän metsästi. Sen lisäksi hän tapasi pelätyn maantierosvon, merirosvoja ja jopa kokonaisen puissa elävän kansan, joiden parissa hän asui jonkin aikaa.
Cosimon tarina oli jännittävää luettavaa, sillä hänen elämästään ei puuttunut käänteitä, vaikka hän asuikin puussa. Sanomana on ainakin erilaisuus ja oman tien kulkeminen, ettei tee niin kuin odotetaan tekevän. Calvinon hauska tyyli pitää otteessaan, vaikka aluksi epäilin hänen tuotantoonsa tutustumista. Rupesin lukiessa pohtimaan kertojan ja tapahtumien luotettavuutta. Useammassakin kohdassa kertojana oleva Cosimon pikkuveli Biaggio di Rondó selittää, että innostuttuaan tarinoinnista Cosimo kertoi jonkin seikkailun niin moneen kertaan, ettei kukaan enää pysynyt selvillä, miten kaikki tapahtui alun perin. Biaggion on siis täytynyt tehdä johtopäätöksiä, mitä on todella tapahtunut. Mielestäni tämä seikka antoi lukemiselle sopivasti pohdiskeltavaa, kuinka paljon seikkailuissa oli liioittelua.
Kirjassa oli paljon vieraskielisiä lausahduksia, joita ei ollut suomennettu. Hahmojen suusta kuullaan esimerkiksi seuraavia kieliä: espanja, saksa ja ranska. Varsinkin ranskaksi oli repliikkejä, joiden sisältö jäi hämärän peittoon, ellei vastauksesta voinut tarpeeksi hyvin päätellä, mitä oli ensin sanottu. Huomasin vasta loppuun päästyäni, että suomentaja on kirjoittanut sinne huomautuksia, joihin hän on myös suomentanut kokonaisuudessaan ranskaksi käytyjä keskusteluja. En kuitenkaan kokenut häiritseväksi sitä, etten ymmärtänyt jotain kohtaa vieraan kielen takia.
tiistai 28. lokakuuta 2014
Maggie Stiefvater: Ikuisuus
Alkuperäinen teos: Forever (2011)
WSOY, 2011, kovakantinen, 442 sivua
suomentanut Helene Bützow
Mutta minulla oli eräänlainen suunnitelma. Halusin pois tältä alueelta, ennen kuin joku näkisi mekkonsa ja puukenkänsä tien päällä. Etsisin jonkin firman tai maamerkin, jonka avulla pääsisin jyvälle suunnasta, toivottavasti ennen kuin puukengät hiertäisivät jalkani rakoille. Sitten hankkiutuisin jollakin keinolla takaisin Samin luo.
Se ei ollut maailman paras suunnitelma, mutta parempaakaan ei ollut.
(s. 17)
Kummasti aika ehtiikin vierähtää ohitse, vaikka kesäkuussa olin sitä mieltä, että lainaan heti seuraavaksi Häivähdyksen jälkeen tämän Väristys-trilogian viimeisen osan, Ikuisuuden. Minulle kävi taas samalla tavalla hieman nolosti, että olin jo ehtinyt unohtaa toisen osan tapahtumia, minkä vuoksi lukeminen kangerteli aluksi. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä paremmin tempauduin mukaan tarinaan ja edellisten osien asiat palautuivat muistiin.
Häivähdyksen lopussa rakastunut pari joutui erille toisistaan. Nyt vuorostaan Grace kulkee sutena unohtaen ihmisyytensä suden hahmossaan. Hän löytää itsensä paikoista, joista hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka hän on päätynyt niihin. Eikä hän hallitse vielä muodonmuutoksiaan, minkä vuoksi hän voi muuttua takaisin sudeksi koska tahansa. Sam jatkaa elämäänsä ihmisenä, mutta pelkää menettävänsä Gracen kokonaan. Tytön vanhemmat ja heidän lisäkseen muutkin ihmiset suhtautuvat varauksella Samiin, jota pidetään epäiltynä tytön katoamiseen.
Cole jatkaa tutkimuksiaan parannuskeinon löytämiseksi, vaikka hänen toimintansa ulkopuolisen silmillä katsottuna näyttää vastuuttomalta sekoilulta. Suhde Isabeliin ei ole edennyt, sillä parin välillä riittää kahnauksia. Suurin ongelma on Isabelin isä, joka vihaa susia. Kun lähistöltä löydetään suden tappama tyttö, herra Culpeper haluaa tapattaa kaikki sudet. Grace ei voisi olla huonompaan aikaan metsässä ja Samin täytyy saada hänet pois sieltä tarpeeksi ajoissa.
Gracen ja Samin rakkaustarina etenee edelleen samoilla linjoilla, kuten tähänkin asti, herkästi ja viipyillen. Heidän tarinaansa seuraa mielellään, mutta kirjailijalla ei tuntunut olevan enää mitään lisättävää parista. Kaikki oli jo entuudestaan tuttua. Pidin kertoja-asetelman muuttumisesta. Ensimmäisessä osassa Grace oli ihminen ja Sam välillä hukassa sutena, mutta viimeisessä osassa asetelma on kääntynyt toisinpäin. Näiden kahden rauhallinen tarina kaipaa eloa ja sitähän tuovat Cole ja Isabel. Heidän suhteensa, jos sitä voi edes vielä suhteeksi kutsua, on niin hankala ja monimutkainen, että siinä riittää seurattavaa, mihin suuntaan asiat kulkeutuvat. Neljän kertojan erilaiset näkökulmat tuovat tekstiin vaihtelua ja vaihtumiset kertojien välillä ovat sujuvia. Tosin harmillisesti Isabel tuntui jäävän muiden jalkoihin.
Tunnelmaltaan kirja jatkaa edellisen osan jäljissä. Sävy on syvällinen ja tumma ja niin onkin hyvä. Mielestäni se ei olisi sopinut sarjaan ollenkaan, jos toisen osan jälkeen meno olisi palautunut samanlaiseksi pelkäksi haikeaksi rakkaudeksi kuin ensimmäisessä osassa oli. Kuoleman mahdollisuus on jälleen läsnä, mutta vielä entistä tiiviimmin sen jälkeen, kun herra Culpeper on päättänyt susijahdistaan. Isabelin isä ei ole ainoa uhka susille, sillä Grace kohtaa uhan myös susien joukossa. Tapahtumien yllä on kaiken aikaa tietynlainen haikeus, koska kirjailijan ratkaisuista ei voi olla varma, kuinka kaikki lopulta päättyy. Kirjasarjan sudet ovat kiinnostavia ja kiitettävästi kirjassa päästiin enemmän susien matkaan.
Ikuisuus etenee verkkaista tahtia, kunnes vasta lopussa tapahtuu kunnolla. Hidas eteneminen kasvatti odotuksia loppua kohti ja mielestäni kirja onnistui melko hyvin täyttämään odotukset viimeisten lukujen toiminnalla. Aivan loppu eli ihan viimeinen luku sen sijaan yllätti. Kuvittelin, että tarina jatkuu vielä sen jälkeen, mutta seuraavalla sivulla vastassa olivatkin jo kirjailijan jälkisanat. Ensimmäinen tunne lukemisen jälkeen oli pettymys. Eihän tämä voi loppua tällä tavalla kesken! Minkä takia kirjailija on päätynyt avoimeen loppuratkaisuun? Makustelin loppua jonkin aikaa, kunnes ratkaisu ei enää häirinnyt. Monissa kirjoissa kirjailija antaa lukijalle ratkaisun, josta lukija ei välttämättä ole samaa mieltä. Ikuisuuden lukemisen jälkeen voin kuvitella Gracelle ja Samille juuri sellaisen lopun kuin haluan.
Väristys -trilogia
Väristys (Shiver 2009)
Häivähdys (Linger 2010)
Ikuisuus (Forever 2011)
WSOY, 2011, kovakantinen, 442 sivua
suomentanut Helene Bützow
Mutta minulla oli eräänlainen suunnitelma. Halusin pois tältä alueelta, ennen kuin joku näkisi mekkonsa ja puukenkänsä tien päällä. Etsisin jonkin firman tai maamerkin, jonka avulla pääsisin jyvälle suunnasta, toivottavasti ennen kuin puukengät hiertäisivät jalkani rakoille. Sitten hankkiutuisin jollakin keinolla takaisin Samin luo.
Se ei ollut maailman paras suunnitelma, mutta parempaakaan ei ollut.
(s. 17)
Kummasti aika ehtiikin vierähtää ohitse, vaikka kesäkuussa olin sitä mieltä, että lainaan heti seuraavaksi Häivähdyksen jälkeen tämän Väristys-trilogian viimeisen osan, Ikuisuuden. Minulle kävi taas samalla tavalla hieman nolosti, että olin jo ehtinyt unohtaa toisen osan tapahtumia, minkä vuoksi lukeminen kangerteli aluksi. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä paremmin tempauduin mukaan tarinaan ja edellisten osien asiat palautuivat muistiin.
Häivähdyksen lopussa rakastunut pari joutui erille toisistaan. Nyt vuorostaan Grace kulkee sutena unohtaen ihmisyytensä suden hahmossaan. Hän löytää itsensä paikoista, joista hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka hän on päätynyt niihin. Eikä hän hallitse vielä muodonmuutoksiaan, minkä vuoksi hän voi muuttua takaisin sudeksi koska tahansa. Sam jatkaa elämäänsä ihmisenä, mutta pelkää menettävänsä Gracen kokonaan. Tytön vanhemmat ja heidän lisäkseen muutkin ihmiset suhtautuvat varauksella Samiin, jota pidetään epäiltynä tytön katoamiseen.
Cole jatkaa tutkimuksiaan parannuskeinon löytämiseksi, vaikka hänen toimintansa ulkopuolisen silmillä katsottuna näyttää vastuuttomalta sekoilulta. Suhde Isabeliin ei ole edennyt, sillä parin välillä riittää kahnauksia. Suurin ongelma on Isabelin isä, joka vihaa susia. Kun lähistöltä löydetään suden tappama tyttö, herra Culpeper haluaa tapattaa kaikki sudet. Grace ei voisi olla huonompaan aikaan metsässä ja Samin täytyy saada hänet pois sieltä tarpeeksi ajoissa.
Gracen ja Samin rakkaustarina etenee edelleen samoilla linjoilla, kuten tähänkin asti, herkästi ja viipyillen. Heidän tarinaansa seuraa mielellään, mutta kirjailijalla ei tuntunut olevan enää mitään lisättävää parista. Kaikki oli jo entuudestaan tuttua. Pidin kertoja-asetelman muuttumisesta. Ensimmäisessä osassa Grace oli ihminen ja Sam välillä hukassa sutena, mutta viimeisessä osassa asetelma on kääntynyt toisinpäin. Näiden kahden rauhallinen tarina kaipaa eloa ja sitähän tuovat Cole ja Isabel. Heidän suhteensa, jos sitä voi edes vielä suhteeksi kutsua, on niin hankala ja monimutkainen, että siinä riittää seurattavaa, mihin suuntaan asiat kulkeutuvat. Neljän kertojan erilaiset näkökulmat tuovat tekstiin vaihtelua ja vaihtumiset kertojien välillä ovat sujuvia. Tosin harmillisesti Isabel tuntui jäävän muiden jalkoihin.
Tunnelmaltaan kirja jatkaa edellisen osan jäljissä. Sävy on syvällinen ja tumma ja niin onkin hyvä. Mielestäni se ei olisi sopinut sarjaan ollenkaan, jos toisen osan jälkeen meno olisi palautunut samanlaiseksi pelkäksi haikeaksi rakkaudeksi kuin ensimmäisessä osassa oli. Kuoleman mahdollisuus on jälleen läsnä, mutta vielä entistä tiiviimmin sen jälkeen, kun herra Culpeper on päättänyt susijahdistaan. Isabelin isä ei ole ainoa uhka susille, sillä Grace kohtaa uhan myös susien joukossa. Tapahtumien yllä on kaiken aikaa tietynlainen haikeus, koska kirjailijan ratkaisuista ei voi olla varma, kuinka kaikki lopulta päättyy. Kirjasarjan sudet ovat kiinnostavia ja kiitettävästi kirjassa päästiin enemmän susien matkaan.
Ikuisuus etenee verkkaista tahtia, kunnes vasta lopussa tapahtuu kunnolla. Hidas eteneminen kasvatti odotuksia loppua kohti ja mielestäni kirja onnistui melko hyvin täyttämään odotukset viimeisten lukujen toiminnalla. Aivan loppu eli ihan viimeinen luku sen sijaan yllätti. Kuvittelin, että tarina jatkuu vielä sen jälkeen, mutta seuraavalla sivulla vastassa olivatkin jo kirjailijan jälkisanat. Ensimmäinen tunne lukemisen jälkeen oli pettymys. Eihän tämä voi loppua tällä tavalla kesken! Minkä takia kirjailija on päätynyt avoimeen loppuratkaisuun? Makustelin loppua jonkin aikaa, kunnes ratkaisu ei enää häirinnyt. Monissa kirjoissa kirjailija antaa lukijalle ratkaisun, josta lukija ei välttämättä ole samaa mieltä. Ikuisuuden lukemisen jälkeen voin kuvitella Gracelle ja Samille juuri sellaisen lopun kuin haluan.
Väristys -trilogia
Väristys (Shiver 2009)
Häivähdys (Linger 2010)
Ikuisuus (Forever 2011)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)