L. M. Montgomery: Sara, tarinatyttö

Alkuperäinen teos: The Story Girl (1911)
Minerva Kustannus, 2010, kovakantinen, sivumäärä 298



"Pidän tiestä, koska aina voi ihmetellä, mitä sen päässä on."
Tarinatyttö sanoi sen kerran kauan sitten. Sinä toukokuisena aamuna, jolloin Felix ja minä lähdimme Torontosta Prinssi Edwardin saarelle, emme olleet vielä kuulleet hänen sanovan sitä emmekä todellakaan tienneet juuri mitään sellaisesta persoonasta kuin Tarinatyttö. Emme edes tienneet, että häntä kutsuttiin tuolla nimellä.
(s. 7)
Sain Sara, tarinatytön pari vuotta sitten joululahjaksi, mutta en ole jostain syystä saanut luettua kirjaa tätä aiemmin. Aina on ollut muuta luettavaa, joka ainakin mukamas on ollut jollain tavalla parempaa tai mielenkiintoisempaa kuin tämä kirja, josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Minulle Montgomeryn tuotanto oli ennen tätä kirjaa tarkoittanut yksinkertaisesti Anna- ja Runotyttö-sarjoja. En ollut kuvitellutkaan, että kirjailijalta olisi ilmestynyt muitakin teoksia. Erityisesti tästä syystä Saran lukeminen oli miellyttävä kokemus. Sain huomata, ettei Montgomery tarkoita ainoastaan niitä itselleni tuttuja kirjoja ja lisäksi Sara poikkesi erilaisuudellaan Annoista ja Runotytöistä.

Kirjan kertojana on aikuinen mies, Beverley King, joka muistelee Prinssi Edwardin saarella sukukartanossa viettämäänsä lapsuutensa kesää. Sukukartano oli heidän isänsä lapsuudenkoti ja pojista sinne saapuminen tuntui melkein samalta kuin olisi saapunut omaan kotiin. Beverley ja hänen veljensä Felix ystävystyivät sinä kesänä kartanossa asuvien Felicityn, Cecilyn ja Danin kanssa. Lasten muodostamaan porukkaan kuuluivat myös renkipoika Peter ja Sara, jota kaikki kutsuvat nimellä Tarinatyttö, koska hän osaa kertoa todella hyvin tarinoita.

Beverleyn kertojaääni muistelee lapsuuden kesänä koettuja asioita ja kuljettaa kirjaa eteenpäin, mutta varsinaisessa pääosassa tässä ovat Saran kertomat tarinat, joita tuntuu riittävän jokaiselle hetkelle oma sopiva tarinansa kerrottavaksi. Saran ehtymättömästä mielikuvituksesta löytyy tarinoita mitä ihmeellisimmistä aiheista ja sen lisäksi myös tarinoita, jotka kertovat aivan arkipäiväisistä asioista, mutta jotka saavat Saran kertomana sadunhohtoa. Tarinoilla on myös vakavammat puolensa ja opetuksensa. Tällainen on esimerkiksi tarina ylpeän prinsessan morsiushunnusta, jossa prinsessa joutuu tekemisiin kuoleman kanssa.

Kirjan miljööstä tulee Annat ja Runotytöt mieleen, sillä Kingin suvun kartanon ympäristöä luonnehditaan sellaisin kääntein, että pakostakin mieleen nousi kuva jokseenkin samanoloisista paikoista kuin kyseisissä kirjoissa on. Viehättävien maisemien ja luontokuvauksen perusteella tämä oli tuttua Montgomeryä. Saran tarinoille oman viehätyksensä tuo vielä se seikka, että suurimmaksi osaksi hän kertoo tarinansa kartanon kauniissa puutarhassa, jossa kaikilla suvun jäsenillä on oma hedelmäpuunsa istutettuna. Tarinoiden kerrontapaikallakin on siis omat tarinansa.

Lukiessani kirjaa oikeastaan unohdin sen, että Beverley on jo aikuinen, joka muistelee lapsuuttaan. Lapsien leikkeihin ja seikkailuihin sekä tietysti Saran kertomiin tarinoihin oli niin helppo eläytyä, että välillä kertoja tuntui jäävän heidän äänensä alle. Sitten taas jossain kohdissa, jossa kertoja selvästi otti eroa lapsen ja aikuisen näkökulmiin muistin, ettei hän kerro kirjan tarinaa lapsena vaan selvästi vanhempana. Lasten ja aikuisten maailman erot tuodaan kuitenkin selvästi esille. Esimerkiksi kissan sairastuttua lapset ovat siitä hyvin surullisia ja ovat sitä mieltä, että hmm, hieman omalaatuinen nainen olisi loihtinut kissan. Aikuiset puolestaan eivät moiseen usko ja ajattelevat kissan elämän lähenevän loppuaan.

Sarassa on samaa viehätystä, joka on Annoista ja Runotytöistä tuttua, joten kirjasta oli helppoa pitää. Kertojaratkaisu oli mielenkiintoinen. En ihan äkkiseltään muista lukeneeni kirjaa, jossa juoni perustuisi siihen, että aikuinen mies muistelee lapsuuttaan siis samalla tavalla kuin tässä. Tietysti Tarinatytön tarinat olivat mielenkiintoisia ja oikeastaan oli virkistävää, ettei kirja kertonut ainoastaan siitä, mitä kaikkea lapset tekivät sen tietyn kesän aikana vaan välissä oli näitä Saran kertomia tarinoita. Lämpimästi suosittelen kirjaa luettavaksi.

Stephenie Meyer: Uusikuu

Alkuperäinen teos: New Moon (2006)
WSOY, 2009, kovakantinen, sivumäärä 455



Olin kuin heitteille jäänyt kuu, jonka emäplaneetta oli tuhoutunut jossain katastrofielokuville tyypillisessä mullistuksessa, mutta joka silti kiersi yhä visusti pikku kehäänsä jäljelle jääneen tyhjyyden ympärillä, vetovoiman lakeja uhmaten.
(s. 170)
Pitäähän kirjasarja loppuun asti lukea, kun sen on kerran jo aloittanut. Päätin lukea kertauksen vuoksi kirjahyllystä löytyvän Houkutus -sarjan uudestaan, vaikka en suhtaudu mitenkään ihastuneesti kyseisen sarjan kirjoihin. Tässä toisessa osassa on kuitenkin muutama asia, jotka edelleen pitävät lukiessa mielenkiinnon yllä.

Uusikuu jatkuu siitä, mihin Houkutus jäi. Bella ja Edward ovat onnellisesti yhdessä, mutta täydellisyyttä paratiisissa varjostaa Bellan lähestyvä syntymäpäivä; hän täyttää 18-vuotta ja vanhenee, sen sijaan Edward pysyy ikuisesti 17-vuotiaana. Edwardin Alice-sisar järjestää Bellalle syntymäpäiväjuhlat, joissa Bella saa lahjapaperista haavan. Verenhimoisten vampyyrien talossa haavan saaminen on erittäin paha juttu ja tapauksen aiheuttamien seurauksien vuoksi Edward päättää, ettei hän ole hyväksi Bellalle. Koko Cullenien vampyyriperhe muuttaa pois Forksista ja Bella jää ikävöimään Edwardin perään.

Bella on ensin useamman kuukauden ajan lähes koomamaisessa tilassa kykenemättä toimimaan kunnolla. Lohdutusta Edwardin jättämään tuskaan hän saa lopulta ystävältään Jacobilta, joka asuu intiaanireservaatissa. Bellasta ja Jacobista tulee läheisiä ja Bella palautuu Jacobin seurassa takaisin omaksi itsekseen. Samalla Jacob on selvästi kehittänyt tunteita Bellaa kohtaan, mutta siinä poika-parka haaskaa vain aikaansa. Bellan päähän ei edelleenkään mahdu ketään muuta kuin Edward, vaikka tämä hylkäsikin hänet.

Bella keksii tehdä kaikenlaista holtitonta, kuten ajella moottoripyörillä tai hypätä kalliolta alas nähtyään ensin, kuinka intiaanireservaatin vanhimmat pojat tekevät niin. Holtittomuuden seurauksena hän kuulee harhoja, tarkemmin sanottuna Edwardin äänen, joka käskee lopettamaan tyhmät ja vaaralliset toilailut. Jotta Romeo ja Julia saataisiin takaisin yhteen ja kirjalle onnellinen loppu, on Bellan kalliohyppelyllä kohtalokkaat seuraukset. Edward on tulkinnut tilanteen väärin ja on nyt suuressa vaarassa, josta ainoastaan Bella pystyy hänet pelastamaan.

Jos sarjan ensimmäisessä osassa Bella olikin jo täysin ohjailtavissa, eikä omannut omaa tahtoa lainkaan, tässä kirjassa hän on ylittänyt senkin rajan ja on entistä tiukemmin Edwardin kontrolloitavissa. Sen jälkeen, kun Edward jätti Bellan, hän on täysin maassa. No, onhan se ymmärrettävää, mutta kun tytön zombiemainen tila vain jatkuu ja jatkuu loputtomiin, niin herää kysymys siitä, eikö hänellä ihan totta ole elämää ilman sitä jumalaista vampyyriaan? Vastaus: ei tietenkään ole!

Jacobin suuremman roolin myötä tässä osassa esitellään reservaatin elämää, josta paljastuu hurja salaisuus. Reservaatin pojat muuttuvat ihmissusiksi ja tietysti myös Jacobista tulee kirjan aikana ihmissusi. Jes, vihdoinkin jotain muuta kuin auringossa kimaltavia vampyyreja! Vaikka kirjan ihmissudet eivät aivan sellaisilta susilta kuulosta kuin mitä olen muun kirjallisuuden perusteella saanut ihmissusista käsityksen, tuovat ne sopivasti vaihtelua tarinaan. Susista voisin lukea enemmän kuin mitä tässä osassa kerrotaan.

Sitten siihen kirsikkaan kakun päällä... Nimittäin Italiassa hoviaan pitäviin Voltureihin, jotka ovat ikään kuin vampyyrimaailman kuninkaallisia. Hekin toki kimaltavat auringossa, eihän tässä kirjassa voi olla erityyppisiä vampyyreja, joista toisilla ei jostain syystä tuota kimallusta olisi, mutta he elävätkin maanalaisessa linnassa, jonne ei aurinko paista. Mutta vihdoinkin myös oikeita vampyyreja, siis oikein verenhimoisiakin vielä, jotka eivät juo pelkästään eläinten verta. Voltureista jaksaisin lukea paljon enemmänkin, sillä he kuulostavat erittäin mielenkiintoisilta hahmoilta.

Koska Romeo ja Julia saivat toisensa, niin tietysti sama tapahtuu myös Edwardille ja Bellalle. Kirjan loppuratkaisusta voi olla monta mieltä, mutta itse en olisi Bellan tavoin antamassa noin helposti anteeksi pojalle, joka olisi jättänyt minut tylysti metsään. Yleisesti tätä kirjaa muuten pidetään sarjan huonoimpana osana. Ensimmäisen osan jälkeen suunta ei enää paljon huonommaksi voisi mennä, joten en taida allekirjoittaa tuota mielipidettä. Sudet ja Volturit tehosivat sen verran hyvin, että niiden takia tämän osan jaksan lukea useampaan kertaan ja tietysti myös se on yksi syy, ettei Edwardia näy kuvioissa kovin paljoa.

Sarjan faneihin tämä vetoaa varmasti, muuten kirja on omiaan hömpännälkään ja sellaiseen rentoutumiseen, jossa ei niin paljon tarvitse keskittyä lukemaansa.

Houkutus-sarja
Houkutus (Twilight, 2005)
Uusikuu (New Moon, 2006)
Epäilys (Eclipse, 2007)
Aamunkoi (Breaking Dawn, 2008)
Bree Tannerin lyhyt elämä (The Short Second Life of Bree Tanner, 2010)
Houkutus: Kuvitettu opas vampyyrisaagaan (The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011)

Anne McCaffrey: Lohikäärmeen lento

Alkuperäinen teos: Dragonflight (1968)
Pernin lohikäärmeritarit osa 1
Otava, 1999, kovakantinen, sivumäärä 351



Lessa käpertyi pieneksi luisevaksi keräksi ja kiersi käsivartensa ympärilleen lievittääkseen hartialihastensa jännitystä. Sitten hän pakotti jäsenensä yksi kerrallaan rennoiksi ja yritti selvittää, mikä se salaperäinen uhka oikein voi olla, joka oli herättänyt hänet, mutta ei silti häirinnyt valpasta vahtiliskoa.
(s. 13)
Kahdensadan vuoden välein Pern-planeettaa kiertävä Punatähti ohittaa Pernin niin läheltä, että se sinkoaa ilmakehästään vaarallisia hopeaisia rihmoja Perniin. Edellisestä ohituksesta on kulunut aikaa ja sillä välin monet perniläiset ovat jo unohtaneet Punatähden ja rihmojen olemassaolon. Nyt Punatähti loistaa taas taivaalla ja uusi ohitus on jälleen alkamassa, mutta kaikki eivät usko, että suuri vaara on tulossa. Lohikäärmeritarit, joille tavallisten perniläisten suojeleminen on velvollisuus, ylläpitävät vielä vanhoja perinteitä. Etsintä -matkallaan he löytävät syrjäytetyn valtiassuvun viimeisen jäsenen, Lessan ja ottavat hänet mukaansa pesään. Kuoriuduttuaan uusi lohikäärmekuningatar valitsee Lessan emännäkseen, jolloin hän yhdessä muiden lohikäärmeiden isäntien kanssa tekee kaikkensa suojellakseen Perniä rihmoilta.

Tumma ja tulinen Lessa on Ruathan valtiassuvun ainoa hengissä oleva jäsen. Hän päätyy Bendenin lohikäärmepesään, jossa hänestä tulee Ramoth -nimisen lohikäärmekuningattaren emäntä. Suuren osan elämästään keittiöorjana elänyt Lessa joutuu ensin opettelemaan pesän tavoille ennen kuin pääsee emännän ominaisuudessa kunnolla vastaamaan pesän elämästä. Lessa on pitkälti sellainen hahmo, joka joko ihastuttaa tai sitten ärsyttää. Välillä lukiessani pudistelin päätäni hahmon omapäisyydelle ja ylpeydelle. Toisaalta taas pidin siitä, että Lessa on vahva naishahmo, joka ei anna kenenkään kävellä ylitseen.

Lohikäärmeritariveljekset F'lar ja F'nor suunnittelevat vallankaappausta pesässä, jonka asiat luisuvat yhä huonommalle tolalle. Ritareista on tullut liian mukavuudenhaluisia sinä aikana, jolloin heidän elämänsä on ollut lähinnä toisiaan vastaan kilvoittelemista. Päästyään pesän uudeksi päälliköksi F'lar ryhtyy ohjailemaan asioita haluamaansa suuntaan. Hän esimerkiksi kieltäytyy lepyttelemästä linnanherroja, joita hän vaatii maksamaan pesälle suojelusmaksua entisten tapojen mukaan.

Kirjassa esiintyy paljon hahmoja, mutta hahmot erottaa toisistaan niiden nimeämistavan mukaan melko helposti. Jostain syystä kaikkien lohikäärmeritarien nimet lyhennetään heittomerkillisiksi siitä alkaen, kun hahmosta tulee lohikäärmeritari. Esimerkiksi tuskallisimpaan mahdolliseen tilanteeseen, joka vaan voi ritaria kohdata, joutunut Lytol oli ritariaikoinaan L'tol, mutta menetettyään lohikäärmeensä hänestä tuli taas Lytol. Lohikäärmeiden nimet tunnistaa th-lopusta, kuten Ramoth, Mnementh, Canth...

Lohikäärmeet ja keskiaikainen maailma tekivät tarinasta mielenkiintoisen. Lohikäärmeet ylipäätänsä tuntuivat tarpeeksi kiinnostavilta, mutta erityisesti jaksoin lukea niiden poikkeuksellisesta suhteesta emäntäänsä tai isäntäänsä. Valinnassa, jossa lohikäärmeenpoikanen valitsee itselleen oman ihmisen, sen ja ihmisen ajatukset tulevat yhdeksi. Eli siis lohikäärmeen emäntänä tai isäntänä oleva hahmo voi viestiä lohikäärmeensä kanssa telepaattisesti ja kuulla lohikäärmeen ajatukset. Muutenkin ihmisen ja lohikäärmeen välillä on todella läheinen side. Jos lohikäärmeritari kuolee, menehtyy samalla myös lohikäärme. Toisinpäin kuvio toimii niin, että lohikäärmeensä menettänyt ritari elää ainoastaan varjoelämää, koska on menettänyt ikään kuin osan itsestään.

Kirja ei ole mistään helpoimmasta päästä lukea, jos haluaa jatkuvaa toimintaa, eikä jaksa keskittyä niin sanotusti tyhjissä kohdissa. Tässä nimittäin nostellaan monen sivun verran klah-maljoja (kanelinmakuista juomaa) ja eletään myös tavallista elämää ilman, että tapahtuu mitään ihmeellistä. Lopullinen mielipide jää positiivisen puolelle. Olihan tämä ihan mielenkiintoista luettavaa.

L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Alkuperäinen teos: Anne of Avonlea (1909)
WSOY, 1964, kovakantinen, sivumäärä 261



Annalla oli ruusunhohteinen mielikuva siitä, mitä opettaja saa aikaan, jos hän valitsee oikeat keinot, ja hän oli juuri siirtynyt neljäkymmentä vuotta ajassa eteenpäin keskelle viehättävää näytelmää, jossa eräs kuuluisa ja etevä mies - pääministeri tai vähintäänkin korkeakoulun lehtori - kumartui syvään hänen kurttuisan kätensä yli ja vakuutti liikuttuneena, että juuri hän, opettaja, oli aikoinaan herättänyt oppilaansa uinuvan kunnianhimon ja että hänen menestyksensä pohjautui niihin hyviin opetuksiin, joita häneen oli kauan sitten istutettu Avonlean koulussa.
(s. 5-6)
Anna ystävämme on Anna-sarjan toinen osa. Innostuin lukemaan tämän heti sen jälkeen, kun olin ensin saanut Annan nuoruusvuodet luettua.

Kirjan tapahtumat ovat jatkoa siihen, mihin ensimmäinen osa päättyi. Marillan sairauden vuoksi Anna ei lähtenyt korkeakouluun vaan jäi Avonleaan ja sai kyläkoulun opettajattaren pestin itselleen. Annalla on varsin selkeä mielikuva siitä, millainen on hyvä opettaja ja millainen opettaja hän haluaa olla; liikaa kuria ei pidä käyttää, eikä Anna voisi kuvitellakaan lyövänsä lasta. Sen sijaan parempi tapa olisi johdattaa oppilaat tiedonlähteille voittamalla heidän kiintymyksensä. Annan opettajaihanne joutuu välillä koetukselle, mutta loppujen lopuksi opettajan työ sujuu aina vaan paremmin.

Oppilaiden lisäksi kasvatusta vaativat myös kaksoset Davy ja Dora, jotka Marilla ottaa huostaansa kaukaiselta sukulaiseltaan. Lapsista Dora on rauhallinen, hiljainen, kiltti ja tottelevainen - oikea enkeli siis käytökseltään. Velipoika Davy sen sijaan venyttää Marillan ja välillä myös Annan hermoja äärimmilleen keksiessään ties minkälaisia metkuja ja kolttosia. Pahanteosta Davy oppii vähitellen pois Annan kärsivällisen ymmärryksen ansiosta. Aivan kuin Annalla ei olisi jo tarpeeksi tekemistä, hän keksii vielä perustaa ystäviensä kanssa Uudistusseuran, jonka tarkoituksena on parantaa Avonlean kylämaisemaa. Omat haasteensa siinäkin hommassa on, varsinkin kun kokoontumispaikaksi tarkoitetun seuraintalon maalaaminen saa väärinkäsitysten kautta nolon lopun.

Tässä sarjan toisessa osassa Anna on jo aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen. Ensimmäisestä osasta tuttua lapsuuden höpsöttelyä hänessä on kuitenkin vielä jonkin verran jäljellä. Anna on samanlainen haaveilija kuin aiemmassa osassa ja niitä tuttuja kohelluksia hänelle tapahtuu edelleen, vaikka ei tietenkään enää niin monta kertaa, sillä Anna on kasvanut ja järkevöitynyt. Suunta on selvästi eteenpäin kohti seuraavaa etappia elämäntaipaleella. Tätä osaa lukiessa huomasi eron siinä, kuinka tuohon aikaan on ilmeisesti ollut pakko aikuistua aiemmin kuin nykyään. Anna on 16-vuotias kirjan alussa ja hän opettaa lapsia kylän koulussa, vaikka on melkein lapsi vielä itsekin. Pakkohan tuollaisessa tilanteessa onkin kasvaa itse henkisesti ja olla jo aikuismaisempi.

Kirjassa on vielä mukana paljon luontokuvauksia ja ensimmäisen osan kaltaista herttaisuutta ja lämminhenkisyyttä. En kuitenkaan miellä tätä toista osaa aivan niin hyväksi kuin ensimmäinen osa oli. Tässä on jossain määrin sellaista täyteosan makua, että täytyi kirjoittaa joku osa väliin, jotta päästään taas sarjassa eteenpäin. Mukana on kuitenkin uusia mielenkiintoisia hahmoja, jotka täyttävät onneksi tuota tunnetta väliosasta. Myös Annan orastava ihastuminen oli mielenkiintoista eroa lapsuuteen, ensimmäisessä osassahan luotiin jo asetelmia Annan ja koulutoveri Gilbert Blythen välille. Tämän toisen osan aikana Annan kasvun huomasi ehkä parhaiten siitä, että Gilbert ei enää välttämättä olekaan vain hyvä toveri, tosin tätä muutosta Anna ei ole vielä valmis myöntämään, ei edes itselleen.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

Liebster Award

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11:een kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, jolla on alle 200 lukijaa.

Sain Liebster Award -tunnustuksen Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annalta jo jokin aika sitten ja nyt olisi vastaamisen aika. Kiitos Anna! :)


Vastaukset kysymyksiin

1. Suunnitteletko lomien edessä kovasta, mitä kaikkea aiot lukea lomalla?
- Joo. Listaan itselleni aina muutaman kirjan, jonka voisin ehtiä lukea loman aikana. Toisaalta jätän myös aikaa sitä varten, jos jonain päivänä haluan piipahtaa kirjastossa ja sattumanvaraisesti haalia mukaani kiinnostavaa luettavaa.

2. Oletko aina pitänyt lukemisesta?
- Olen! Oikeastaan siitä lähtien, kun opin lukemaan, olen ollut aikamoinen lukutoukka.

3. Kuinka vanhana ja miten opit lukemaan?
- Kunnolla opin lukemaan koulussa ekalla luokalla. Sitä aiemmin osasin lukea joitakin yksittäisiä sanoja, kuten oman nimeni.

4. Kenen fiktiivisen kirjahahmon elämää toivoisit oman elämäsi muistuttavan?
- Tähän kysymykseen on yllättävän vaikea keksiä vastausta. Nyt ei tule ketään mieleen.

5. Jos olisit kirjailija, minkä tyyppisiä kirjoja kirjoittaisit?
- Historian havinaan sijoittuvia kirjoja, joissa olisi mystiikkaa, romansseja, traagisia sukutarinoita ja mitähän vielä...

6. Mikä on suurin kirjoihin liittyyvä unelmasi?
- Oma kirja, mutta taidan kuitenkin jäädä sille pöytälaatikkokirjailijatar -tasolle.

7. Jos lähtisit nyt kahden viikon mukavalle, rentouttavalle lomalle, jolla olisi runsaasti aikaa lukea, mitä kirjoja pakkaisit matkalaukkuusi?
- Parhaillaan olen aloittelemassa Pikku prinsessan lukemista, joten sen nappaisin ehdottomasti mukaan. Hobitti on saanut odottaa lukuvuoroaan jo ties kuinka pitkään, joten ottaisin myös sen matkalle. Näiden lisäksi valitsisin jotakin kevyttä hömppää.

8. Jos voisit olla jokin tunnettu kirjailija, kuka olisit? (Myös edesmenneet kirjailijat käyvät.)
- Ajattelin ensin vastata Montgomery, mutta sitten tuli mieleen dekkarikuningatar Agatha Christie. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka hän sai ideat kirjoihinsa.

9. Jos olisit kirjallisuudentutkija, mistä kirjasta tai aiheesta haluaisit kirjoittaa väitöstutkimuksen?
- Minusta on kiinnostavaa seurata, kuinka jokin vanha ja merkittävä teos on jättänyt jälkensä johonkin uudempaan kirjaan, että millä tavalla sitä samaa tuttua kaavaa käytetään ja onko idean lainaaminen täysin ilmiselvää vai osattu häivyttää ei niin selkeästi huomattavaksi. Esimerkiksi Romeota ja Juliaa löytyy ties kuinka monesta rakkaustarinasta. Tämä voisi olla hyvä aihe, mutta se on kyllä aivan liian laaja, jollain tavalla täytyisi rajata aihetta.

10. Miten kirjamakusi on muuttunut vuosien varrella?
- Ainakin makuni on laajentunut huomattavasti. Ennen luin vain yhden genren kirjoja, esimerkiksi minulla oli pitkään teini-iässä fantasiavaihe, jolloin en paljon muunlaisia kirjoja lukenut ellei ollut aivan pakko. Nykyään annan uusille genreille helpommin mahdollisuuden, vaikka ensin epäilyttäisikin. Ylipäätänsä kirjamakuni on muuttunut avoimemmaksi.

11. Kyllästyttääkö kirjabloggaaminen ikinä sinua?
- Välillä kyllästyttää, mutta silloin en sitten kirjoita mitään blogiin. Oikeastaan vasta tämän vuoden alussa sain sellaisen hyvän fiiliksen tämän blogin suhteen ja aktivoiduin kirjoittamaan säännöllisemmin.


Tunnustus pitäisi lähettää eteenpäin, mutta tämä on jo niin monet blogit kiertänyt läpi, että tällä kertaa vastasin vain kysymyksiin, enkä laita tätä enää kiertoon.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli

Alkuperäinen teos: A Game of Thrones (1996)
Tulen ja jään laulu osa 1, Kirjava, 2012, sivumäärä 746



Silti jonon kärjessä ratsastava valtava mies, jonka sivustoja suojasi kaksi kuninkaankaartin lumivalkeisiin viittoihin sonnustautunutta ritaria, vaikutti Nedistä melkein vieraalta... kunnes tämä heilautti itsensä sotaratsunsa selästä, päästi tutun huudon ja kietoi hänet luita musertavaan syleilyyn. "Ned! Voi, kuinka mukava onkaan nähdä nuo jähmeät kasvosi." Kuningas katsoi häntä päästä varpaisiin, ja nauroi. "Et ole muuttunut tippaakaan."
Olisipa Ned voinut sanoa samaa.
(s. 42)

Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn.

Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa.

Valtaistuinpeli on odottanut luettuna jo jonkin aikaa, että saisin siitä tehtyä postauksen. Viimeinkin on tämän vuoro päätyä blogiin asti. Seurasin A Game of Thronesin ensimmäistä kautta silloin, kun YLE näytti sen. Sarjan mainoksien perusteella tiesin odottaa jonkinlaista fantasiaa keskiajan tyyppisellä aikakaudella. Kun sitten etsin sarjasta lisää tietoa netistä, sain kokonaan uuden käsityksen, mistä oikein on kyse. Alunperin oli kirja tai siis kirjasarja ja se, mitä tv:stä tuli perustui tähän sarjaan! Tietysti oli päästävä lukemaan nuo kirjat. En jaksanut odottaa kirjaston pitkässä varausjonossa, joten olihan tämä ensimmäinen osa ihan pakko hankkia omaksi niin kuin kokeilumielessä, enkä onneksi ole joutunut katumaan ostostani.

Hahmoja esiintyi tässä kirjassa niin monta, että välillä lukiessa menin ihan sekaisin, kenestä milläkin hetkellä mahtoi olla kyse. Kirjan lopussa on toki liiteosio, jossa jokaisesta tärkeämmästä suvusta kerrotaan hieman sen historiasta ja luetellaan suvun jäseniä. On silti hieman puuduttavaa selata edestakaisin lukemansa sivun ja liitteiden välillä, kun täytyi tarkistaa esimerkiksi hahmojen sukulaisuussuhteita toisiinsa. Siksi tein päätöksen, etten yksinkertaisesti anna sen kaataa lukukokemustani, vaikka en jokaista hahmoa muistaisikaan. Pääasia, että muistaisin suunnilleen ne tärkeimmät hahmot.

Hahmoja on onneksi moneen lähtöön, eikä kukaan ole loppujen lopuksi itsestään selvä tapaus. Ensin hyvänä ihmisenä pitämästäni hahmosta saattoi paljastuakin pahempi puoli ja pahis ei välttämättä ollut niin paha kuin olin aluksi kuvitellut. Jokaisen hahmon kohdalla kyse on selviytymisestä ja joskus sen eteen täytyy tehdä isojakin muutoksia, kuten muuttaa periaatteitaan täysin. Luultavasti eniten hahmojan kohdalla ilahduin siitä, että tässä ei ollut tyypillistä avutonta neitoa odottamassa pelastavaa ritariaan valkean ratsun selässä, vaikkakin lordi Eddardin vanhempi tytär Sansa aika hyvin vielä tähän mennessä edusti tätä roolia.

En muista, että olisin ollut sellaisessa tilanteessa, jossa olisin katsonut tv-sarjan tai elokuvan ennen kirjan lukemista, jos olen siis lopulta päätynyt myös kirjan lukemaan. Tässä tapauksessa sarjan katsominen olisi varmasti ollut fiksumpaa vasta kirjan lukemisen jälkeen. Omaa mielikuvitusta hahmojen kuvittelemiseen en sillä tavalla pystynyt käyttämään, kun mielessä oli sarjassa olleiden näyttelijöiden ulkonäkö. Tyrion Lannister kuvataan kirjassa melkeinpä Notre-Damen kellonsoittajan Quasimodon kaltaiseksi muotopuoleksi, mutta tv-sarjan Tyrion ei ole lainkaan niin epämuodostunut. Lisäksi en pystynyt kunnolla sisäistämään sitä, että hahmot ovat kirjassa oikeasti eri ikäisiä kuin mitä he olivat tv-sarjassa. Esimerkiksi jo mainitsemani Sansa Stark, ikä kirjoissa 11 vuotta ja tv-sarjassa hahmo oli teini-ikäinen. Lukiessa väistämättäkin kuvittelin hahmon teinitytöksi, enkä lapseksi, koska olin jo liian tottunut siihen, millaiseksi hahmo kuvattiin tv:ssä.

Kirjan sisältämä poliittinen vehkeily ja juonittelu hovissa on juuri sellaista, mikä vetoaa minuun. Varsinkin kun osapuolia on niin monta ja he osaavat taitavasti peitellä taustojaan, joten on lähes mahdotonta arvata oikeaan, mitkä ovat juonittelijoiden todelliset päämäärät. Jonkin verran romantiikkaa enemmän olisin kaivannut tähän, sillä ainakin tämän ensimmäisen osan romantiikka oli karkeaa ja muistelen juuri, että olikohan sitä tavallaan ollenkaan? Voiko paria sänkysessiota kutsua romantiikaksi? Tapahtumia riitti aivan jatkuvalla syötöllä. Tuntui siltä välillä, ettei kirjassa olekaan yhtään rauhallisempaa vaihetta, kun jatkuvasti ollaan juonittelemassa ja kyräilemässä toinen toisiaan.

Pidin tästä paljon. Yhtään ei harmita kirjan ostaminen, vaikka yleensä haluan lainata ensin kaiken kirjastosta ja harkitsen ostamista vasta sen jälkeen, jos lukemani kirja oli todella hyvä. Juonenkäänteet on täynnä karuja yllätyksiä, joissain kohdin lähes haukoin henkeäni: voiko näin oikeasti käydä? Liikaa spoilaamatta (vaikka varmaankin jo suurin osa tietää, mitä tässä tapahtuu) sanon vain, ettei kukaan hahmoista ole turvassa, jopa joku tärkeistä hahmoista voi menehtyä. Kirjailijalta on erittäin rohkea veto uskaltaa tappaa ihan kenet vain. Lisäähän tätä on kyllä ehdottomasti luettava. Yhden kirjan jälkeen olen jäänyt melko perusteellisesti koukkuun tähän sarjaan.

Tulen ja jään laulu -sarja
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings)
Miekkamyrsky osat 1 ja 2 (A Storm of Swords)
Korppien kestit (A Feast for Crows)
Lohikäärmetanssi (A Dance with Dragons)
The Winds of Winter
A Dream of Spring

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Alkuperäinen teos: Chocolat (1999)
Seven/Otava, 2009, pokkari, sivumäärä 415



"Lomalla vai?" Maaseudulla on lupa kysyä; kauppamiehen välinpitämättömyyden takana erotin aitoa uteliaisuutta. Tieto on täällä valttia ja turisteja käy harvoin, koska Agen ja Montauban ovat niin lähellä.
"Jonkin aikaa."
"Pariisistako?" Se johtui varmaankin vaatteistamme. Tässä koreanvärisessä maisemassa ihmiset ovat harmaita. Väri on ylellisyyttä - se ei kestä käyttöä. Tienvarren heleät kukkaset ovat loukkaavia, hyödyttömiä rikkaruohoja.
"Ei, ei Pariisista."
(s. 10-11)
Luin pitkästä aikaa uudestaan Pienen suklaapuodin. Aikoinaan luin ensin tälle kirjalle tehdyn jatko-osan Karamellikengät ennen kuin sain tämän kirjan käsiini. Tällä kertaa lukemisen ajankohta kävi melkein yksiin kirjan tapahtumien kanssa. Nythän pääsiäisestä on kulunut parisen viikkoa ja kirjassa se on vasta tulossa. Valitettavasti edellisen lukemani kirjan jäljiltä (Houkutus...) kärsin vielä jonkin verran liiallisesta kyynisyydestä, mutta koitan pysytellä puolueettomana tämän kirjoituksen kanssa.

Pieneen ranskalaiseen Lansquenet-sur-Tannesin kylään tulee eloa maailmaa kiertäneen Vianne Rocherin asettuessa sinne yhdessä tyttärensä Anoukin kanssa. Karnevaalituulen myötä saapunut Vianne perustaa suklaapuodin kyläaukiolle heti kirkkoa vastapäätä. Tämähän ei sovi laisinkaan kirkkoherralle, joka pitäisi mielellään kylän asukkaat tiukasti kirkon vaikutuspiirissä. Kun kylälaiset sitten alun epäilyn jälkeen uskaltautuvat suklaapuotiin ja ottavat Viannen ja Anoukin osaksi yhteisöään, kirkkoherra pitää sitä suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena. Viannen suklaapuoti sotii uskonnollisen kirkonmiehen näkemyksiä vastaan, eikä hän ilahdu laisinkaan seurakuntalaisten suklaalla syöpöttelystä.

Vianne tyttärineen ei ole ainoa uusi tulokas kylässä. Karnevaalien aikaan myös jokimustalaiset pysähtyvät laivoineen Lansquenetiin. Nämä muukalaiset herättävät kyläläisissä ristiriitaisia tunteita. Osa haluaisi kirkkoherran johdolla karkottaa heidät pois kylän läheltä ja niin tehokkaasti kuin mahdollista, etteivät he enää lainkaan palaisi takaisin. Osalla puolestaan ei ole mitään tulokkaita vastaan. Päinvastoin, heille tarjotaan kaikenlaisia hanttihommia, kuten korjaustöitä tehtäviksi. Vianne ystävystyy nopeasti mustalaisten kanssa, mikä kaikkein vähiten ilahduttaa kirkkoherraa, kun kaksi pakanallista osapuolta on näin liittänyt voimansa häntä vastaan. Pääsiäisen ja Viannen suunnitteleman suklaafestivaalin lähestyessä kirkkoherra päättää tehdä lopun siitä pakanallisesta menosta, johon kylässä on sorruttu.

Vianne on herttainen hahmo, jonka liiallinen hyvyys toisaalta sai minut välillä pitkästymään. Kun on kaunis, nokkela, empaattinen ja vieläpä jonkinlainen noita kaiken lisäksi, niin voiko sitä parempaa hahmoa olla? Suklaataivas-niminen puoti vetää lopulta kyläläisiä puoleensa magneetin lailla ja sen herttaisella omistajattarella tuntuu olevan aina aikaa kuunnella muiden huolia ja murheita suklaan ja kaakaokupillisen parissa. Kiinnostavin puoli Viannessa on noituus, vaikka täytyy tunnustaa, en täysin (vieläkään monen lukukerran jälkeen) ymmärtänyt minkälainen noita hän on. Vianne oli aiemmin äitinsä kanssa reissannut paikasta toiseen ja lähtenyt jopa yöllä matkaan kuin varkain. Siinä mielessä häntä kävi hieman sääli, koska hän ei osaa asettua aloilleen vaan jatkaa aina matkaa tuulen muuttaessa suuntaansa.

Jokimustalaisten jonkinlainen johtohahmo Roux on jokseenkin yrmeä, aivan kuin hän olisi yksin koko muuta maailmaa vastaan. Tämän lisäksi mies on tietysti komea ja vähän salaperäinen, mutta sehän kuuluu asiaan. Muista hahmoista ehdoton suosikkini oli Armande. Tämä vanha rouva osasi ottaa kaiken irti elämästä ja myös nauttia siitä, mikä tietysti kauhistutti niin hänen vanhoillista tytärtään Caroa kuin myös kirkkoherraa. Viannen tavoin Armande oli noita, joka myös tiesi asioista enemmän kuin antoi ymmärtää. Minulle Viannen hoiviinsa ottama Joséphine jäi melko etäiseksi. Joséphinen mies pahoinpitelee häntä, minkä takia hän aikoo ottaa eron Viannen avustuksella. Vanhoillisessa kylässä tämä on ehdoton ei ja verrattavissa suunnilleen pyhäinhäväistykseen, ainakin kirkkoherran mielessä.

Nuori kirkkoherra on mielestäni varmaan se kiinnostavin hahmo, vaikkei suosikkini olekaan. Francis Reynaudin vakaumus lähentelee jo melkein kiihkouskovaisuutta. Ahdasmielisen Reynaudin mukaan kaikki vähänkin nautinnollinen asia on pakanallista, kuten ehdottomasti suklaa on, joten näin ollen koko suklaapuoti on pakanallisuuden huipentuma. Kyläläisten viihtyessä mieluummin suklaan parissa kuin syntejä tunnustamassa, kirkkoherra ratkeaa sitten kunnolla vihastaan. Mielenkiintoisen tästä hahmosta tekee se, ettei kirkkoherrakaan ole mikään puhdas pulmunen, vaikka sellaista mielellään esittää seurakuntansa edessä. Reynaudilla on menneisyydessään omat kytköksensä jokimustalaisten aiempaan vierailuun kylässä, mikä osittain selittää hänen torjuvaa suhtautumistaan heihin.

Kerronta tapahtuu pääasiassa Viannen näkökulmasta, mutta osa luvuista on myös kirkkoherra Reynaudin näkökulmasta kerrottuja. Pidin siitä ratkaisusta. Näin lukijana saa käsitystä kummankin puolen ajatuksista. Vianne edustaa tietysti tarmokkaita niitä kyläläisiä, jotka eivät halua alistua täysin kirkon (siis kirkkoherran) vallan alle. Reynaud sitten sitä "vihollista", joka uhkaa yhteisöä, vaikka hänen näkökantansa uhkaajasta onkin aivan toinen! Reynaudin osissa valotetaan hänen motiivejaan ja henkilöhistoriaansa, josta löytyy jonkinlainen selitys sille, miksi hän vihaa niin paljon kylään saapuneita tulokkaita ja ennen kaikkea veneillään tulleita mustalaisia.

Kirjassa on aitoa pikkukylän tunnelmaa. On yhteisö, johon kaikki kuuluvat enemmän tai vähemmän kunniallisina jäseninä. Osa kyläläisistä vastustaa auktoriteetin, tässä tapauksessa kirkon ja kirkkoherran, ahdasmielisyyttä ja tuputtavuutta. Heitä pidetään vähän kylähulluina. Osa sitten kannattaa täysillä näitä valta-asemassa olevien mielipiteitä ja toimintatapoja. Uusia tulokkaita katsotaan aluksi pahasti ja vahvasti epäillen, mutta lopulta hekin löytävät edes jollain tavalla paikan yhteisön joukosta.

Kirja on hidastempoinen ja jossain määrin salaperäinen. Jonkinlaista noituutta on mukana, mutta se ei oikeastaan ole juonen pääasia. Sopii parhaiten lomalukemiseksi ja ylipäätänsä sellaiseksi aivot narikkaan luettavaksi, jossa ei niin paljon tarvitse pohdiskella lukemisen aikana. Lähipiirini kokemuksista tiedän, että tältä on odotettu paljon, mutta lopulta petytty, koska kirja on ollut liiallista "lässynläätä". Jokaisella on tietysti omat mielipiteensä, mikä menee liian imelyyden puolelle. Oma kokemukseni on se, ettei tässä ole varsinaisesti romantiikkaa. Tämä on enemmänkin ylistys suklaalle, aisteille ja erilaisuuden hyväksymiselle. Salaperäisistä noitatouhuista olisin kaivannut lisää asiaa, mutta muuten pidin tästä jälleen kerran.

Kiinteistöhaasteeseen osallistun tällä. Rakennuksena Viannen Suklaataivas-puoti, jonka uskallan laskea merkittäväksi osaksi tarinan kannalta.