Sarah Waters: Vieras kartanossa

Alkuperäinen teos: The Little Stranger (2009)
Tammi, 2011, kovakantinen, sivumäärä 594


Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenenvuotiaana. Oli sodanjälkeinen kesä, ja Ayresit olivat vielä varoissaan, seudun merkkihenkilöitä. Vietettiin maailmanvallanpäivää, minä seisoin kylän muiden lasten kanssa rivissä ja pidin kättä partiolaisten tervehdyksessä, kun rouva Ayres ja eversti jakoivat muistomitaleita, ja jälkeenpäin joimme vanhempiemme kanssa teetä pitkissä pöydissä luullakseni eteläisellä nurmikentällä.
(s. 7)

Sarah Watersin Vieras kartanossa on ollut lukulistallani jo melko pitkään odottamassa oikeaa aikaa, jolloin ehtisin lukea kirjan. Ja nyt tulee heti perään nolo tunnustus: en muistanut, miksi olin lisännyt kirjan lukulistalleni. Yleensä muistan heti jonkin kirjan kohdalla, miksi olen sen listalleni laittanut. Esimerkiksi olen saattanut nähdä kiinnostavan kirjan kaupassa ja takakannen tekstin, pelkän kansikuvan tai nimen perusteella mielenkiintoni on herännyt. Tällä kertaa ei ollutkaan mitään muistikuvaa. Oikeastaan tämä oli vain hyvä juttu siinä mielessä, että minulla ei ollut tästä syystä mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen.

Eletään 1940-luvun loppua sodan köyhdyttämällä Englannin maaseudulla. Tohtori Faraday saa kutsun potilaskäynnille Hundreds Hallin kartanoon, jonka omistajat olivat ennen seudun merkittävimpiä perheitä. Kartano on tohtorille entuudestaan tuttu. Hän ihaili sitä jo lapsena kartanon vielä kukoistaessa. Vierailullaan 30 vuotta myöhemmin tohtori saa huomata, kuinka rakennus on ajan kuluessa rapistunut ja menettänyt entisen loistonsa. Seinäpaperit repeilevät, rikkaruoho on valloittanut pihan, huoneet ovat kolkkoja, eikä Ayresin perheellä ole enää varallisuutta entiseen malliin. Faradaysta tulee nopeasti perheen uskottu ja kartanon vakiovieras. Oudot tapahtumat, kuten äänet, joita henkilöt kuvittelevat kuulevansa ja itsestään liikkuvat esineet lietsovat niin hämmennystä kuin pelkoa.

Ayresin perhe yrittää vielä sinnitellä sodan jälkeisessä maailmassa, jossa aateliston asema ei ole enää entisellään. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä, sillä heidän asemansa on kuin hupeneva luonnonvara, joka katoaa lopulta. Henkilöhahmoina kukin perheenjäsen suhtautuu omalla tavallaan menetettyyn loistoon. Rouva Ayres on kiinni menneessä, sodassa vammautunut poika Roderick hoitaa tilaa parhaansa mukaan ja tytär Caroline olisi valmis asumaan myös kartanon ulkopuolella. Heidän sekaansa lisätään sitten tohtori Faraday, jolle Hundreds Hall merkitsee ennen kaikkea hänen lapsuudessaan ihailemaansa rakennusta. Hahmojen kehitys alkuasetelmasta kirjan loppua kohden oli kirjoitettu hyvin. Hahmojen muotoutuminen kirjan aikana sai myös mielipiteeni heistä vaihtelemaan useampaankin kertaan.

Kirjan ajankuva on mielestäni luotu hienosti. Ayresin perheen kautta lukijalle valkenee aateliston heikentynyt asema. Paikkakunnan asukkaat suhtautuvat nuivasti vanhaan sukuun, jolla ei enää sodanjälkeisellä ajalla ole entistä valtaansa. Luokkaerot tulivat selviksi tohtori Faradayn kautta. Hän tavallaan kohosi työväenluokasta ylemmäs ystävystyttyään Ayresien kanssa. Kuitenkaan hän ei oikeasti kuulu heidän kanssaan samaan luokkaan. Tästä tohtori sai muistutuksen eräillä kutsuilla, jossa oli ainut alempaan luokkaan kuuluva vieras ja häntä ylempänä olevat ihmettelivät hänen läsnäoloaan. Lisäksi nuoren palvelustytön asema mietitytti. Miksi juuri Faraday suhtautui nihkeästi hänen puheisiinsa, vaikka he kumpikin kuuluvat alempaan säätyyn?

Hundreds Hallissa tapahtuu outoja asioita, joille ei ole järkiperäistä selitystä. Mielenkiintoisinta tapahtumissa on se, ettei lukijalle missään vaiheessa kerrota suoraan, mitä salaperäiset äänet, liikkuvat esineet tai kattoon ilmestyneet tahratäplät todella ovat. Kummitteleeko kartanossa vai ovatko havainnot vain mielitautisten tai huomionhakuisten ihmisten sepittämiä? Lukija voi itse muodostaa oman käsityksensä kartanon kummitteluista. Vihjeitä tiettyyn ratkaisuun annetaan toki kirjan aikana, mutta kuitenkin tapahtumat ovat jokaisen itsensä tulkittavissa käsityksensä mukaan.

Tämähän oli suorastaan jännittävä kirja! Kansikuvasta ja takakansitekstistä saattoi päätellä, että jännityslinjalla mentäisiin, mutta en silti osannut varautua aivan tällaiseen sisältöön. Kummitteluista kerrottiin Faradayn välityksellä, jolloin tilanne ei tuntunut niin hurjalta kuin jos kohtaukset olisi välitetty suoraan lukijalle. Luin kirjaa lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, jolloin kylmät väreet kulkivat selkärankaa pitkin useamminkin kerran. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja kappaleet pitkiä, mikä hieman häiritsi lukemista. Muuten tämä oli oikein kiintoisaa luettavaa.

Jane Austen: Järki ja tunteet

Alkuperäinen teos: Sense and Sensibility (1811)
WSOY, 2011, pokkari, sivumäärä 339


Tullessaan Devonshireen rouva Dashwood ja hänen tyttärensä eivät suinkaan olleet osanneet aavistaa, että heidän aikansa tulisi olemaan niin varattua kuin pian osoittautui olevan. He saivat ottaa vastaan niin monia kutsuja ja heidän luonaan kävi niin paljon vieraita, että heille jäi hyvin vähän aikaa vakavaan askarteluun. Kun Marianne oli parantunut, niin ryhdyttiin järjestämään huvitilaisuuksia, joita sir John oli suunnitellut sekä kotiinsa että muualle.
(s. 49)

1800 -luvun kirjat -lukuhaaste tarjoaa mainion tilaisuuden lukea näitä kirjahyllyssä odottavia Austenin teoksia, joita en ole lukenut sen takia, että olen kantanut kirjastosta kotiin niin paljon kirjoja, että omassa hyllyssä olevat kirjat ovat unohtuneet. Jokin aika sitten lukemani Emma aiheutti pientä Austen-kuumetta, jota podin sopivasti Järki ja tunteet -teoksen parissa. Tämän jälkeen taidan kyllä pitää pientä taukoa ennen seuraavan Austenin teoksen lukemista.

Rouva Dashwood joutuu kolmen tyttärensä kanssa jättämään perheen Norlandin tilan taakseen. Uusi koti löytyy lopulta Devonshiresta, jossa Barton Parkin isäntä ja rouva Dashwoodin sukulainen sir John Middleton tarjoaa Dashwoodin naisväelle tiluksillaan tyhjänä olevaa huvilaa asunnoksi. Rouva Dashwood asettuu tyttärineen taloksi huvilaan ja kohta heitä kutsutaan jatkuvasti erilaisiin huvituksiin Barton Parkiin. Ei kestä kauaakaan, kun keskimmäinen sisaruksista, Marianne on jo rakastunut päätä pahkaa komeaan Willoughbyyn, joka ei olekaan niin puhdas pulmunen kuin voisi luulla. Vanhimman sisaren, Elinorin mielitietty on puolestaan Edward Ferrars, jolla on omat salaisuutensa. Näiden herrojen lisäksi taustalla huomiota odottaa eversti Brandon, joka haikailisi myös Mariannea vaimokseen.

Kirjan päähenkilöinä ovat Dashwoodin sisarussarjan kaksi vanhinta sisarta Elinor ja Marianne. Elinor edustaa järkeä. Hän ilmaisee itseään pidättyväisesti kaikkien käyttäytymissääntöjen mukaan. Lisäksi hänen toimintansa perustuvat järkeilyyn, mitä on viisasta tehdä ja mitä ei. Marianne on täysi vastakohta sisarelleen. Hän on henkilö, joka kokee kaiken suurin tuntein. Etiketin vastaisesti Marianne ei myöskään epäröi näyttää tunteitaan, joten paikalle tarvitaan välillä isosiskoa hillitsemään liiaksi tunteidensa valtaan joutunutta sisartaan. Elinorin ja Mariannen vastakohtaisuus korostui kirjan aikana, mutta vastakohdat täydentävät toisiaan, joten sisaruksista oli mielenkiintoista lukea.

Tällä kertaa kirjan kosijaehdokkaat jäivät muiden sivuhahmojen varjoihin ja samalla tavalla nuorin Dashwoodien sisaruksista jäi melkeinpä unohduksiin. Esimerkiksi John Dashwood (tyttöjen velipuoli) vaimoineen sai osakseen terävää ja suorasukaista kuvausta pihistä luonteestaan. Näiden kahden itsekeskeisyys ja omaneduntavoittelu sekä valitus köyhyydestä (joka oli seurausta yltäkylläisestä elämästä) sai välillä todella kiukustumaan. Toinen huvittava pariskunta on sir Johnin anopin rouva Jenningsin toinen tytär miehineen. Vaimo sanoo jotakin, mutta mies ei kuule ja vaimon mielestä on täysin normaalia, joskin huvittavaa, että välillä mies ei kuule lainkaan, mitä hän sanoo. Tai entäpä ihastuttavan teräkielinen, mutta ei oikein mistään kotoisin oleva neiti Lucy Steele, joka parhaimpansa mukaan yrittää pistellä Elinoria kateuden piikein? Teoksen henkilögalleria pursusi suorasanaisia ja tarkkoja hahmokuvauksia, jotka saivat hykertelemään.

Kahdessa aiemmin lukemassani Austenin teoksessa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa sekä Emmassa on miljöönä ollut perienglantilainen maaseutu, jossa varakas väki asustelee hienoissa kartanoissaan. Järki ja tunteet -kirjan hienoin rakennus taitaa olla sir Johnin Barton Park, mutta eipä sekään mikään täysin hulppea palatsi ole. Maaseudun lisäksi tässä kirjassa päästään Lontooseen asti ja siellä vietetään jopa melkoisen pitkä aika. Elinor ja Marianne saavat nimittäin kutsun saapua Lontooseen rouva Jenningsin vieraina. Miljöön vaihtuminen välillä kaupunkikuvaukseen oli virkistävää vaihtelua, mutta loppujen lopuksi kuvaus keskittyi lähikatuun ja kaupunkiasuntoon.

Austenin teosten kieli on kutkuttavaa. Kaikki puhuvat hienostuneesti kierrellen ja kaarrellen ja käyttävät korulauseita, joista voisi päätellä, että kaikki hahmot ovat tulevat hyvin toimeen keskenään ja ovat hyvin kohteliaita toisilleen. Kuitenkin korulauseiden ja näennäisten kohteliaisuuksien taakse piiloutuu katkeria huomautuksia, joiden on tarkoitus satuttaa kuulijaansa. Välillä tällainen tyyli tuntuu pitkästyttävältä ja jopa vaikealta lukea, mutta kuitenkin vanhanaikainen kieli ja tapa keskustella on isossa osassa ainakin omalla kohdallani, kun pohdin, mikä Austenin teoksissa minua viehättää.

Lukemisen jälkeen mielipide oli aikalailla samanlainen kuin mitä Emman postaukseen kirjoitin. Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle ykkönen Austenin teoksista ja tulee luultavasti aina olemaankin, joten ei tämä sen tasolla aivan yltänyt. Muuten pidin oikein paljon lukemastani.

Torey Hayden: Auringonkukkametsä

Alkuperäinen teos: The Sunflower Forest (1984)
Seven/Otava, 2010, pokkari, sivumäärä 400


Äitini tunteet auringonkukkia kohtaan olivat aivan erilaiset kuin minun. Hänelle ne olivat melkein mystisellä tavalla tärkeitä. Niitä oli kasvanut luonnonvaraisina heidän mökkinsä puutarhassa, kun he olivat sodan jälkeen asuneet Walesissa. Kun äiti puhui niistä, pystyin vaistoamaan, että auringonkukkien olemassaolo niin merkillisessä paikassa oli ollut hänelle miltei uskonnollinen kokemus. Ne olivat olleet ikään kuin merkki hänen toipumisestaan; ne nähdessään hän oli tiennyt selvinneenä helvetistä.
(s. 84-85)

Lukemalla Auringonkukkametsän sain tehtyä kaksi asiaa kerralla; sain yhden luetun kirjan lisää Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen ja samalla tutustuin Torey Haydesin tuotantoon, jota olen mietiskellyt luettavaksi jo pidemmän aikaa. Käsitykseni Haydesista on ollut sellainen, että hänen kaikki kirjansa kertoisivat lapsista, jotka ovat joutuneet kaltoin kohdelluiksi ja kirjoissa kerrotaan lapsen tarina, mitä hän on joutunut kokemaan. Auringonkukkametsän alkulehdellä mainitaan, että kirjan hahmot ja tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta, mutta ne perustuvat oikeisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Ilmeisesti tämä kirja ei ole siitä kaikkein tositarinallisemmasta päästä Haydesin tuotannossa.

Kirja kertoo 17-vuotiaasta Lesleystä ja hänen perheestään. He asuvat amerikkalaisessa pikkukaupungissa ja vaikuttavat ulospäin varsin tavallisen oloiselta perheeltä, johon kuuluu äiti, isä ja kaksi tytärtä. Kun Lesley sitten löytää poikaystävän, hän ei uskalla tuoda tätä kotiinsa. Perheen Unkarista kotoisin oleva ja toisen maailmansodan kokenut äiti on nimittäin käytökseltään ailahtelevainen, eikä Lesley halua äidin pilaavan kaikkea. Sota-aikana koetut kamaluudet vaivaavat äitiä yhä, vaikka sodasta on aikaa vuosia. Lopulta menneisyyden painajaiset saavat äidistä vallan ja hänen päähänpistoistaan tulee koko perheen arkea, joilloin heidän on estettävä äitiä toteuttamasta kaikkia ideoitaan.

Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen, että Lesley on tavallaan kirjan päähenkilö, mutta kuitenkin enemmän tässä on pääosassa hänen äitinsä Mara ja äidin tarina. Lesley tuntuu enemmän välittäjältä, joka kuvaa lukijalle perheen arkea ja sitä, mitä perhe on joutunut käymään läpi äidin menneisyyden takia. Hahmona Lesley vaikutti hyvin kypsältä ikäisekseen. Hänen on ollut suorastaan pakko ottaa vastuuta esimerkiksi pikkusiskostaan tai ruoanlaittamisesta, silloin kun perheen äiti ei ole pystynyt sitä tekemään. Lukiessa tuli jopa sääli hahmoa, kun hän ei ole saanut sellaista huoletonta ja tavallista nuoruutta, vaan on joutunut tavallista suurempaan vastuuseen teini-iässä. Lesleyn tunnollisuus toisaalta tuntui ihailtavalta, hän on pystynyt hoitamaan kotiolosuhteita ja samalla vielä koulun hyvin.

Lukemisen aikana minua vaivasi se, ettei kirjasta saanut selkeää kuvaa siitä, mihin ajanjaksoon tai vuosikymmenelle tapahtumat sijoittuvat. Jatkuvasti korostettiin sitä, että sodasta on jo kulunut aikaa ja Lesley oli tyytyväinen, kun ei itse ollut joutunut kokemaan sodan kauheuksia. Tietyistä tapahtumista olisi voinut saada sen käsityksen, että kirjassa elettäisiin aikaa, joka olisi lähempänä sotaa, mutta korostukset sodan kaukaisuudesta viittasivat siihen, ettei kirja voi sijoittua noin aikaiselle vuosikymmenelle. Lopulta jossakin sivulauseessa muistaakseni kävi ilmi, että kirja sijoittuisi 80-luvulle. Jotenkin tämä ärsytti aivan suunnattomasti, olisin kaivannut selkeämpää ilmausta ajasta, johon tapahtumat sijoittuvat.

Lesleyn äidin, Maran kokemukset toisen maailmansodan aikana olivat hurjaa luettavaa, vaikka tiesinkin lukevani fiktiota. Sitten tuli mieleen alkulehden maininta, että kirjan tapahtumat perustuvat oikeasti tapahtuneisiin asioihin. Täytyy sanoa, että voisin ihan hyvin kuvitella, että Natsi-Saksassa meininki olisi oikeasti ollut samanlaista kuin mitä Mara joutui kokemaan. Vaikka menneisyyden kokemukset olivat järkyttäviä, niin kuitenkin ne olivat samalla tarinaa eteenpäin kuljettava elementti ja yksi kirjan vahvoista puolista. Mielenkiinto pysyi yllä sen avulla, että ensin kerrottiin äidin kärsivän ongelmista ja sen jälkeen paljastuu, mistä nämä ongelmat ovat peräisin ja mihin ne johtavat.

Asioiden toistaminen toimii välillä hyvänä tehokeinona kerronnassa, mutta valitettavasti Auringonkukkametsässä mentiin liiallisuuteen toistojen kanssa. Jatkuvasti oli puhetta siitä, että äidillä on ongelmia ja asiaa vatvottiin uudestaan, uudestaan, uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Johan sitä rupesi ärsyttämään lukiessa. Eikö mistään muusta osattu kertoa kuin äidin ongelmista?! Saman asian vatvominen kerrasta toiseen teki kirjan lopulta aika tylsäksi.

Auringonkukkametsä ei oikein kolahtanut. En millään päässyt kunnolla tempautumaan kirjan tarinaan. Koin lukemisen välillä jopa pakoksi, koska eräpäivä kirjastossa lähestyy, niin on pakko saada luettua tämä loppuun. Uteliaisuuteni Torey Haydesin tuotantoa kohtaan on siitä huolimatta vielä sen verran suuri, että voisin lukea häneltä myös toisen kirjan. Yhden mielenkiintoisen kysymyksen tämä kirja herätti. Perheen äiti, Mara ei luottanut lääkäreihin ja sen takia perheen isä ei vienyt häntä hoitoon, vaikka sille ilmeni hyviä syitä. Onko oikein jättää henkilö ilman ammattiapua, vaikka hän ei itse halua hoitoon, mutta tarvitsisi kuitenkin apua ongelmaansa?

L. M. Montgomery: Kotikunnaan Rilla

Alkuperäinen teos: Rilla of Ingleside (1921)
WSOY, 1963, kovakantinen, sivumäärä 243


– Ennen kuin sota on ohi, hän sanoi – tai ehkä joku toinen puhui hänen suullaan –, jokainen mies, nainen ja lapsi täällä Kanadassa kokee sen omalla kohdallaan. Sinäkin, Mary; se kouraisee sinua sisintäsi myöten. Itket vielä verikyyneliä sen vuoksi. Huilunsoittaja on tullut, ja hän soittaa kunnes maailman jokaisessa kolkassa on kuultu hänen kammottava kutsunsa, jota kukaan ei voi vastustaa. Kestää vuosia ennen kuin kuolemantanssi on ohi, kuuletko, Mary vuosia! Ja sinä aikana miljoonat sydämet murtuvat surusta.
      – Ajatella! pääsi Marylta – niin hän sanoi aina kun ei muuta keksinyt. Hän ei oikeastaan käsittänyt, mitä Walter tarkoitti, mutta ikävää se varmaan oli.
(s. 39-40)

Anna-kirjojen lukuprojektini lähestyy loppuaan. Vietin Kotikunnaan Rillan seurassa tunteikkaita lukuhetkiä ja suorastaan ahmin kirjan parin viikon aikana. Kirjan tapahtumat eivät jatku suoraan siitä, mihin edellisessä jäätiin. Sateenkaarinotkon ajoista on kulunut noin kahdeksan vuotta ja Blythen perheen lapset ovat kasvaneet niiden aikana nuoriksi aikuisiksi. Perheen kuopus Rillakin on tässä osassa jo 15-vuotias. Kirjan suomennos on lyhennetty versio alkuperäisestä teoksesta. Olisi mielenkiintoista lukea tämä joskus englanniksi, niin voisin verrata alkukielisen kirjan ja suomennoksen eroja.

Kirjan alussa eletään vuotta 1914 aivan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Blythen perheen nuorin lapsi Rilla on huoleton hupakko, jonka ajatuksissa on ainoastaan hänen ensimmäiset tanssiaisensa ja montako tanssittajaa hän saisi niissä. Hartaasti odotettu tanssiaisilta päättyy järkyttävään uutiseen, jonka mukaan Englanti on julistanut sodan Saksalle. Nuori ja hieman pinnallinen Rilla ei heti käsitä uutisen vakavuutta, mutta pian hänkin saa huomata, miten kaikki muuttuu sodan takia. Veljet ja tutut pojat lähtevät yksi toisensa jälkeen rintamalle, sillä Kanadan poikien täytyy antaa oma panoksensa emämaan hyväksi. Sotavuosien aikana Rilla itse muuttuu pinnallisesta tytöstä vastuuntuntoiseksi nuoreksi naiseksi, joka ottaa tehtäväkseen huolehtia niin sotaorvoksi jääneestä vauvasta kuin myös Punaisen Ristin tytöille tarkoitetusta toiminnasta.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, on tämän osan päähenkilönä perheen kuopus Rilla, jonka kehitystä kirjassa seurataan sotavuosien ajan. Koen mielenkiintoiseksi seikaksi sen, että Rilla on hahmona aivan äitinsä vastakohta. Hänellä ei ole Annan haaveilevaa ja kauneutta rakastavaa luonnetta tai edes Annan taipumusta joutua kaikenlaisiin hassunkurisiin kommelluksiin. Pikemminkin Rilla kuvataan pinnalliseksi tytöksi, jolla ei ole lainkaan kunnianhimoa. Esimerkiksi hänen sisarensa tietävät jo, mitä haluavat elämältään, mutta Rillan ajatukset täyttyvät vielä hauskanpidosta ja juhlimisesta. Parasta antia kirjassa onkin nimenomaan kasvutarina ja Rillan kehitys.

Aikaisempiin osiin verrattuna Kotikunnaan Rilla on selvästi tummasävyisempi. Sotateema tuo kirjaan mukaan uuden synkemmän ulottuvuuden, jollaista ei ole aiemmissa osissa kuvattu. Samalla aika kiirii jatkuvasti eteenpäin kohti modernimpaa yhteiskuntaa ja naisen aseman muutosta. Miesten lähtiessä sotaan naisten oli astuttava heidän rooliinsa ja tehtävä töitä, jotka ennen sotaa kuuluivat miesten tehtäviin. Naisten merkitys on kirjassa yhtenä tärkeänä aiheena. Kotikunnaalla vahvat naiset Rilla, Anna ja taloudenhoitajatar Susan ahertavat ja tekevät oman osansa sotaponnistusten eteen. On kudottava lämpimiä sukkia, järjestettävä Punaisen Ristin toimintaa ja kerättävä varoja. Jotkut pääsevät lähtemään sairaanhoitajiksi Eurooppaan asti, kuten pastori Meredithin tytär Faith. Naiset myös seuraavat sotaa koskevia uutisia lehdistä ja keskustelevat politiikasta.

Kirjasta välittyy hyvin ajalle ominaista maailmankuvaa ja ajattelutapoja. Jos jouduttiin sotaan, niin kaikkien oli tehtävä jotain oman maan tai Kanadan tapauksessa emämaan hyväksi. Yleinen mielipide oli sitä mieltä, että kaikkien osallistumaan kykenevien nuorten miesten on lähdettävä rintamalle. Silloin niitä, jotka eivät ole lähdössä, katsottiin halveksien nenänvartta pitkin ja pidettiin pelkureina. Tämän joutuu kokemaan myös perheen toisiksi vanhin poika Walter Blythe, joka saa kirjekuoressa valkoisen höyhenen merkiksi pelkuruudesta.

Kotikunnaan Rilla herättää tunteita, enkä voi olla lukematta kirjaa ilman silmäkulmien kostumista. Montgomery ei kuvaile sotaa ja sen tuomia kauheuksia maalaillen niistä liian melodramaattisia kohtauksia. Kirjailijalla on selvästi ollut ymmärrystä, minkä verran voi kertoa ja mikä menee jo liian pitkälle liioittelun puolelle. Maanantai-koiran syvä uskollisuus ja vaisto kohtalosta on kuvattu todella liikuttavalla tavalla. Rillan ystävättären neiti Oliverin enneunet tuovat mieleen Sateenkaarinotkosta kuvauksen, jossa kerrotaan huilunsoittajasta. Tietysti Walterin kuolema ja se, ettei hän koskaan saanut tietää Una Meredithin tunteista itseään kohtaan, saa lukijan surulliseksi.

Kaikesta surusta huolimatta kirjaan mahtuu onneksi myös iloa pienistä, arkisista asioista sekä toiveikkuutta, että tulevaisuus on hyvä, se on parempi kuin tämänhetkinen maailma. Kirjan lukeminen sai mietteliääksi ja herätti monenlaisia tunteita laidasta laitaan. Ehdottomasti tämä kirja on yksi Anna-sarjan suosikkiosistani ja samalla yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

J. S. Meresmaa: Mifongin aika

Karisto, 2013, kovakantinen, sivumäärä 494


Haljenneen maan uumenista kohoava huuto oli vain väreitä ilmassa, painepatsas ilmassa leijuvia kiteitä vasten. Voimakas lämpöpurkaus, jota jäinen manner ei ollut ennen kohdannut, kuumensi kivet. Lumi ja jää kohosivat kosteana pilvenä ilmaan ja paljastivat mustan maan laajalta alueelta.
Tuuli nousi, kaapaisi maasta sorapyörteen.
Haldor Sininen oli herännyt.
(s. 7)

Mifonki-sarjan ensimmäisen osan, Mifongin perinnön huomasin aivan sattumalta kirjastossa. Kirja oli mieleistä luettavaa ja jätti jälkeensä lukemisen nälän, näistä hahmoista ja kirjan maailmasta haluan lukea lisää. Mifongin aika on niin ikään kirjastosta. En yksinkertaisesti malttanut jättää kirjaa hyllyyn, kun huomasin, että se oli palautunut lainasta. Luin kirjan suorastaan ahmimalla, eikä tarvinnut taaskaan pettyä. Mielenkiinto pysyi hereillä koko kirjan ajan.

Tämän toisen osan alussa on kulunut neljä vuotta niistä tapahtumista, joihin ensimmäinen osa päättyi. Ardis ja hänen tyttärensä Fewrynn elävät Länsimantereella syrjäisessä kylässä, jossa kukaan ei tunne heidän taustaansa. Elämä on asettunut rauhalliseen uomaansa ja uusi mies, luottettava seppä Connail, on mukana äidin ja tyttären arjessa. Samaan aikaan Ciaran-poika varttuu Merontesissa äitinsä entisen kotiopettajattaren Elingmarin hoivissa ja isoisänsä kuningas Amargon silmäteränä. Jäljelle jääneet Rondestanit päättävät selvittää isoveljensä Arranin murhaajan. Vihjeet johtavat heidät kaikista maailman kolkista juuri Merontesiin.
      Tapahtuu asia, jota kukaan ei osannut odottaa. Tuulen mifonki Haldor Sininen on herännyt unten mailta. Tämä mifonki ei ole rauhanomainen, kuten Dargrún Punainen, vaan sen sijaan Haldor kylvää kauhua ja tuhoa minne meneekin. Väärällä jalalla herännyt mifonki on saatava rauhoitettua ja vieläpä mahdollisimman pian.

Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleista hahmoista pidin tällä kertaa eniten Linn Rondestanista, jonka omapäisyydelle saa hakea vertaistaan. Merirosvotar sai tällä kertaa enemmän aikaa tarinasta, nyt tarinaa seurataan myös Linnin kertomana. Samalla hänen hahmoonsa, kuten myös muihin hahmoihin, saatiin lisää syvyyttä. Aiemmin kehumani Ardis oli tällä kerralla jäänyt makuuni hieman vaisuksi, mutta toivon hahmon siitä nousevan ja saavan seuraavassa osassa enemmän räväkkyyttä. Ardisin lapset Fewrynn ja Ciaran eivät vielä olleet kovin suuressa roolissa, mutta eiköhän heitä varten ole jatkossa jotain suunnitteilla.

Mifongin ajassa tutustutaan muutamaan uuteen hahmoon, jotka herättivät ajatuksia hahmojen tarkoitusperistä. Linnin ja Harbenin seuraan lyöttäytynyt katupoika Mohari oli hauska uusi tuttavuus. Poika on asunut kaduilla, mutta silti hänessä jokin viittaa siihen, että hahmolta voi odottaa vielä jotain yllätystä. Rondestanien esi-isä sai sen sijaan miettimään, kenen puolella hän todellisuudessa on. Mukaan mahtui jopa kokonainen uusi yhteisö, joka herätti kiinnostuksen, nimittäin pantterikansa. Heidän rituaalinsa vaikuttivat kiinnostavilta ja haluaisin lukea ehdottomasti lisää heistä.

Kirjassa seikkaillaan ympäri maailmaa niin mifonkien kuin henkilökohtaisten asioiden takia. Tällä kertaa kirja alkoi kuitenkin varsin rauhallisesti, mutta tempo muuttui nopeammaksi, mitä pidemmälle tarinassa päästiin. Mifongeista saatiin kaivattua lisätietoa. Ensimmäisen osan kohdalla mietin, ovatko mifongit lohikäärmeitä ja olin aika varma, että kyllä ovat. Vihjeet viittaavat edelleen samaan suuntaan mielestäni, mutta ehkäpä nämä myyttiset hahmot ovatkin täysin kirjailijan omasta mielikuvituksesta otettuja ja itse vain miellän ne helposti lohikäärmeiksi.

Ardisin ja Danten suhteen seuraavaa askelta jään mielenkiinnolla odottamaan, sillä vielä tässä osassa heistä ei tullut paria. Ardisin nykyiseen mieheen Connailiin liittyy vihjailua, että hän olisi mahdollisesti kiinnostunut jostakin toisesta hahmosta. Mietin vain, hämäännyinkö muutaman rivin takia täysin väärään suuntaan, mutta ehkä asia selviää seuraavassa osassa. Sen ilmestymiseen on pitkä aika, mutta enköhän selviä odotuksesta. Tulee muuten kutkuttavan nostalginen olo, tässähän on melkein sama tilanne, kun lapsena ja teini-iässä odotin aina uuden Potter-kirjan ilmestymistä.

Mifonki-sarja
Mifongin perintö 2012
Mifongin aika 2013

Jane Austen: Emma

Alkuperäinen teos: Emma (1816)
WSOY, 1996, kovakantinen, sivumäärä 462


Tämä tapahtuma lupasi hänen ystävälleen kaikkea mahdollista onnea. Herra Weston oli luonteeltaan nuhteeton mies, melko varakas, sopivan ikäinen ja käytökseltään miellyttävä, ja miten altista ystävyyttä tuntien hän aina oli toivonut ja koettanut edistää tätä liittoa, niin surullista hommaa kuin se hänelle itselleen olikin. Neiti Taylorin poissaolo tulisi tuntumaan päivän jokaisena hetkenä.
(s. 6)

Jane Austenin tuotannosta Ylpeys ja ennakkoluulo oli entuudestaan minulle kaikista tutuin teos. Sen olen lukenut, mutta Austenin muut kirjat tiedän vain nimeltä. Emma on odottanut jo kauan kirjahyllyssäni, että ehtisin lukea sen joskus. Innostuin alkuvuodesta 1800-luvun kirjat -lukuhaasteesta. En ollut lukenut vielä yhtäkään haasteeseen sopivaa kirjaa, joten Emma sai kunnian olla ensimmäinen kyseistä haastetta varten lukemani kirja.

Emma Woodhouse on nuori, rikas ja hieman hemmoteltu aatelisneito, joka asuu isänsä kanssa Hartfieldin kartanossa. Järjestettyään entisen kotiopettajattarensa neiti Taylorin naimisiin, Emma pitää itseään oivana avioliittojen järjestäjänä ja hänen huvikseen tulee muiden ihmisten saattaminen yhteen. Emma itse on päättänyt olla menemättä koskaan naimisiin, jotta hän voisi hoitaa isäänsä. Ystävystyttyään itseään alempisäätyisen Harriet Smithin kanssa Emma päättää koulia Harrietista kelpo naisen ja järjestää hänet hyviin naimisiin. Sulhasehdokkaaksi sopisi herra Elton, mutta Emman ärsytykseksi samaan aikaan Harrietia kosiskelee eräs maanviljelijä. Ei-toivotusta kosijasta päästään pian eroon, mutta niinpä vain toivottu kosija aiheuttaa pettymyksen.

Emman punoessa avioliittojuoniaan herra ja rouva Weston odottavat miehen poikaa käymään. Frank Churchillistä on kuullut varmasti koko seutu, joten nuorukaisen tuloa odotetaan innokkaasti. Kaikki merkit näyttäisivät viittaavan siihen, että Frankille ja Emmalle olisi suunniteltu yhteistä tulevaisuutta. Aluksi Emma suhtautuu ajatukseen myönteisesti, mutta lopulta hän päätyy järjestelemään jälleen avioliittoa Harrietille. Frank Churchillin kanssa samoihin aikoihin seudulle palaa neiti Jane Fairfax, jota Emma ei voi sietää silmissään. Avioliittojuonet menevät pahasti solmuun, mutta lopussa hääkellot soivat useammalle parille.

Päähenkilö Emma ei ole yhtä täydellinen hahmo, kuin mitä muistan Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennetin olevan. Melkeinpä päinvastoin, Emmalla on paljon virheitä, jotka tekevät hänestä inhimillisemmän ja sitä kautta lukijalle helpomman samaistumiskohteen. Toisaalta taas Emman luonne on sellainen, että joko lukija pitää hahmosta tai sitten ei. Hemmoteltu ja itsestään liikoja kuvitteleva Emma ei helposti myönnä virheitään ja katsoo samalla nenänvarttaan pitkin itseään alempiarvoisia. Kirjan aikana hahmossa tapahtuu kuitenkin henkistä kypsymistä ja kasvua, jonka ansiosta hän ei ole täysin ärsyttävä hahmo. Kirjan edetessä Emma oppii virheistään, mikä myös saa hahmon näyttämään inhimillisemmältä.

Kirjassa riittää paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Emman luulosairas isä herra Woodhouse ei juuri kotoaan poistu, kuin ihmeenkaupalla hänet saadaan välillä houkuteltua kyläilemään tuttavien luona. Alati kaikesta mahdollisesta kiitollisella neiti Batesilla on selvästi puheripuli, hän vain puhuu ja puhuu taukoamatta. Emman vauvasta asti tuntenut herra Knightley edustaa hahmogalleriassa täydellistä herrasmiestä, joka ei myöskään pelkää huomauttaa Emmalle tämän ajattelemattomuuksista. Herra Knightleyn vastakohta käytöstavoiltaan on hänen jurottava veljensä John, joka on muuten naimisissa Emman Isabella-sisaren kanssa. Jane Fairfax jäi muista hahmoista poiketen etäiseksi, toisaalta hahmo kuvataan jatkuvasti sillä tavalla, että hänestä paljastettiin vain tietyt piirteet. Se on pakko todeta, että hahmot sietävät toisiaan ja toistensa virheitä kerrassaan ihailtavalla tavalla.

Lukemisen aikana ajatukset pyörivät perienglantilaisessa pikku kylän tunnelmassa, jossa suunnilleen kaikki tuntevat toisensa. Koska teoksen hahmot ovat yhteiskunnan ylemmiltä tahoilta, mahtui teokseen paljon kartanoita, kauniita puutarhoja ja huvituksia, kuten retkiä, tanssiaisia tai kyläilyjä tuttavien luona. Samalla luokkaerot tulivat selvästi esille. Muut hahmot voivat ajella tyytyväisinä vaunuissaan, mutta neiti Bates ja Jane Fairfax pääsevät ystävällisyydenosoituksena vaunukyytiin, heillä kun ei ole omasta takaa vaunuja ja äitinsä kanssa asuva neiti Bates on köyhä. Emma otti Harrietin suojelukseensa ja koska Harrietia ihaillut maanviljelijä oli Emmaa paljon alempana, piti Emma häntä myös Harrietille liian alhaisena. Emman ystävänä Harrietin asema tietysti nousisi.

Kirjassa käytetty kieli on ihanan vanhahtavaa tyyliä, jonka ansiosta lukemisen aikana oli helppo uppoutua kuvittelemaan aikakauden maailmaa. Korulauseet, kaunistelevat ilmaukset ja hieman kiertelevä ja kaarteleva tapa puhua asioista tuntui viehättävältä, vaikkakin paikoitellen myös pitkästyttävältä.

Emma ei lukukokemuksena täysin Ylpeyden ja ennakkoluulon tasolle yllä, sillä minulle Ylpeys ja ennakkoluulo on se jokin, mihin Jane Austenin yhdistän. Kuitenkin tässä oli paljon hyvää. Emman avioliittojuonien seuraaminen oli viihdyttävää, eikä kirja sortunut edes ennalta-arvattavuuteen. Tai ainakaan itse en olisi osannut arvata jo puolivälissä asti kirjaa, että ketkä lopulta saavat toisensa.

Emmasta tuli muistaakseni viime vuoden puolella tai tämän vuoden alussa BBC:n tekemä tv-sarja, jonka Yle näytti. Yle Areenasta voi katsoa kaikki neljä jaksoa, jotka poistuvat joulukuun alussa. Vielä on siis aikaa nähdä tämä sarja. Sarjan sivut Areenassa.

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Alkuperäinen teos: The Red Queen (2010)
Bazar, 2012, kovakantinen, sivumäärä 404


Kuuluu kolahdus ja päähäni sattuu, ja yhtäkkiä istun typertyneenä makuuhuoneeni lattialla käsi kipeällä korvalla ja katselen ympärilleni mitään näkemättä. Seuranaiseni avaa oven, ja kun hän näkee kaatuneen rukouspöydän ja huumaantuneen ilmeeni, hän sanoo kiukkuisesti: "Lady Margaret, menkää nukkumaan. Teidän olisi pitänyt olla vuoteessa jo aikaa sitten. Neitsyt Maria ei arvosta tottelemattomien tyttöjen rukouksia. Liioittelua ei lasketa ansioksi. Äitinne haluaa, että nousette aamulla varhain. Ette te voi koko yötä valvoa rukoilemassa. Silkkaa hullutusta se sellainen on."
(s. 10-11)

Sain luettua viime vuotisen joululahjani Punaisen kuningattaren vasta näin lokakuussa. Melkeinhän tässä ehti jo vuosi vierähtää, mutta lukemisen viivästyminen ei johtunut siitä, ettei kirja olisi ollut mielenkiintoinen. Lukulista vain sattui olemaan niin täynnä, etten löytänyt tälle aiemmin sopivaa ajankohtaa. Ruusujen sota -sarjan ensimmäinen osa Valkoinen kuningatar oli kovasti mieluinen kirja minulle ja ennakkotunnelmat tämän toisen osan suhteen olivat sen mukaisesti korkealla.

Lancasterin sukuhaaran perijätär Margaret Beaufort naitetaan vasta 12-vuotiaana itseään huomattavasti vanhemmalle Edmund Tudorille. Avioliitosta syntyy poika Henrik Tudor, josta tulee Lancasterien ehdokas uudeksi kruununperijäksi. Ennen lapsen syntymää Margaret jää leskeksi, jolloin hänet naitetaan uudelle aviomiehelle, joka on vielä ensimmäistäkin miestä vanhempi. Jeanne d'Arcia ihaileva ja rukoilusta voimansa saava hurskas Margaret saa päähänsä, että koska hän ei voi itse naisena olla mitään suurta, hän voi olla merkittävä poikansa kautta. Margaretin päämääräksi muodostuu Henrikin nostaminen valtaistuimelle hallitsemaan Englantia, jolloin hänestä itsestään tulisi kuninkaan äiti.

Vuodet vierivät, Margaret on joutunut eroon pojastaan, jota kasvattaa Margaretin lanko Jasper Tudor. Välimatkasta huolimatta Henrikin etu ja oikeus kruunuun pysyvät alati Margaretin ajatuksissa etusijalla. Margaretin oma elämä kokee muutoksia jälleen uuden avioliiton myötä. Tosin tällä kertaa hänellä on mies, jonka ansiosta hän pääsee lähemmäs kruunua kuin koskaan aiemmin. Vastoinkäymiset eivät lannista päättäväistä Margaretia, jolla on vain yksi tarkoitus elämälleen – nostaa Henrik-poika hallitsijaksi.

Margaret Beaufort kuvataan kirjassa syvästi uskonnolliseksi naiseksi, joka haluaisi olla kuten esikuvansa Jeanne d'Arc. Luostariin menosta ja abbedissaksi ryhtymisestä haaveileva nuori Margaret joutuu kuitenkin pettymään katkerasti, kun hänelle selviää, että lancasterilaisen kuninkaan lähisukulaisena hänen tehtävänsä on olla vaimo ja poikalasten äiti. Lapsesta asti Margaret on pitänyt itseään Jumalan valittuna, jolle Pyhä Neitsyt antaa näkyjä. Vanhempana Margaret pitää uskonnollista vakaumustaan oikeutena tavoitteilleen nostaa Henrik-poika valtaistuimelle. Vuosien varrella hänestä tulee kostonhimoinen nainen, jonka elämään ei muuta mahdu kuin vallanhimoa ja juonittelua oman edun hyväksi.

Punaisessa kuningattaressa käytetään samaa kertojaratkaisua kuin Valkoisessa kuningattaressa. Tapahtumat kerrotaan Margaretin näkökulmasta ja hän on kaikkitietävä kertoja, sillä hänen näkökulmastaan kuvataan myös tapahtumia, joihin hän ei ole osallistunut. Kuitenkin kirjassa on sarjan ensimmäisen osan tavoin kohta, jossa kertojaäänen saa muutaman sivun ajaksi toinen hahmo. Punaisessa kuningattaressa Margaretin toinen aviomies Henry Stafford sotii Lancasterin puolella Yorkin joukkoja vastaan, jolloin sodan kuvauksesta kuullaan hänen kauttaan. Lopun suuressa taistelussa on puolestaan kaikkitietävä kertoja. Mitä tähän pitäisi todeta? Sotakuvaus tuntui realistisemmalta, kun siitä kuullaan sellaisen hahmon äänellä, joka osallistui taisteluun. Toisaalta taas vaihdos vain muutaman sivun ajaksi herätti hieman närkästystä.

Valkoinen kuningatar kertoi tapahtumista Yorkin-suvun puolella ja kuningatar Elizabethin näkökulmasta. Punaisessa kuningattaressa vaihdetaan näkökulmaa niin, että nyt tapahtumat kuvataan vastapuolen eli Lancasterin huoneen silmin ja päähenkilönä on jälleen suvulle tärkeä jäsen, Margaret. Oli mielenkiintoista kurkistaa myös toisen puolen motiiveihin ja päätöksiin, jotka ajavat lancasterilaisia eteenpäin. Tosin ensimmäistä osaa lukiessa olin ehtinyt jo kiintyä Yorkin puolen henkilöihin, joten aluksi minun oli vaikea samaistua Margaretiin ja Lancasterin huoneeseen. Aluksi pidin heitä ainoastaan Yorkien vihollisina, mutta vähitellen tempauduin mukaan tarinaan toisesta näkökulmasta.

Ensimmäisen osan tavoin Punaisessa kuningattaressa pompitaan ajassa eteenpäin, mutta mielestäni aikahypyt tapahtuvat tällä kertaa hallitummin. Ensimmäisessä osassa aikahypyt tulivat tekstissä vastaan melkeinpä sivulauseessa, että yhtäkkiä Elizabeth oli saanut jälleen yhden lapsen. Tässä osassa suurin kerralla tapahtuva hyppy eteenpäin on kymmenen vuotta, mutta asia ilmenee uuden luvun alussa heti ensimmäiseksi ja sitä seuraa kuvaus kuluneista vuosista ja sitten mennään taas nykyajassa. Tämä tuntui lukijalle ystävällisemmältä ratkaisulta. Nyt pystyi selkeästi hahmottamaan, että on kulunut kymmenen vuotta, eikä aikahyppy tule yhtäkkiä seuraavassa lauseessa yllätyksenä.

Sitä en ihan ymmärrä, miksi esimeriksi kustantamon suvuilla yhdeksi lajiksi on merkitty romantiikka, koska mielestäni tässä ei ollut romantiikkaa laisinkaan. Margaret itse ei pitänyt aviovaimon velvollisuuksistaan, vaan omistautui rukoilemiselle. Ainoita edes hiukan romanttisia kohtia olivat luultavasti ne kohdat, joissa vihjailtiin Margaretin ja Jasper Tudorin välillä olevan jotain muutakin kuin yhteinen päämäärä nostaa Henrik hallitsijaksi. Tässäpä oivallinen osoitus siitä, että aina ei tarvita romantiikkaa mukaan. Kirja voi olla hyvä myös ilman sitä.

Kuten jo aiemmin totesin, Punainen kuningatar oli mielenkiintoista luettavaa. Olin itse ensimmäisen osan takia liikaa Yorkien puolella, joten siitä syystä tosiaan tarinaan mukaan pääseminen tuntui ensin haastavalta. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin siitä, että sain kuulla tarinasta myös Ruusujen sodan toisen puolen näkökulmasta. Kirja oli helppolukuinen sekä viihdyttävä.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
The Lady of the Rivers 2011
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The Last Rose (TBA)