Stephenie Meyer: Houkutus

Alkuperäinen teos: Twilight (2005)
WSOY, 2009, kovakantinen, sivumäärä 418



"Eivät ihmiset pysty haistamaan verta", Edward väitti vastaan.
"Minä ainakin pystyn – sehän se saakin minut voimaan pahoin. Se haisee ruosteelta... ja suolalta."
Edward tuijotti minua merkillisen näköisenä.
"Mitä nyt?" Minä kysyin.
"Ei mitään."
(s. 90-91)

Päätin lukea Houkutus-sarjan uudestaan, koska se nyt sattuu jostain syystä kirjahyllystäni löytymään. Tätä ensimmäistä osaa lukiessani en voinut olla miettimättä sitä, kuinka radikaalisti mielipiteeni kyseisestä kirjasta ja ylipäätänsä sarjasta onkaan muuttunut sen jälkeen, kun luin sen ensimmäisen kerran. Yritän pysytellä kilttinä tämän postauksen kanssa. Netistä löytyy tarpeeksi murska-arvioita tälle sarjalle, joten voisi olla jo tylsää lisätä niiden joukkoon taas yksi samanlainen lisää.

Isabella Swan muuttaa äitinsä luota aurinkoisesta Phoenixista isänsä luokse asumaan sateisen harmaaseen Forksin pikkukaupunkiin. Uudessa koulussa kaikki tuntevat toisensa jo ennalta, mutta Bella ei olekaan ainoa, jolla on hankaluuksia sopeutua ympäristöön. Koulussa hän tapaa nimittäin komean pojan, Edward Cullenin, joka jostain syystä sisaruksineen pitää etäisyyttä muihin oppilaisiin. Bellan mielestä Edward on tietysti äärettömän mielenkiintoinen, eikä hän saa poikaa mielestään pois, vaikka kuinka yrittäisi (eikä hän itse asiassa edes kunnolla yritä unohtaa poikaa).

Edward pelastaa Bellan muutamaankin kertaan ties mistä onnettomuudesta ennen kuin kaksikko lähentyy keskenään. Vähitellen Bella saa selville Edwardin salaisuuden: poika on vampyyri, hänen perheensä on vampyyreja, jotka ovat päättäneet olla juomatta ihmisverta ja käyttävät sen sijaan ravinnokseen eläinten verta. Hänellä on vielä erikoiskykykin, hän osaa lukea ajatuksia! Edward kertoo useaan kertaan Bellalle, ettei voi taata tytön turvallisuutta lähellään, koska Bellan veri tuoksuu niin houkuttelevalta hänelle, että hän saattaisi vahingoittaa tyttöä. Bella ei joko ymmärrä tai välitä varoituksista vaan jatkaa Edwardin kyljessä nyhjäämistä.

Tästä syntyy tietysti vuosisadan rakkaustarina, jolla tuntuu olevan vain kovin paljon esteitä tiellään. Ihmistytön ja vampyyrin välinen rakkaus on vaarallista, sen Bella ja Edwardkin joutuvat huomaamaan. Heidän suhdettaan ei hyväksytä täysin, vaikkakin Cullenien perhe ottaa Bellan avosylin vastaan. Kaiken lisäksi Bellan viettäessään aikaa Cullenien perheen kanssa verenhimoinen James-niminen vampyyri kiinnostuu hänestä. Tämän jälkeen Bella on hengenvaarassa Jamesin ryhtyessä jäljittämään häntä voidakseen tappaa hänet...

Aloitetaanpa sitten päähenkilöistä. Isabella Swan, joka haluaa muiden kutsuvan itseään Bellaksi, on omasta mielestään varsin mitäänsanomaton. Bellaa kuvaillaan myös erittäin kömpelöksi, minkä takia hänelle sattuu välillä (usein) haavereita. Kuitenkin Bella on aika täydellinen, koska hänen aloitettuaan uudessa koulussa perässä ravaa yhtäkkiä monen ihailijan joukko, joka mielellään ohjaisi tytön oikeaan luokkaan tai pyytäisi koulun tanssijaisiin. Bella ei näe muita poikia kuin Edwardin. Heidän suhteensa aikana hänestä tulee kuin nukke, jota voi vapaasti ohjailla ja jolla ei tunnu olevan omia mielipiteitä tai niillä ei ole niin väliä. Bellan mielestä se on ihan okei, että hänellä ei ole sanomista asioihin. Missä tämän tytön itsetunto on?!

Edward sitten... Järjettömän komea, suorastaan kuin jokin antiikin kreikkalainen jumala. Missä vaiheessa ylistyssanat loppuvat? Ikiajoiksi teini-ikään jämähtänyt Edward käyttäytyy kuin teini useammassakin kohdassa. Tietysti tämä voisi olla ihan odotettavaakin, kun hänet on siihen ikään sidottu, mutta luulisi että sata vuotta vampyyrina olisi kasvattanut luonnetta edes jollain tavalla ja toisi hahmoon muitakin ulottuvuuksia. Edward on marttyyrimainen, eikä ota Bellan mielipiteitä aina huomioon ollenkaan. Lisäksi yksityisyyden rajojen kunnioittaminen tuottaa vaikeuksia tälle niin jumalaiselle ja selvästi tyttöystäväänsä ylisuojelevasti suhtautuvalle pojalle. Edward kun muina miehinä tunnustaa kytänneensä öisin nukkuvaa Bellaa - vieläpä tytön sängyn vieressä!!

Muut hahmot jäävät tämän ihmeellisen toisiinsa niin kovasti rakastuneen parin jalkoihin kirkkaasti. Se on harmi, sillä mielelläni olisin lukenut enemmän esimerkiksi Cullenien muiden perheenjäsenten taustoista. Myös pahisvampyyri Jamesin pieni lauma (muut laumanjäsenet ovat nimeltään Victoria ja Laurent) vaikutti oikeasti mielenkiintoisemmalta kuin siirappinen teinipariskunta. Kirjassa on niin paljon esillä Cullenit, jotka ovat hyvisvampyyreja, joten näkökulmia siltä toiselta, "pahalta" puolelta olisi ollut kiva saada. Ihmisistä eniten pidin Bellan isästä Charliesta. Ajatus miehestä, joka on asunut pitkään yksin ja yhtäkkiä hänen elämänsä muuttuu ihan kokonaan sen myötä, kun tytär muuttaa hänen luokseen asumaan, on jollain tavalla hellyyttävä. Siitä olisi saanut enemmänkin irti. Charlieta kävi myös sääliksi Bellan valehdellessa hänelle joistakin Edwardin kanssa tekemistään asioista.

Suurin ongelma tässä kirjassa on valittu näkökulma, joka on ainoastaan Bellan. Lukijalle kirjan maailma avautuu sellaisena kuin Bella sen näkee ja kokee. Kaikki on pelkkää Bellan minä -muotoista kerrontaa. Valitettavasti maailmaa tarkastellaan siis Bellan puolueellisesta näkökulmasta, joka on vieläpä melko vaaleanpunainen, mitä tulee Edwardin kuvailuihin. Olisiko kaikkitietävä kertoja ollut parempi vaihtoehto? Sitä en osaa sanoa, koska tarjolla on vain tämä vaihtoehto, mikä nyt sattuu olemaan. Ainahan voi toki yrittää kuvitella, millainen tarina olisi ollut, jos siinä olisi käytetty muuta kerronnan tapaa.

Mitä sitten tulee vuosisadan rakkaustarinaan, niin se on kyllä enemmänkin kiiltokuvamainen teinisuhde, jossa poika selvästi näyttää tytölle kaapin paikan. Taisipa kirjailijan oma uskonnollinen tausta (Meyer on mormoni) vaikuttaa liikaa siihen, mitä hän kirjoittaa. Kirja on suunnattu teineille ja voin kuvitella, että tarina vetoaa kohdeyleisöönsä. Pakkohan sen on vedota, koska koko sarjasta on tullut niin suosittu ympäri maailmaa. Voin myös tunnustaa, että teini-iässä ensimmäisellä lukukerralla pidin kirjan ideaa hyvänä ja romanttisena. Onneksi noihin ajatuksiin vuodet ja lukukerrat ovat tuoneet muutoksen mukanaan. Ehkä tästä voisi tehdä sen päätelmän, että jos nuorempana ei ajattele kunnolla lukemaansa, niin sitä pitää hyvänä, mutta vanhempana, kun pohdinta lisääntyy lukiessa (näin ainakin omalla kohdallani) niin lukemaansa osaa tarkastella kriittisemmin.

Voinko suositella tätä? Noh, jos olet teini-iässä ihastellut Bellan ja Edwardin rakkaustarinaa, niin luepa kirja uudestaan ja naura muistoille aiemmista lukukerroista.

Houkutus-sarja
Houkutus (Twilight, 2005)
Uusikuu (New Moon, 2006)
Epäilys (Eclipse, 2007)
Aamunkoi (Breaking Dawn, 2008)
Bree Tannerin lyhyt elämä (The Short Second Life of Bree Tanner, 2010)
Houkutus: Kuvitettu opas vampyyrisaagaan (The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011)

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Alkuperäinen teos: Anne of Green Gables (1908)
WSOY, 1964, kovakantinen, sivumäärä 284



Matthew oli hämillään sulkenut laihan pikku käden omaansa, ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä. Hän ottaisi tytön mukaansa kotiin ja antaisi Marillan selvittää asian. Asemalle ei lasta missään tapauksessa voinut jättää, ja kysymykset ja selitykset saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes oltaisiin Vihervaarassa.
(s. 15-16)
Ensimmäisen kosketukseni Anna-kirjoihin sain melko nuorena, kun äitini suositteli minulle luettavaksi omia vanhoja kirjojaan, joita hän oli lukenut lapsuudessaan. Tämä taitaakin olla se perinteisin tapa, jolla uudet sukupolvet löytävät Anna-sarjan pariin. En osannut arvostaa Annaa tarpeeksi tuohon aikaan, mutta vuosien aikana ja uusilla lukukerroilla olen löytänyt Annasta sen viehätyksen. Nykyään sarja on yksi suosikkikirjasarjoistani.

Lapsuudenkodissaan asuvat vanhat sisarukset Matthew ja Marilla Cuthbert tarvitsevat tilallaan pojan apulaiseksi maataloustöihin. Pojan on tarkoitus tulla lastenkodista ja nimenomaan omalta saarelta, jotta ei katon alle saataisi ties mitä ranskalaiskakaraa asumaan, joka lähtisi kuitenkin heti Yhdysvaltoihin kasvettuaan tarpeeksi vanhaksi. Erehdyksen kautta pojan sijasta taloon saapuukin 11-vuotias tyttö, Anna Shirley. Kaiken lisäksi tyttö tuntuu olevan hieman höpsö: hän antaa kukille, puille ja jopa lammikolle nimiä, hänen ajatuksissaan esiintyvät haavemaailman henkilöt useammin kuin todelliset ihmiset ja vieläpä hän puhuu kaiken aikaa!

Anna on ikionnellinen, kun sisarukset päättävät pitää hänet erehdyksestä huolimatta. Vihervaarassa hän viettää onnellisen ja tapahtumarikkaan lapsuuden. Annan vilkas mielikuvitus ja hajamielisyys nimittäin johtavat tytön sattumuksesta toiseen. Kauniit sysimustat hiukset jäävät vain haaveeksi, kun kiertelevältä kaupustelijalta ostettu hiusväri värjää tytön hiukset vihreiksi. Tennysonin Elaine-runon näytteleminen johtaa melkein hukkumiseen pienessä ruuhessa, joka alkaakin kesken kaiken vuotaa. Juottaapa Anna kerran myös parhaan ystävänsä Dianan humalaan tarjotessaan tälle vadelmamehua, joka paljastuu myöhemmin Marillan kuuluisaksi rypäleviiniksi.

Välillä Anna vaikutti jopa liian hyvältä hahmolta, hänellä on selvästi sydän paikallaan, hän on nokkela, epäitsekäs ja selvästi kaikin puolin hyvä ihminen. Ainoa vika hänessä on hajamielisyys ja taipumus joutua ties minkälaisiin kommelluksiin. Tavallisesti näin täydellinen hahmo ärsyttäisi minua, mutta tällä kertaa, kun on kyse tyttökirjallisuuden kenties tunnetuimmasta hahmosta, en voi olla pitämättä hänestä. Sillä ei ole mitään tekemistä hahmon tunnettavuuden kanssa, enemmänkin pidän Annasta siksi, että hänessä on puolia, jotka voin löytää myös itsestäni. Annan tavoin haaveiluni saattaa välillä viedä minut niin toisiin ajatuksiin, että ympäröivä maailma tuntuu katoavan. Ehkäpä tyttökirjoihin tällainen täydellisempi hahmo sopiikin paremmin kuin muihin kirjoihin.

Sarjan muihin kirjoihin verrattuna Annan nuoruusvuodet tuo eniten hymyn huulille lukiessa. Räväkän pikkutytön tekemisistä ja ajatuksista lukiessa ei yksinkertaisesti voi pysyä vakavana. Lapsuuden viattomuus on vielä Annan turvana, hänen elämänsä on oikeastaan autuasta Vihervaarassa asumista ja koulunkäymistä, mitä nyt tietysti välillä mukaan mahtuu niitä lukuisia kommelluksia. Kirja on varsin lämminhenkinen ja voisi sanoa, lempeä, vaikka yksi tärkeän henkilön kuolemakin tapahtuu kirjan aikana. Se on ensimmäinen vakavampi tapahtuma Annan elämässä siltä ajalta, jonka hän itse pystyy muistamaan.

Kuten Anna on hyvin oivaltanut, mielikuvitus on valtava voimavara, jota ilman elämä olisi varmasti tylsää. Ehkäpä tästä voisi ottaa joskus opiksi ja antaa sisäisen Annan kukoistaa haaveineen ja kuvitelmineen.

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen ja rakennuksena on tietysti oikein ihanalta paikalta kuulostava Vihervaara.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

J.K. Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Tammi, 2001, kovakantinen, sivumäärä 335


Harry kuuli hatun huutavan viimeisen sanan koko salille. Hän otti hatun päästään ja käveli tärisevin jaloin kohti rohkelikkojen pöytää. Hän oli kamalan huojentunut, kun hänet oli valittu johonkin eikä onneksi edes Luihuiseen.
(s. 136)
Harry Potter on mielestään ihan tavallinen poika. Tosin hän asuu huoltajiensa luona portaiden alla olevassa kaapissa. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän saa 11-vuotispäivänään merkillisen kirjeen. Se on kutsu Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun. Harrylle avautuu kokonaan uusi maailma, johon kuuluvat velhot, noidat, yksisarviset ja lohikäärmeet. Harry saa tietää olevansa velhojen sukua! Silti kaikki on aloitettava alusta. Tylypahkassa Harry opiskelee taikuuden alkeita, kuten muodonmuutoksia, taikajuomien tekoa, loitsuja ja suojautumista pimeyden voimilta. Koulunkäynti on hauskaa, mutta henkeäsalpaavan jännittäväksi se muuttuu, kun Harry ryhtyy ratkomaan kiehtovaa arvoitusta ystäviensä Ron Wesleyn ja Hermione Grangerin kanssa, ja pelissä on tiedät-kai-kuka...

Luin pääsiäisenä pitkästä aikaa Potter-sarjan ensimmäisen osan. Tätä ennen viimeksi olin tainnut lukea kirjan yläasteikäisenä, joten aikaa edellisestä lukukerrasta oli kulunut jo monta vuotta. Silti jostain sieltä muistojen sopukoista tuli varsin nopeasti mieleen kohdat, joista olin pitänyt, kohdat jotka olivat tuntuneet huvittavalta ja myös ne kohdat, joita olin aiemmin pitänyt pelottavina.

Ensimmäisen kerran luin tämän kirjan siinä kahdeksan tai yhdeksän vanhana. Silloin Harry oli tietysti mielestäni aina oikeassa oleva sankari, joka joutui jännittäviin seikkailuihin. Myöhemmillä lukukerroilla ja sarjan edetessä asenteeni häntä kohtaan muuttui kriittisemmäksi. Nyt aikuisena huomasin paheksuvani Harryn, Ronin ja Hermionen uteliaisuutta ja puuttumista asioihin, jotka eivät selkeästi heille kuuluneet. Kolmikon toiminta tuntui välillä liialliselta "nokan tunkemiselta" aikuisten asioihin. Huomasin myös näkeväni hahmot eri valossa kuin aiemmin. Olen pitänyt Hermionea jopa tylsänä lukutoukkana ja liikaa koulusta hössöttävänä, mutta tällä kertaa opin ymmärtämään myös hänen näkökulmaansa. Sen sijaan Harry ja Ron opiskeluun laiskemmin suhtautuvina ja voisiko sanoa jopa välillä välinpitämättöminä saivat minut mutisemaan, että mikä heidän ongelmansa oikein on.

Viisasten kivellä ja myöhemmin koko Potter-sarjalla on ollut valtavan suuri merkitys minulle. Hämärästi muistan, kuinka äitini esitteli kirjan minulle erään Citymarketin kirjalaarien vieressä ja minä lasten ponikirjoja lukeneena en aluksi ollut lainkaan kiinnostunut koko kirjasta. Luettuani tämän olin kuitenkin aivan koukussa. Sen jälkeen olen varttunut Potter-kirjojen parissa. Ne ovat olleet luonnollinen osa lapsuuttani ja nuoruuttani.

Vaikka kuluneet vuodet olivatkin vieneet osan kirjan viehätyksestä, luin sen edelleen samalla tavalla kuin aiemminkin: uppoutuen joka sivulla mukaan tarinaan niin, että lukemisen keskeyttäminen välillä tuntui julmalta. Kirja ja samalla koko sarja on kerta kaikkiaan onnistunut. Juoni ja miljöönä esiintyvä taikamaailma ovat mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia, ei mikään ihme, että tähän on aikanaan jäänyt koukkuun. Muistan kuinka olisin halunnut päästä oman kouluni sijasta Tylypahkaan opiskelemaan, kukapa ei sitä toivoisi?

Ennen kaikkea kieli on nerokasta; hauskaa, kutkuttavaa ja helposti luettavaa. Kirjan suomentaja Jaana Kapari on tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa. Siinä ei ole yhtään häiritseviä kohtia. Eri asioiden nimet tuntuvat siltä, että juuri niin niiden kuuluukin olla suomeksi. Suosikkiloitsuni taitaa nimen perusteella olla esineitä lennättävä siipiirdium lentiusa.

"Sinä sanot sen väärin", Harry kuuli Hermionen kivahtavan.
"Se pitää sanoa 'siipi-iir-dium lenti-u-sa', 'iir' täytyy pitkittää oikein nätisti."
"Taio itse jos kerran olet niin etevä", Ron ärähti.
Hermione kääri kaapunsa hihat, näpäytti taikasauvaansa ja sanoi: "Siipiirdium lentiusa!"
Höyhen kohosi pulpetilta ja leijui neljän jalan korkeudessa heidän päidensä yläpuolella.
(s. 189)

Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen kirja!

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Tylypahka jos mikä on merkittävässä roolissa tarinan kannalta oleva rakennus! Viisasten kivi on samalla ensimmäinen kirja, jonka olen kyseistä haastetta varten lukenut, mutta onhan tässä vielä koko loppuvuosi aikaa.

Kaoru Mori: Emman lisäosat

Kirjoitin viime vuoden puolella postauksen kirjastosta lainaamastani Emma-mangasta. Luin silloin sarjan varsinaiset seitsemän osaa ja nyt maaliskuun aikana tuli luettua myös lisäosat. Alunperin Emmassa piti olla vain ne seitsemän osaa, mutta suuren suosion takia sarjan piirtäjä Kaoru Mori jatkoi sarjaa kolmella lisäosalla, jotka kertovat Emma-sarjassa esiintyvistä muista henkilöistä. Näissä osissa Emma ja William eivät siis ole niin suuressa roolissa kuin aiemmin, vaikka heistäkin kuullaan kyllä.



8. osa: Emman ja hänen ystäviensä tarina jatkuu! Tarjolla on jälleen sekä koskettavia ihmiskohtaloita että upeaa ajankuvaa viktoriaanisesta Englannista. Tässä kirjassa ovat pääosissa mm. kihlattunsa hylkäämä Eleanor, palvelustyttö Tasha sekä nuori Kelly-rouva aviomiehineen.

9. osa: Tässä osassa seurataan muun muassa Theo-oravan seikkailuja, Williamin ja Hakimin ensitapaamista sekä kolmen laulajan tarinaa. Lisäksi selviää, miksi Wilhelm Mölders kasvatti viikset...

10. osa: Sarjan viimeisessä osassa muun muassa tutustutaan polkupyöräilyyn sekä kouluelämään ja seurataan Adelen ja Marian ensitapaamista. Ja lopuksi on luvassa se odotettu tapahtuma!

No niin, nyt on sitten koko sarja luettuna. Nämä lisäosat olivat yhtä viihdyttäviä kuin alkuperäiset osatkin. Mielestäni oli hyvä ratkaisu sarjan luojalta, että hän teki myös nämä osat. Ensimmäisiä seitsemää osaa lukiessa mietin välillä joidenkin hahmojen kohdalla, että heistä olisi kiva kuulla enemmänkin ja tietää esimerkiksi heidän taustoistaan. Kaikkia sivuhahmoja ei tietenkään kuvata yhtä paljon, mutta aika hyvin näissä osissa jokainen tärkeämpi sivuhahmo pääsi jollain tavalla mukaan tarinaan.

Yhdeksännen osan kaksi viimeistä lukua Kolme laulajaa osat 1 ja 2 herättivät vähän ihmetystä. Muistelin pitkään, että olikos niissä varsinaisissa osissa joitakin laulajia. Kai muistaisin, jos olisi ollut? Kurkkasin viimeisiltä sivuilta tekijän kommentit Mangan (naurettava) jälkikirjoitus -nimisestä osiosta, josta sitten paljastui, ettei laulajien tarinalla ole tekemistä aiempien juonenkäänteiden kanssa, mutta se on silti sisällytetty osaan.

Enpä tiedä muuttiko sarjan lukeminen suhtautumistani mangaan. Vieraalta aiheelta se vieläkin tuntuu, mutta ainakin Emma-sarja oli erittäin positiivinen lukukokemus. Vai pitäisiköhän kirjoittaa myös katselukokemus, sillä kuvat (ja erityisesti maisemakuvat) olivat hienosti piirrettyjä.

Kaoru Mori: Emma osat 1-7

5-haaste

Kirjasähkökäyrän Mai yllätti minut haastamalla 5-haasteeseen. Kiitos kovasti!

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle
Kiitos vielä toisen kerran, Mai!

2. Kirjaa tähän 5 blogia, jotka haastat
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Kingiä, kahvia ja empatiaa
Le Masque Rouge
Sivujen välissä
Elegia

3. Toivo, että ihmiset, joille lähetit haasteen, antavat sen eteenpäin
Omaan tahtiin
kaikessa rauhassa
pakko ei ole
- ota tai jätä

4. Kerro:
5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin
aamukaakao, lenkit koiran kanssa, matkakortti, kosteusvoide, huulirasva

5 kirjaa, joita suosittelen muille
Aino Kallas - Sudenmorsian
Anthony Capella - Napolilainen naimakauppa
Mika Waltari - Tanssi yli hautojen
Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
Patricia A. McKillip - Unohdettu Ombria

5 Materialistista (joulu)lahjatoivetta
Uusi olkalaukku, sisätossut, kumisaappaat, kangasta sitä paitaa varten, jonka suunnittelin ompelevani kesäksi, jumppapallo

5 Paikkaa, jossa haluan käydä
Italia, Ranska, Skotlanti, Saksa, Itävalta

5 Adjektiivia, jotka kuvaavat minua
Kiltti, luotettava, rauhallinen, ystävällinen, haaveileva

5 Lempiruokaani
Kreikkalainen salaatti, muutenkin Välimeren alueen ruoat (kunhan jätän lihan pois), katkarapukeitto, porkkanapihvit, perunamuusi

5 Elämänohjetta
Ei tule mieleen kuin kolme: Ole oma itsesi, Koti on siellä missä sydänkin, Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan

J. R. R. Tolkien: Húrinin lasten tarina

Alkuperäinen teos: The Children of Húrin (julkaistu 2007)
Toimittanut: Christopher Tolkien
WSOY, 2007, kovakantinen, sivumäärä 320

"Istu siinä", sanoi Morgoth, "ja katso kuinka pahuus ja epätoivo käy niiden kimppuun, jotka olet antanut käsiini. Sillä sinä olet rohjennut pilkata minua ja olet epäillyt Melkorin, Ardan kohtaloiden herran mahtia. Sen tähden saat nähdä minun silmilläni ja minun korvillani kuulla, eikä mikään jää sinulta salaan."
(s. 65)

Olen lukenut Taru Sormusten Herrasta -trilogian yläasteikäisenä, jolloin pidin kirjaa aivan liian paksuna tiiliskivenä ja sen takia hankalana lukea, vaikka itse tarina olikin mieleenjäävä. Lainasin Húrinin lasten tarinan jokin aika sitten kirjastosta hetken mielijohteesta. Satuin näkemään kirjan hyllyssä ja päätin, että voisin lukea kirjailijan muuta Keski-Maahan sijoittuvaa tuotantoa.

Húrinin lasten tarina vie lukijan menneisyyteen Keski-Maan esiaikojen haltioiden ja ihmisten historiaan. Tapahtumat toteutuvat tuhansia vuosia ennen Taru Sormusten Herrasta -trilogian aikaa. Morgoth langettaa kirouksen häntä pilkanneen Húrinin ja tämän perheen ylle. Tästä hetkestä koko tarina lähtee liikkeelle. Húrinin lapset Túrin ja Niënor joutuvat kirouksen vaikutuksen piiriin, eivätkä pysty pakenemaan sen määräämää kohtaloa. Pääasiassa kirja keskittyy Túriniin, joka nuorena pakenee Morgothia. Húrinin pojasta varttuu aikuinen haltioiden parissa, jossa hän kasvaa hyväksi sotilaaksi, mutta luonteeltaan kovin ylpeäksi. Erään välikohtauksen takia Túrin joutuu lähtemään ja liittyy kohtaamansa lainsuojattomien joukkoon, jonka jälkeen tarina etenee kohti traagista loppuaan.

Húrinin perheen ylle langetettu kirous teki heidän elämästään synkän ja kurjan. Kirjan takakannessa kuvaillaan osuvasti: tummasävyinen, jylhä tarina. Eniten kaiken pyörteisiin joutuu Túrin, jonka elämä näyttää pääasiassa synkältä. Hahmona Túrin aiheutti ristiriitaisia tunteita; toisaalta tunsin sääliä kaikesta siitä, mitä hän joutui kestämään, mutta toisaalta taas ajattelin, että hänen oma ylpeytensä ja äkkipikaisuutensa oikein yllyttivät häntä tummemmalle tielle elämässä. Kirouksesta maksetaan kova hinta, joka ajaa kirjaimellisesti Húrinin perheen tuhoon. Takakannen lupailemat yhteydet Kalevalan Kullervo-taruun tulivat selkeästi esille. Muistelinkin ennen lukemista, että vaikka en ollut tätä teosta aiemmin lukenut, niin olin kuullut, että Tolkien oli saanut Kullervosta inspiraatiota.

En ole mikään fanaattinen Tolkien-fani, joten välillä vaikealtakin kuulostavat paikan tai henkilöiden nimet eivät pysy muistissani. Sen takia olikin helpotus huomata, että tämä teos sisältää itse tarinan lisäksi runsaasti muuta asiaan liittyvää materiaalia. Löytyy niin alkusanat, esipuhe, ääntämisohjeet kuin myös sukupuut, nimiluettelo, kappaleet tekstin rakenteesta ja Suurten kertomusten syntyhistoriasta sekä aivan kirjan lopussa kartta tapahtumapaikoista. Erityisesti alkusanat ja esipuhe olivat valaisevia ennen tarinan lukemista, pääsi tavallaan jo valmiiksi sisään tapahtumiin ilman, että oli lukenut niistä itsestään vielä yhtikäs mitään. Nimiluettelo oli myös tarpeellinen, vaikka on hieman lukukokemusta häiritsevää, jos joutuu koko ajan keskeyttämään lukemisen ja selaamaan kirjan loppuun, jotta voisi tarkistaa, kenestä tai mistä paikasta nyt oli kyse.

Tätä postausta kirjoittaessani selasin samalla kirjasta käytyjä nettikeskusteluja. Sain sen käsityksen, että ilmeisesti olisi pitänyt olla Silmarillion luettuna, jotta tähän teokseen olisi päässyt kunnolla mukaan tai hahmottanut teoksen tapahtumat oikein. Voi olla, että menetin jotain hienouksia tarinasta, koska en ole Silmarillionia lukenut, mutta en koe sen häirinneen lukukokemustani. Pidin tarinasta, joka oli koskettava, eikä varmasti jätä ketään ilman mielipiteitä. Suosittelen siis kaikille, joita vähänkin Tolkienin tuotanto kiinnostaa. Mainitsen vielä lopuksi, että Alan Leen kuvitukset toivat hienon lisän kirjaan.

Patricia A. McKillip: Unohdettu Ombria

Alkuperäinen teos: Ombria in Shadow (2002)
Karisto, 2006, kovakantinen, sivumäärä 288

Mag tunsi itsensä hitaaksi, sumeaksi ja suuren kaupungin äänteen piinaamaksi, eikä hän nähnyt Faeyn kohotettua kättä tai tuntenut läimäystä. Hän lennähti sen voimasta, päätyi istumaan seinää vasten ja tuijotti eteensä kuin räsynukke, silmät suurina ja täyteen ahdettuna. Faey, jonka täytyi ryhtyä töihin uudestaan ja ilman huumaantuneen vahakaisensa apua, sanoi säälin ja vimman sekaisella äänellä: "Sitä ei kestä kuin kolme päivää."
      Mutta jokin siitä vaikutti vielä vuosienkin jälkeen.
(s. 24)

Ombrian kaupunkia uhkaa pimeys. Hallitsija makaa kuolinvuoteellaan ja hänen perijänsä Kyel on vasta pieni lapsi. Hallitsijan rakastajar Lydea on ajettu ulos kaduille, joilla hänen ei uskota selviävän aamuun asti. Myös pikkuisen kruununperijän kohtalo näyttää ennalta määrätyltä. Kaiken takana on ikivanha valtiatar Musta Helmi, Kyelin isotäti, joka on juoninut valtaannousuaan jo aikoja, eikä anna pienen lapsen tulla tielleen. Kruunun tavoittelusta piittaamaton Kyelin äpäräserkku Ducon kuluttaa aikansa kaupungin kaduilla piirtämässä sen rapistuneita ja unelmia ja painajaisia. Samaan aikaan toisaalla Ombrian kaupungin alla varjomaailmassa Faey -niminen noita tekee taikojaan yhdessä vahakaisensa kanssa. Pian kaupungin ja varjomaailmaan kohtalot liittyvät toisiinsa.

Löysin tämän kirjan kirjastosta, jossa kiinnitin huomioni ensimmäiseksi kirjan kauniisiin kansiin. Mielestäni teoksen kannet eivät ole aivan tavalliset lajityypin kannet. Kansikuvaa katsoessa tulee mieleen enemmänkin satukirjan kansi kuin fantasia, mutta joka tapauksessa kuva on kaunis kuin maalaus.

Tämä kirja on täynnä mielenkiintoisia hahmoja. En voi yhtäkään hahmoa nimetä jollain tavalla heikommaksi, jonka tekemisistä ei olisi niin välittänyt lukea. Kaikki hahmot tuntuivat tuovan oman osansa tarinaan ja sopivat osiinsa. Menehtyneen ruhtinaan ex-rakastajar Lydea, joka on alunperin kapakkapiika, joutuu kadulle palatsista ja samalla myös päättämään, mihin ryhtyy palatsissa vietettyjen vuosien jälkeen. Tulevan hallitsijan äpäräserkku Ducon on levoton vaeltelija, jolla on kyky nähdä varjomaailman puolelle. Hänen piirrustuksensa saavat aiheen siitä toisesta maailmasta, jonka olemassaolosta kaikki eivät edes tiedä. Duconin syntyperä on arvoitus, sillä hänen isästään ei ole kenelläkään mitään tietoa. Faey-noita asuu varjomaailmassa Ombrian alla ja hän tuntuu näkevän joka puolelle molemmissa kaupungeissa. Taikoineen ja kaupankäynteineen loitsuista Faey oli mielestäni yksi kiinnostavimmista hahmoista. Noidan apulainen Mag, jota Faey itse kutsuu vahakaisekseen, omaa loputtomasti uteliaisuutta, eikä epäröi puuttua asioihin, joihin haluaa muutosta. Suuri paha on valtiatar Musta Helmi, joka on ollut olemassa kauemmin kuin kukaan jaksaa muistaa ja joka on valmis tekemään mitä tahansa noustakseen valtaan.

Kuulun niihin lukijoihin, jotka nauttivat asioiden kuvailusta ja sitähän tässä teoksessa riitti melkein äärirajoille asti. Kieli on runsasta ja asioita ja erityisesti paikkoja maailmojen risteyskohdissa kuvailtiin kauniisti. Yksityiskohdilla oli osansa juonessa, esimerkiksi Magin vaatetusta kuvailtaessa oli selvää, että noidan vahakaisena hän osasi naamioitua sopivalla asulla tavallisten ihmisten joukkoon. Miljöönä Ombrian kaupunki sai taianomaisia piirteitä; epämääräisillä kujilla saattaakin olla sisäänkäynti maanalaiseen alamaailmaan, kaupungin alla ylipäätänsä sijaitsee aivan toinen maailma, josta vain harva on tietoinen. Ombria itsessään oli vaikuttava ja merkittävä osa juonta. Kaupungissa riittää salaisuuksia ja salamyhkäisiä paikkoja, eikä kaikkea kerrota suoraan. Lukijan kuviteltaviin jätettiin välillä aika paljonkin asioita.

Pidin kirjasta todella paljon ja olen suorastaan lumoutunut siitä. Ensi kirjastoreissulla täytyykin sitten katsoa kirjailijan muita teoksia. Lukiessani uppouduin täysin Ombrian salaperäiseen maailmaan. Kirjoitustyyli on hienoa, suorastaan upeaa, se pitää lukijan otteessaan, eikä kirjaa malttaisi lopettaa, kun sen on aloittanut kerran. Tällä kertaa oli kuitenkin hyvä pitää pidempiäkin taukoja lukemisessa. Unohdettu Ombria on kirja, jonka voi lukea kerralla lävitse, mutta silloin todennäköisesti jokin tarinan yksityiskohtainen hienous jää huomaamatta. Luin suunnilleen yhden kappaleen päivässä, jolloin huomasin olevani ajatuksen tasolla enemmän mukana kirjan maailmassa sitä lukiessani. Tässä kirjassa ei kerrota suoraan, jos haluaa saada jotain syvällisempää irti, niin lukiessa täytyy keskittyä.