Neil Gaiman: Tähtisumua

Alkuperäinen teos: Stardust (1999)
Seven/Otava, 2007, pokkari, 226 sivua
suomentanut Mika Kivimäki



Kylään saapuu ani harvoin ihmisiä, jotka tietävät, mitä hakevat. Tällaiset ihmiset päästetään joskus kulkemaan muurin toiselle puolelle. Heidän silmissään on tietynlainen katse, josta ei voi erehtyä. Kyläläisten tiedon mukaan koko 20. Vuosisadan aikana muurin taakse ei ole yritetty salakuljettaa mitään – asia, josta he ovat hyvin ylpeitä.
    Vapunpäivänä, joka yhdeksäs vuosi niityllä pidetään markkinat, ja silloin vartiointia höllennetään.
(s. 9)

Pitkään lukulistallani keikkunut Tähtisumua on odottanut lukemista jo ainakin parin vuoden ajan. Teos on jäänyt taka-alalle sitä mukaa, kun olen huomannut muita mielenkiintoisia kirjoja, joiden lukeminen on ohittanut pitkään listalla roikkuneen kirjan. Kirjastossa Tähtisumua tuli sopivasti vastaan sekä kirjana että elokuvana. Kirja sai miettimään, miksi olenkaan viivyttänyt sen lukemista näinkin pitkään.

Englantilainen Muurin kylä on unelias pikkukylä maaseudulla. Kylää ympäröi muuri, jonka tarkoituksena on estää kulkijoita lähtemästä kylästä. Joka yhdeksäs vuosi järjestettävien Haltiamarkkinoiden aikana nuori Dunstan Thorn tapaa noita-akan palveluksessa olevan kauniin tytön. Lemmenyön seurauksena syntyy keijukaisnaisen ja ihmismiehen poika, Tristran Thorn, jonka seikkailusta kirja varsinaisesti kertoo. Tristran on rakastunut kylän kauneimpaan tyttöön Victoriaan, mutta tyttö ei tunne samoin häntä kohtaan. Voittaakseen Victorian sydämen itselleen Tristran lupaa hakea hänelle taivaalta pudonneen tähden. Lupauksesta alkaa Tristranin seikkailu kauas Haltiamaahan tähteä noutamaan.

Tähtisumua täyttää perinteiset fantasiakirjallisuuden elementit siinä mielessä, että kirja sisältää etsintäretken, jonka aikana sankari kasvaa henkisesti pojasta mieheksi. Kirjan alussa sankari olettaa kuuluvansa tiettyyn perheeseen ja yhteisöön, mutta tarinan aikana hänelle selviää, keitä hänen oikeat sukulaisensa ovat ja mistä hän on oikeasti peräisin. Sankarilla voi olla myös erityisiä kykyjä, jotka nousevat esiin tarinan aikana. Tarinan ainekset ovat perin pohjin kolutut ja kliseiset, mutta siitä huolimatta Tähtisumua on varsin onnistunut kirja. Kirjailija on kehittänyt puhkikuluneita aiheita omaperäisempään suuntaan. Lukijana tuntui jopa jollain tavalla turvalliselta, kun kirja sisälsi tuttuja ja turvallisia aineksia, mutta kuitenkin lopputulos oli sopivasti uudentuntuinen, eikä kliseiden toistamista.

Osa hahmoista vaati enemmän sulattelua kuin toiset. Päähenkilö Tristran on aluksi jopa ärsyttävän hölmö ja naiivi, mutta tarinan aikana hän kasvaa henkisesti. Alun hölmö poika on muuttunut kirjan loppuun mennessä jopa melko fiksuksi hahmoksi. Pidin kovasti Yvaine-tähdestä, jota kohtaan ei voinut olla tuntematta sympatiaa. Kukapa siitä ilahtuisi, kun rakastunut nuorukainen haluaa raahata sinut valittunsa luokse, etkä itse voi vaikuttaa asiaan. Yvainen hahmossa tiivistyi haikeus takaisin kaltaistensa pariin pääsemisestä ja lopulta tosiasioiden hyväksyminen koskettavalla tavalla. Muista hahmoista Tristranin rakas Victoria jäi mieleen lähinnä hieman itsekeskeisenä tyttönä. Kirjan pahikset eli Myrskynpesän prinssit ja noitakuningatar sisarineen poikkesivat tarinassa siellä täällä, mutta kukaan heistä ei noussut mitenkään yltiöpahaksi. Pikemminkin pahikset vaikuttivat harmittavilta kiusankappaleilta kuin oikeasti uhkaavilta hahmoilta.

Tähtisumua oli sijoitettu kirjaston luokittelussa nuorten aikuisten kirjojen joukkoon, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä kirjallisuutta alkuteos edustaa. Mielestäni kirjan pohjalta tehty elokuva oli nuorille tehty seikkailu, mutta kirjasta tulee paikoitellen väkisinkin mieleen lapsille tarkoitettu satu, vaikka kaikki tapahtumat eivät sovi lapsille. Kieli on välillä hyvinkin lapsekasta ja sadunomaista, minkä perusteella sanoisin tätä saduksi. Toisaalta kielen lapsekkuus voi tietysti johtua myös kääntäjästä.

Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa

Alkuperäinen teos: The Dark Heroine: Dinner with a Vampire (2012)
Otava, 2013, kovakantinen, 542 sivua
suomentanut Kari Koski



Aukio heräsi kiivaaseen hyörinään, ja kuin tyhjästä jokin loikkasi esiin puiden takaa, kohosi korkealle pääni yläpuolelle ja laskeutui tuskin horjahtaen kovalle kiveykselle noin kolmen metrin päähän minusta. Räpäytin silmiäni voimatta uskoa, että olisin nähnyt ihmisen, mutta ennen kuin ehdin vilkaista toistamiseen, se oli jo kadonnut, mikä se ikinä oli ollutkaan.
(s. 12)

Niin blogeissa kuin erilaisilla netin keskustelupalstoilla hälyä aiheuttanut Illallinen vampyyrin kanssa on kirja, joka jakaa mielipiteet. Osan mielestä tämä on väkivaltaisempi ja seksikkäämpi versio Twilightista, osa ei pidä kirjasta yhtään. Seurasin kirjan ympärillä vellovaa keskustelua jonkin aikaa, kunnes en enää voinut vastustaa kiusausta. Minun oli aivan pakko lukea kirja, jotta saisin selville, onko se niin hyvä, kuin jotkut sanovat vai aivan hirveä.

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle öisestä Lontoosta, kun ihmistyttö Violet Lee joutuu todistamaan raakaa joukkomurhaa Trafalgar Squaren aukiolla. Murhaajat ovat ylimaallisen hyvännäköisiä teinipoikia, jotka liikkuvat nopeammin kuin ihmiset. He nappaavat Violetin mukaansa, jolloin tyttö joutuu vampyyrikuninkaallisten panttivangiksi. Tässä vaiheessa tulee mieleen, miksi vampyyrit ottavat panttivangiksi aivan tavallisen ihmistytön. Violet ei olekaan aivan tavallinen tyttö, sillä hänen isänsä kuuluu poliittiseen eliittiin, joten Violetin avulla vampyyrit voivat kiristää isä Leetä suostumaan heidän vaatimuksiinsa. Tytölle annetaan kaksi mahdollisuutta, hän voi liittyä vapaaehtoisesti verenimijöiden joukkoon tai elää heidän joukossaan ihmisenä.

Kirjan vertaaminen Twilightiin sai välittömästi aikaan muutamia hahmoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Olin aivan varma, että naispäähenkilö Violet on Bella numero kaksi, joka ei tule toimeen ilman miestään. Violetin hahmo onnistui yllättämään minut niin hyvässä kuin pahassa. Hyvää oli se, että hahmossa oli jonkinlaista yrittämistä. Violetista ei ole tehty automaattisesti Bellan kaltaista selkärangatonta ja heikkoa tyttöä. Hän sanoo vastaan, jos on eri mieltä asioista. Tarinan aikana hänestä saattoi huomata jonkinlaista aikuistumista. Valitettavasti Violetissa oli niin paljon kyseenalaisia puolia, etteivät hyvät puolet riitä kompensoimaan huonoja. Suorapuheisuudesta ilmenee negatiivinen asenne muita samaa sukupuolta olevia kohtaan. Violet ei säästele sanojaan nimittäessään erästä naispuolista vampyyria huoraksi.

En ole aivan varma, mitä mieltä olen miespäähenkilö Kaspar Varnista. Olin lukiessa helpottunut siitä, ettei hän ollut samanlainen tossukka vampyyriksi kuin Edward Cullen. Ylipäätänsä kaikki kirjassa esiintyvät vampyyrit saavat kiitosta siitä, että heidät todella on kuvattu vampyyreiksi. He juovat verta ja voivat tappaa ihmisen. Kaspar on paha poika, joka tekee tasan sen, mitä hän haluaa. Hänen pitää kaikki saada kaikki heti, eikä hänellä riitä kärsivällisyyttä odottamiseen. Tätä yritetään selittää hahmon asemalla. Kruununperijänä hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi. Paikoitellen Kasparista maalaillaan vastuullisempaa ja fiksumpaa kuvaa, mutta tämä jää yrittämisen tasolle. Suurimman osan ajasta hän käyttäytyy kuin pilalle hemmoteltu kakara. Kaiken huipuksi tätä hemmoteltua prinssiä on romantisoitu oikein reilulla otteella.

Tämän kaltaisessa kirjassa täytyy tietysti olla aina jonkinlainen romanssi mahdutettuna juonikuvioon. Ei ole vaikea arvata, että aluksi toisiaan inhoavat Violet ja Kaspar vähitellen lähentyvät. Ensin romanssista voisi syyllistää Tukholma-syndroomaa, mutta Violet sitten menee ihastumaan Kaspariin aivan oikeasti. Tältä osin pääpari muistuttaa kaikkein eniten Twilight esikuviaan. Maalaisjärjenkin mukaan Violetin ei pitäisi ihastua poikaan, joka kohtelee häntä kaltoin, ahdistelee ja uhkailee häntä, yrittää raiskata hänet ja ties vielä mitä. Näin kuitenkin tapahtuu. Manipuloiva ja väkivaltainen prinssi saa tytön lakoamaan jalkoihinsa. En voi ymmärtää, miksi Kasparin kaltaisesta hahmosta tehdään tarinan romanttinen sankari. Miten Violet voi antaa anteeksi sen kaiken huonon kohtelun, jota hän sai Kasparilta?

Kirjan perusjuonen mukaan ihmistyttö temmataan yhtäkkiä arvaamatta vampyyrien maailmaan ja hänen tulee selvitä yliluonnollisten olentojen parissa parhaansa mukana. Kulunut idea ei tuo mitään uutta fantasiakirjallisuuteen. Tarinasta paistaa lisäksi läpi kirjailijan nuori ikä. Aukkoja ja ristiriitaisuuksia löytyy useampia, mutta annettakoon se anteeksi nuorelle kirjailijalle. Jotain uutta tarinaa tuovat Violetin isän asema puolustusministerinä ja ihmisten ja vampyyrien väliset neuvottelut. Myöhemmin tärkeäksi juonenkäänteeksi muodostuu ikiaikainen ennustus, jonka mukaan kohtalon valitsemat sankarittaret pelastavat useamman ulottuvuuden. Tarinan muuttuminen maagisempaan suuntaan kaikkine ulottuvuuksineen tuli eteen täysin puskista. Eri ulottuvuuksissa ja ennustuksessa on paljon potentiaalia, mutta olisin kaivannut niihin jonkinlaista pohjustusta, ennen kuin ne tulivat eteen täysin yllättäen.

En tyrmää kirjaa suoralta istumalta, kuten monet ovat tehneet. Tarinassa on joitakin hyviä piirteitä. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei näitä ideoita ole jalostettu kunnolla eteenpäin. Mainittakoon tästä esimerkkinä sankarittaret ja eri ulottuvuudet, jotka vain yhtäkkiä tupsahtivat jostain. Huonoja puolia riittää valitettavasti paljon enemmän kuin hyviä. En enää lähde luettelemaan niitä, mutta todella toivon, että kirjailija on saanut selkeytettyä ajatuksiaan ennen seuraavan osan kirjoittamista. Sellainen on jo nimittäin ilmestynyt englanniksi ja olettaa voisi, että myös suomennos on tulossa jossain vaiheessa.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge 2015 -haasteeseen, josta sain suoritettua kohdan 24. Paranormal Being.

The Dark Heroine -sarja
Illallinen vampyyrin kanssa
Autumn Rose

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2

Alkuperäinen teos: A Storm of Swords 2: Blood and Gold (2000)
Kirjava, 2012, pehmeäkantinen, 494 sivua + liitteet
suomentanut Satu Hlinovsky


Kun Sansa aukaisi jälleen silmänsä, hän oli polvillaan. Hän ei muistanut kaatuneensa. Hänestä tuntui, että taivas oli vaaleamman harmaa. Sarastus, hän ajatteli. Uusi päivä. Jälleen uusi päivä. Hän ikävöi vanhoja aikoja. Rukoili niitä. Mutta ketä hän saattoi rukoilla? Hän tiesi, että puutarha oli aikoinaan tarkoitettu jumalmetsäksi, mutta maaperä oli liian laihaa ja kivistä, että lumopuu olisi saatu juurtumaan tänne. Jumalmetsä ilman jumalia, tyhjä kuten minäkin.
(s. 470)

Vanha susi on poissa, nuori on mennyt etelään pelaamaan valtaistuinpeliä, ja jäljellä on vain aaveita.

Miekkamyrsky jatkaa kertomusta Seitsemän kuningaskunnan kohtalon hetkistä. Muurin takana valtavat ihmisjoukot ovat liikkeellä kannoillaan uhka, jollaista etelässä ei osata enää edes kuvitella. Toisaalla lohikäärmeiden äiti, maanpaossa oleva Daenerys Myrskysyntyinen, hakee omaa rooliaan kuningattarena jonka tehtävä on vallata synnyinmaansa takaisin.

Kaiken keskipisteessä on kuninkaiden koitoksen pirstoma Westerosin valtakunta. Sota on jättänyt jälkensä myös sen asukkaisiin, eivätkä monet haavoista koskaan parane. Aatelissukujen välienselvittely jatkuu, ja uusia liittoja solmitaan yhtä nopeasti kuin vanhoja särjetään. ”Olen oppinut, ettei rakkaus ole aina viisas. Se voi johtaa meidät mielettömiin tekoihin, mutta me seuraamme sydäntämme… minne se sitten ikinä meidät viekin.”

On kulunut reilusti yli vuosi siitä, kun bloggasin Miekkamyrskyn ensimmäisestä niteestä. Toinen nide on ollut jatkuvasti työn alla ja luinkin sitä hyvin hitaaseen tahtiin aina silloin, kun sattui huvittamaan. Game of Thronesin takia tiesin jo etukäteen, kuinka kirja tulisi loppumaan. Tämä varmaankin söi suurinta lukuinnostustani. Toisaalta myös kirjan paksuus vaikutti paljolti asiaan. Kun opiskelujen parissa riittää tehtävää, ei ehdi lukea niin paljon kuin ennen, eikä paksu kirja, jota joutuisi jättämään kaiken aikaa kesken, houkuttele.

Tällä kertaa se ei haitannut, että olin taas ehtinyt unohtaa, mihin edellisessä osassa oli jääty. Ilmeisesti pitkä tauko niteiden lukemisen välillä teki vain hyvää. Edellisen niteen kohdalla kirjoitin siitä, miten hahmojen ja tapahtumien paljous aiheuttaa ähkyä ja vaikeuttaa juonen mukana pysymistä. Jos Miekkamyrskyn ensimmäisen niteen aikana tapahtuikin jotain, niin tämän toisen niteen kohdalla alkaakin sitten tapahtua ja kunnolla. Kirjailijalle tuttuun ominaiseen tyyliin kuka tahansa hahmoista voi kohdata loppunsa, milloin tahansa. Hahmoja kuolee ja osan kohtalo jää epäselväksi, kuinka heille kävi. Tavallaan on hyvä, ettei kirjailija arkaile hahmojen kohtaloissa, mutta toisaalta myös se, että jatkuvasti joku menettää henkensä, alkaa turruttaa.

Kirjailija ei ole tähänkään asti säästellyt väkivaltaa, mitä esiintyy erityisesti Miekkamyrskyn aikana. Kirjan nimi kuvaa oleellisesti sisältöä. Oletan aika monen olevan jo selvillä kirjan sisällöstä, joten paljastan hiukan parin hahmon kohtaloa. Ensinnäkin Robb Stark ei kuulunut missään vaiheessa suosikkihahmoihini, mutta voi ei, se tapa, jolla hahmoa kohdeltiin kuoleman jälkeen. Lukemisen jälkeen tunsin ällötystä ja jouduin ihan muistuttamaan itseäni, että kyseessä on fiktiivinen hahmo, eikä sellaista oikeasti tapahdu. (Tai ainakaan toivottavasti kenellekään ei käy niin.) Hyvältä ei näytä myöskään lady Catelynin kohtalo, vaikka tässä tapauksessa voisikin päätellä, ettei hahmo kohdannut loppuaan vielä kokonaan. Toivon että Catelyn voisi palata tarinaan vielä jollain tavalla. Sen sijaan ser Vuoren kuolemaa toivoin todella, mutta pahalta näyttää, että Vuori onkin mukana tarinassa jatkossa.

Väkivallasta ja ällötyksestä huolimatta Miekkamyrskyn toisessa niteessä oli positiivisia kohtia, jotka lupailivat mielenkiintoista jatkoa eräiden hahmojen tarinoille. Bran Stark ei myöskään ole mikään suosikkini, mutta olin iloinen hahmon puolesta, kun kirja oli ohitse. Branin matka on edennyt kohti hahmon päämäärää, josta lukisi mielellään lisää heti seuraavasta kirjasta. Jos oikein muistan, niin hahmo ei taida esiintyä siinä, harmi. Suosikkini Daenerys kasvaa yhä enemmän kuningattareksi ja lohikäärmeiden äidiksi. Saa nähdä, millainen tulevaisuus häntä vielä loittaa. Sitä ennen aion pitää jälleen tauon ennen seuraavaan osaan tarttumista.

Tulen ja jään laulu -sarja
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings)
Miekkamyrsky osat 1 ja 2 (A Storm of Swords)
Korppien kestit (A Feast for Crows)
Lohikäärmetanssi (A Dance with Dragons)
The Winds of Winter
A Dream of Spring

Missä sitä ollaan oltu?

Blogiani seuranneet ovat varmaan huomanneet yhtäkkisen hiljaisuuden. Edellinen kirja-arviointi ilmestyi toukokuussa. Vaikka edessä piti olla bloggailun täytteinen kesä, ei sille yhtäkkiä jäänyt yhtään aikaa. Kevään tenttien jälkeen alkoivat sivuaineopinnot, jotka päätin suorittaa kesän aikana, sekä kesätyö. Monta kertaa meinasin avata jonkin kivan kirjan tenttikirjojen sijaan, mutta järki vei onneksi voiton ja hautauduin tenttikirjoihin. Nyt heinäkuussa voin ottaa rennommin ja palata taas bloggailun pariin. Ensimmäinen blogipostaus on luvassa heti huomenna.



Koin iloisen yllätyksen kirjautuessani bloggeriin. Blogi on saanut uusia lukijoita taukoni aikana. Tervetuloa! Myös postauksia on kommentoitu. Kiitos kommenteista Mai, Villis ja Lizaahh ja anteeksi, ettette ole saaneet vastauksia niihin.



Kuvat on otettu eilen Helsingin Laajasalossa. Hellettä piisasi ja aurinko porotti kuumana, mutta ainakaan nämä kukat eivät ole nuupahtaneet sen takia, onneksi! :)

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Korkea puoliso

Karisto, 2012, kovakantinen, 263 sivua
Kuparisaari 2


Tällaista ihmisjoukkoa ei ollut nähty edes Romanin hautajaisissa, vaikka jokaisen khalkkidin oli ollut ankaran rangaistuksen uhalla pakko osallistua niihin. Jos Radko olisi saanut päättää, hän olisi pidättänyt kadulle tulleet ihmiset ja sulkenut heidät kaivoksiin pohtimaan tekosiaan. Paitsi että Amaya oli typerässä jalomielisyydessään ja uudistusinnossaan lopettanut kaivosten käyttämisen rangaistusleireinä.
(s. 19-20)

Pidin Kuparisaari-trilogian aloitusosaa, Tähystäjäneitoa, hyvänä keinona tutustua kotimaiseen nuorten fantasiakirjallisuuteen. Pahimpaan tenttirysään kaipasin vastapainoksi jotakin melko nopeasti luettavaa kirjaa. Mieleeni tuli sitten Tähystäjäneito ja päätin lainata sen jatko-osan.

Trilogian avausosassa Amaya joutui jäämään ankealle Khalkoksen saarelle Khalkoksen ja Sarmatian hovien tekemän sopimuksen takia. Tyttö oli ensin tyrmistynyt sopimuksesta, joka kahlitsi hänet Khalkokselle loppuelämän ajaksi. Korkean puolison alkaessa tytön mieli on ehtinyt muuttua positiivisempaan suuntaan. Amaya on naimisissa Khalkoksen hallitsijan, Suuren isän Samuilin kanssa, ja he ovat saamassa lapsen. Samuil on mieleltään lapsenomainen, eikä kykene hallitsemaan, joten todellisuudessa saarta hallitsevat Amaya ja neuvonantaja Miroslav Kostov. Khalkoksen kansa rakastaa lempeää hallitsijaansa, Amaya Suurta, kuten he häntä nimittävät. Amaya on tehnyt saarella paljon uudistuksia, joilla hän on saanut kansan puolelleen, mutta sen sijaan Lilyana ja Samuilin pikkuveli Radko kihisevät kiukusta.

Pidin jo ensimmäistä osaa lukiessa hahmoja onnistuneina. Onneksi Korkea puoliso jatkaa samalla linjalla. Amaya on selvästi aikuistunut, kun vertaa siihen, millainen hän oli avausosassa. Tytöstä on kuoriutunut hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija, joka oikeasti välittää kansansa hyvinvoinnista. Neuvonantaja Miroslav jäi tässä osassa jossain määrin sivuhahmoksi, vaikka hänelläkin on merkittävä rooli kirjan tapahtumissa. Ainakin Miroslav on päässyt jatkamaan työtä rakastamiensa kirjojen parissa. Matroona Krasimira pistäytyi lyhyellä visiitillä tarinassa, mutta muuten Amayan ja matroonan tiet näyttäisivät eronneen. Tässä osassa muiden kannalta pahat hahmot Lilyana ja Khalkoksen Toinen poika Radko saivat entistä enemmän tilaa itselleen, mikä on hyvä asia. On mielenkiintoista lukea kahden eri puolen edustajien ajatuksista ja motiiveista.

Trilogian avausosassa kiinnitettiin useaan kertaan huomiota siihen, kuinka erilaiset valtiot vauras Sarmatia ja rutiköyhä Khalkos ovat. Siinä missä Sarmatiassa kaikki tuntui olevan ylellistä, Khalkokselle kansa näki nälkää ja vain hovi sai nauttia ylellisyydestä. Uusien tuulien puhallettua Khalkoksen tavallisen kansan elämä on ruvennut muuttumaan. Amayan aikaansaamien muutosten ansiosta hirvittävät rangaistukset, kuten pakkotyöhön kaivokseen joutuminen, ovat historiaa. Entistä suuremmalla osalla kansalaisista on nyt mahdollista kouluttautua. Aikaisemmin se oli vain poikien oikeus, mutta Amayan ansiosta tytöille on perustettu omia kouluja. Uudistukset koskevat myös valtioiden välisiä suhteita, sillä enää Khalkos ei tyydy entiseen alistettuun ja hyödynnettyyn asemaan.

Tarina sortuu valitettavasti yhteen nuorten kirjoille aika usein ominaiseen piirteeseen. Kirjan juoni etenee todella nopeassa tahdissa, jopa kliseisen epäuskottavasti. Toinen poika Radko matkaa valtiovierailulle ja tapaa matkallaan Amayan pikkusiskon Snezanan. Nuoret ihastuvat toisiinsa ja mitä tästä seuraa? Epäuskottavan nopeasti Snezana seuraa Radkoa Khalkokselle. On jotenkin vaikea uskoa, että hovietiketin mukaan kasvatettu tyttö yhtäkkiä lyöttäytyy tuntemattoman nuorukaisen matkaan.

Korkeassa puolisossa valtapeli ja hovijuonittelut nousevat uudelle tasolle, mikä oli oikein nautittavaa luettavaa. Ehkäpä eniten voisin antaa kiitosta juuri juonitteluista, jotka toivat säröjä muuten rauhalliseen hovielämään.

Kuparisaari-trilogia
Tähystäjäneito, 2011
Korkea puoliso, 2012
Kapinallinen, 2013

Charlaine Harris: Sydänverellä

Alkuperäinen teos: Dead Ever After (2013)
Sookie Stackhouse osa 13, Gummerus, 2014, kovakantinen, 366 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Ennen kuin isoisoisäni Niall oli sulkeutunut keijujen maailmaan, hän oli loihtinut pihani hedelmälliseksi. Vaikka tuntuikin ihanalta nähdä kasvien kukoistavan ja kantavan hedelmää, huomasin ajattelevani, että olisin ilomielin vaihtanut vehreyden yhteen tosi tehokkaaseen suojausloitsuun. Nyt oli myöhäistä!
(s. 185)

Lopultakin! Sydänverellä on telepaattitarjoilijatar Sookie Stackhousesta kertovan kirjasarjan viimeinen osa. Peräti kolmeentoista osaan venynyt kirjasarja on viimeinkin tullut tiensä päänsä, mistä en voi lukija kuin kiittää. Tutustuin Sookien maailmaan alun perin tv-sarja True Bloodin kautta, minkä jälkeen päätin lukea myös kirjat. Viimeisestä osasta kertoessa on vaikea olla paljastamatta aikaisempien osien tapahtumia, joten alla oleva teksti saattaa sisältää paljastuksia aikaisemmista osista ja myös tästä osasta.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun kaksi miestä tekee New Orleansissa sopimuksen itse paholaisen kanssa. He ovat jopa valmiita myymään sielunsa saavuttaakseen haluamansa asian. Bon Tempsissä Sookie totuttelee elämään ilman keijusukulaisiaan sekä ihmettelee hyvän ystävänsä ja pomonsa Sam Merlotten etäistä käytöstä. Välit Ericiin ovat pahasti solmussa, eikä onnellista loppua entisen vampyyrirakastajan kanssa ole näkyvissä. Asioita saapuu mutkistamaan Merlotte’s -baarin entinen työntekijä, Arlene, joka joutui vankilaan järjestellessään Sookien murhaa. Päästyään vapaaksi Arlene haluaisi entisen työpaikkansa takaisin, mutta Sookie ei ole unohtanut Arlenen aikaisempia tekoja ja kieltäytyy palkkaamasta tätä. Pian Arlene löydetään kuolleena, ja epäilykset kohdistuvat Sookieen.

Kirjailija on kehittänyt viimeistä osaa varten monimutkaisen juonen, joka valitettavasti vaikuttaa hätäratkaisulta, jotta viimeiseen osaan saataisiin jotain hohtoa ja jännitystä. Mutta mistä Sydänverellä sitten todella kertoo? No, Sookien ja Samin jahkailusta, kuinka nopeasti heistä tulee pari! Sydänverellä jatkaa edellisen osan tapahtumien selvittelyä. Veri kielellä -osan lopussa Sam kuoli, mutta Sookie pelasti hänet keijujen maagisen esineen sarastimen avulla. Eric ei tietenkään ilahtunut moisesta, ja tapaus tuo hämmennystä myös Sookien ja Samin välille. Tätä hämmennystä ja jahkailua on luvassa koko viimeisen osan verran. Ensin Sam totuttelee ajatukseen siitä, että on taas elossa, sen jälkeen luvassa on kunniakkaita lupauksia Ericille, jonka mukaan Sam ei saisi koskea Sookieen pitkällä tikullakaan.

Aikaisemmissa osissa tarinaa on viety eteenpäin Sookien minäkerronnalla. Sarjan lopun huipennukseksi kirjailija on vaihtanut kerrontatapaa. Osa tarinasta kulkee tuttuun tapaan minäkerronnassa, mutta välillä vastaan tulee kaikkitietävä kertoja. Kiinnitin huomiota siihen, että aikaisemmissa osissa lukija on saanut tietää pahisten nimet. Tällä kertaa kirjassa vilahtelee sellaisia henkilöitä, kuten liikemies, henkivartija, autonkuljettaja, hujoppi ja keskivertomies. Heidän osuutensa kuvataan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, eikä hahmojen nimiä paljasteta aivan heti. Ymmärrän että nimien salaamisella on haluttu pitää jännitystä yllä, mutta jotenkin tämä tyyli ei vaan toiminut.

Koko kirjasarja on tietysti pitkälti pyörinyt sen ympärillä, kenet miehistä Sookie lopulta valitsee. Senpä tähden jokainen heila tulee vielä kerran esille tarinassa. Suhde Ericiin torpattiin vampyyrien välisellä sopimuksella, jonka mukaan Eric nai vampyyrikuningatar Freydan. Ensirakkaus Bill asustelee edelleen kätevän lähellä naapurissa, mutta Sookie ei enää haikaile hänen peräänsä. Ihmissusi Alcide pyörähtää käymässä, mutta siinä se, ja jopa ihmistiikeri Quinn on mukana. Yllätyin siitä, että Quinn on löytänyt naispuolisen ihmistiikerin, jonka kanssa hän on saamassa pennun, siis lapsen. Missä vaiheessa näin on päässyt käymään? Sookien lopullinen miesvalinta on yksi sarjan keskeisimmistä juonenkäänteistä, ja mitä tekeekään kirjailija? Laittaa Sookien yhteen sen kaikista tutuimman ja turvallisimman vaihtoehdon kanssa!

Sydänverellä ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia tunteita, paitsi että olin kiitollinen sarjan loppumisesta. Sookiesta kertovat kirjat ovat tuoneet mukavaa vaihtelua lukemieni kirjojen joukkoon. Olen sarjan parissa tutustunut erilaisiin yliluonnollisiin hahmoihin. Mutta sarja on venytetty aivan liian pitkäksi. Kolmetoista osaa liirumlaarumia, jossa toistetaan jo käytettyjä juonikuvioita. Onhan tämänkin osan juonikuvio toistoa yhdestä sarjan alkupään osasta, jossa Jason Stackhousea syytettiin suotta murhasta. Nyt Jasonin tilalla syyttömänä oli itse päähenkilö Sookie.

Vaikka siltä aluksi vaikuttikin, ei Sookien tarina vielä aivan tähän pääty. Englanninkieliseltä Risingshadow-sivulta löytyi teos After Dead, jossa paljastetaan, kuinka kaikille hahmoille kävi tarinan päätyttyä. En tiedä, missä vaiheessa teosta ollaan suomentamassa vai suomennetaanko sitä ollenkaan, mutta todennäköisesti tulen lukemaan sen jossain vaiheessa. Sookie Stackhouse -kirjojen jälkeen Charlaine Harrisilta on ehtinyt ilmestyä myös aivan uuden sarjan ensimmäinen osa. Harper Connellystä kertova kirja vaikuttaa sekin mielenkiintoiselta, mutta aivan ensiksi aion pitää kunnon tauon, ennen kuin luen mitään uutta Harrisilta.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

P. C. Cast & Kristin Cast: Salattu

Alkuperäinen teos: Hidden. A House of Night Novel (2013)
Yön talo osa 10, Otava, 2014, kovakantinen, 379 sivua
suomentanut Inka Parpola


Sylvia alkoi jälleen hyräillä saatuaan savutustikun valmiiksi. Vasta kun hän oli saanut maarianlännenheinän ja laventelin punottua, hän tajusi, ettö hänen hyräilemänsä laulu oli muuttunut kehtolaulusta aivan erilaiseksi sävelmäksi: "Laulu naiselle, joka oli urhea sodassa". Vaikka Sylvia istui edelleen, hänen jalkansa olivat alkaneet naputtaa vahvaa rytmiä hänen nousevan ja laskevan äänensä tahdissa.
(s. 225)

Kylläpä aika on vierähtänyt Yön talon parissa! Olen ehtinyt sarjan peräti kymmenenteen osaan asti, vaikka aina välillä on käynyt mielessä, että pitäisi lopettaa sarjan lukeminen. Tämän osan jälkeen luvassa on sopivasti taukoa Yön talosta, sillä sarjan seuraava osa ilmestyy Suomessa vasta syksyllä.

Entinen ylipapitar Neferet on paljastanut todellisen luontonsa vampyyrien Neuvostolle, eikä häntä enää pidättele mikään. Zoey sai sikäli haluamansa, että nyt kaikki tietävät Neferetin siirtyneen pahuuden puolelle. Tytöllä ja hänen ystäväjoukollaan ei kuitenkaan ole mahdollisuutta levätä, sillä Neferet jatkaa kaaoksen aiheuttamista. Kaikki saa alkunsa koulun talleilla syttyvästä tuhoisasta tulipalosta, minkä seurauksena nörttijengi saa huomata, että ihmiset (tai tässä tapauksessa vampyyritulokkaat) muuttuvat, ja heille pitäisi antaa uusi mahdollisuus. Sama pätee myös toisinpäin, sillä eräs Zoeyn läheinen ystävä on ottanut lopullisen askeleen pahojen puolelle. Hämmennystä aiheuttaa myös Neferetin luoma ase, salaperäinen Aurox, jota kaikki pitävät pahana. Zoey on kuitenkin varma, että pojassa on toinenkin puoli, minkä hänen näkijänkivensä osoittaa lopulta oikeaksi.

Edellisen osan tapaan ratsastuksenopettaja Lenobialla oli tässäkin osassa entistä suurempi rooli. Kirjan aikana paljastettiin lisää asioita hänen menneisyydestään. Olen alusta asti pitänyt Lenobian hahmosta, joten hänen surullisen historiansa käsitteleminen oli tervetullutta vaihtelua nörttijengin ainaisten ongelmien keskelle. Onneksi Lenobia näyttäisi saavan onnellisen lopun. Kuten Lenobialla, myös vampyyrien ylimmän neuvoston edustajalla, Thanatoksella oli suurempi rooli kirjassa. Thanatos on ottanut Yön talon ylipapittaren paikan. Hänen hahmonsa tuo sopivasti järkevyyttä Neferetin maailmanvalloituksen estämiseen, ettei se homma ole ainoastaan teinijengin harteilla.

Kuten edellisen osan kohdalla arvelin, Zoeykin on lopulta hoksannut, että hänen rakas Heathinsa majailee Auroxin sisällä. Zoeyn soturi Stark ei tietenkään tästä havainnosta riemastu, mutta mitäs Zoey soturinsa tunteista välittää. Onneksi Zoey ja Aurox -kuvio ei ainakaan vielä ehtinyt palata samanlaiseksi usean pojan pyörittämiseksi samaan aikaan, kuin millaista meno oli aikaisemmissa osissa. Saa nähdä, mitä viimeiset osat tuovat tullessaan, mutta minun puolestani Zoey voisi pysyä vain yhden pojan kanssa.

Jollain tavalla Salattu oli aika tylsä, vaikka tässä tapahtuikin kaikenlaista. Neferetin pahuus selvisi, yksi tulokas loikkasi lopullisesti pahojen puolelle, toinen muuttui pahasta hyväksi, Zoey sai tietää totuuden Auroxista. En osaa sanoa, oliko kyseessä teinikieli vai mikä, mutta kirja ei tehnyt vaikutusta. Jopa Afrodite, jota kohtaan tunnen jonkinlaista sympatiaa, oli suorastaan ärsyttävä. Sentään mukana oli Zoeyn isoäidin intiaaniperinteitä, jotka tuovat mielenkiintoa.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)