Kate Jacobs: Lankakaupan talvi

Alkuperäinen teos: Knit the Season (2009)
Gummerus, 2011, pokkari, 347 sivua
suomentanut Päivi Pouttu-Deliere


Dakota oli alkanut pitää punaista vihkoa mukanaan käsityöpussukkansa pohjalla – pussukka oli Perin tekemä – yhdessä kamelinruskean- ja turkoosinkirjavan neuleen kanssa. Hän oli säästänyt kaikki äitinsä keskeneräiset tekeleet, kaikki hullunkuriset projektit, joita äidillä ei ollut koskaan ollut aikaa saada valmiiksi, koska hänellä oli ollut kädet täynnä tilausneuleita, ja jotka hän oli siksi vain siirtänyt syrjään odottamaan.
(s. 17)

Lankakaupan tytön jälkeen teki mieli lukea heti perään sarjan viimeinen osa. Kirjan jouluisen tunnelman takia jätin sen lukemisen näin joulukuun loppupuolelle. Lankakaupan talvi on mukava päätösosa lankakaupan väen seikkailuille.

Vuoden lähestyessä loppuaan lankakaupassa riittää kiirettä. Parikymppinen Dakota Walker tasapainottelee opintojen ja töiden välillä. Dakotan unelma kondiittorin urasta on lähellä toteutumista, sillä hän on päässyt opiskelemaan kulinaariseen instituuttiin. Opintojen lisäksi hän vastaa äidiltään perintönä saamastaan lankakaupasta yhdessä laukkuja suunnittelevan Perin kanssa. Joulun aikaan Dakota haluaisi suorittaa opintoihin liittyvän työharjoittelujakson loistohotelli V:n keittiössä, mutta hänen isällään Jamesilla on toisenlaisia suunnitelmia. On tullut aika lähteä Skotlantiin viettämään joulua siellä asuvan isomummin kanssa.

Vuosi huipentuu uuden vuoden juhlimisen lisäksi tuplahäihin. Anita ja Marty ovat suunnitelleet häitään pitkään, ja juhla on viimein toteutumassa. Heidän lisäkseen alttarille astelee Italiasta rakkauden löytänyt Catherine, joka avioituu viinitilaa pyörittävän Marcon kanssa. Muidenkin neulekerholaisten elämissä on muutoksia luvassa. Peri saa houkuttelevan tarjouksen, joka takaisi suuren näkyvyyden hänen suunnittelemilleen laukuille. Lucie ja Darwin suunnittelevat tytöille tarkoitettua televisio-ohjelmaa, joka on herättänyt kiinnostusta. Tapahtumista herää kysymys, mitä neulekerholle tapahtuu, kun sen jäsenet hajaantuvat ympäri maailmaa?

Neulekerholaisia ja Walkerien sukua yhdistää side edesmenneeseen Georgiaan. Dakotalle Georgia oli äiti, mutta läheisten jakaessa muistojaan Georgiasta, Dakota oppii tuntumaan äitinsä esimerkiksi niin ystävänä kuin siskonakin. Georgia on mukana tarinassa takaumien välityksellä, kun läheiset muistelevat tuntemaansa naista. Läheiset tunsivat Georgian erilaisista yhteyksistä, joten jokaisen muistot hänestä kertovat erilaisen tarinan. Dakotan Donny-setä kertoo, kuinka Georgia opetti veljensä ajamaan autoa. Catherine muistelee yhteisiä kouluaikoja, ja James joulua Georgian kanssa. Nimenomaan Georgian kautta neulekerholaiset löysivät toisensa ja ystävystyivät.

Edellisten osien tapaan tämänkin kirjan lopusta löytyy muutama ohje. Käsityöaiheisia ohjeita ovat Lucien tyttären Gingerin kirjanmerkki ja Georgian jouluköynnös. Käsitöiden lisäksi ruoka ja erityisesti leipomukset liittyvät vahvasti tarinaan. Ruokaohjeista esitellään Dakotan kiitospäivän kurpitsakarpalomuffinssit, Anitan latket eli juutalaiset perunaletut, mummin viipalepikkuleivät ja Bessin voileivokset. Mummilla tarkoitetaan Dakotan Skotlannissa asuvaa isomummia, ja Bess on isoäiti.

Joulun ja uuden vuoden lisäksi kirjassa vietetään myös kiitospäivää ja hanukkaa. Tarina jäi mieleen lämminhenkisinä jäähyväisinä lankakaupan väelle. Minusta tarina on hyvä päättää tähän, eikä turhaan venyttää pidemmäksi. Aikaisempien osien kohdalla olen inissyt tönköstä suomen kielestä, mutta tällä kertaa en kiinnittänyt siihen huomiota. Neulekerholaisten välinen ystävyys ja yhteisöllisyys sen sijaan lämmittivät mieltä.

Lankakauppa-sarja
Pieni lankakauppa (The Friday Night Knitting Club)
Lankakaupan tyttö (Knit Two)
Lankakaupan talvi (Knit the Season)

Lauren Weisberger: Viime yönä Chateau Marmontissa

Alkuperäinen teos: Last Night at Chateau Marmont (2010)
Nemo, 2012, pokkari, 525 sivua
suomentanut Sini Linteri


Kappale päättyi sykähdyttäviin suosionosoituksiin, aitoihin, innostuneisiin aplodeihin, ja Julian siirtyi seuraavaan kappaleeseen. Hän oli päässyt vauhtiin, eikä levottomuudesta näkynyt merkkiäkään. Näkyi vain tuttu kiilto käsivarsilla ja keskittyneisyydestä kertova otsan kurtistus hänen laulaessaan sanoja, joita oli hionut kuukausia, joskus vuosia. Toinen laulu oli hetkessä ohi, sitten kolmas, ja ennen kuin Brooke käsitti, mitä tapahtui, kuulijat hurrasivat hurmioituneina ja vaativat lisää.
(s. 93)

Viime yönä Chateau Marmontissa -teoksen myötä olen lukenut kaikki Lauren Weisbergerin suomennetut teokset. Weisbergerin muiden teosten tavoin myös tämä oli kevyttä ja viihdyttävää hömppää. Oli mukava huomata, että kirjailija on muuttanut aiemmista kirjoista tuttua kaavaa. Nyt menevän sinkkunaisen sijasta kirja kertookin avioparista.

Brooke tapasi miehensä Julianin aikoinaan baarissa, jossa Julian oli esiintymässä. Muutamaa vuotta myöhemmin Julian haaveilee edelleen muusikonurasta. Brooke sen sijaan tekee pitkää päivää kahdessa eri työssä, jotta parin taloudellinen tilanne olisi turvattu. Tilanne muuttuu, kun Julian on yhtäkkiä läpimurtonsa kynnyksellä elämässä unelmaansa todeksi. Brooke on vilpittömästi onnellinen miehensä puolesta. Hyvin pian Brooke saa kuitenkin huomata, ettei julkisuus ole pelkkää glamouria. Julian on kiireinen ja poissaoleva, eikä mene aikaakaan, kun pariskunnan yksityisasioita ruoditaan juorulehdissä. Juorut muuttuvat yhä ikävämmiksi, ja lopulta lehdissä revitellään vihjailevilla paparazzikuvilla.

Weisbergerin muissa suomennetuissa kirjoissa keskiössä ovat olleet menevät sinkkunaiset (poikkeuksena Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan Andrea), joiden elämä saa yllättäen uuden suunnan. Viime yönä Chateau Marmontissa pääosassa onkin Brooke, vaimo, joka haluaa auttaa miestään tämän unelmien tavoittelussa. Brooke on käytännössä huolehtinut elannon hankkimisesta, kun mies on toiminut levy-yhtiön harjoittelijana. Julianin uran läpimurto tarkoittaa Brookelle omista unelmista, perheen perustamisesta ja yrityksestä, luopumista. Brooke joutuu kohtaamaan vaikeita asioita, mutta hän ei anna vastoinkäymisten lannistaa itseään. Vaihtelun vuoksi oli mukava lukea erilaisesta hahmoasetelmasta, jossa päähenkilö ei enää etsi sitä Oikeaa, vaan onkin jo löytänyt hänet, ja vastoinkäymisenä on saada uudenlainen arki sujumaan.

Kirjassa käsitellään julkisuuteen joutumista ja sen varjopuolia. Huomasin tarinassa yhteneväisyyksiä VIP-ihmisiä -kirjaan. Betten tavoin Brooken kohtaama median huomio on aluksi positiivista, mutta pian juorulehtien sävy muuttuu ikävämmäksi ja jopa rumaksi. Brooke tosin päätyy lehtien palstoille ainoastaan siitä syystä, että hänen miehestään tuli tunnettu muusikko. Hän ei itse tavoitellut huomiota. Välillä tuntui pahalta, miten Brookea koeteltiin, eikä Julian tuntunut ymmärtävän kuuluisuuden vaikutuksia aivan tavallisen ihmisen elämään. Kirja antoi kuvan siitä, miten älyttömiä asioita tosielämän julkkisten täytyy kestää. En pystyisi elämään niin, että paparazzit partioisivat kotini ulkopuolella kaikkia tekemisiäni.

Weisbergerin muiden teosten tavoin Viime yönä Chateau Marmontissa on nopealukuinen. Kirjassa käsitellään ihan vakaviakin asioita, kuten jo mainitut julkisuuden varjopuolet. Pääasiassa kirjan tarina on kuitenkin viihdyttävä ja kevyt. Sisältö on sopivaa aivot narikkaan -luettavaa, jonka parissa ei tarvitse ajatella syvällisesti.

Kaari Utrio: Vendela

Tammi, 2016, kovakantinen, 411 sivua


Eivät tietenkään valtakunnan herrat olleet turkulaisia orpotyttöjä varten. Valtakunnan herrat naivat maita ja kartanoita, vaikutusvaltaa ja omaisuutta, suuria suhteita ja aarrearkkuja. Vendela Dalhusilla ei ollut omaisuutta eikä suurta sukua eikä mitään muutakaan. Vendela Dalhusin piti katsoa maahan, hän ei saanut edes vilkaista aurinkoa; mutta hän oli sen tehnyt ja häikäistynyt, eikä hän piitannut vaikka olisi saanut vaeltaa sokeana lopun elämänsä.
(s. 12)

Olen lukenut kotimaisten kirjailijoiden kirjoittamia viihdekirjoja, mutta genren suomalaisittain tunnetuin nimi on jäänyt uupumaan lukemieni kirjojen kansista. Mikä olisi siis parempi tapa korjata asia kuin valita kevyttä historiallista hömppää Kaari Utriolta joulukuun piristykseksi?

Ylhäiseen sukuun syntynyt Vendela Dalhus on aina elänyt sukulaistensa hoivissa. Orvoksi jääneellä Vendelalla on kauneutensa ja taitonsa parantajana, mutta mitä hyötyä niistä on, kun hänellä ei ole myötäjäisiä? Vendelalle ollaan järjestämässä naimakauppoja varakkaan turkulaisen porvarin kanssa. Kohtalo puuttuu peliin, kun hän kohtaa Turun tuomiokirkossa Hartman Garsen, komean ritarin, joka saa tytön sydämen sykkimään. Ritari kuuluu valtakunnan ylimyksiin ja on auttamatta köyhän orpotytön haaveiden ulottumattomissa. Vendela ei kuitenkaan hylkää toiveitaan. Pian Vendela pääsee viettämään aikaa ritarin kanssa, sillä hän matkaa kauppiassaattueessa Turusta Viipuriin, ja saattuetta johtaa itse ritari Hartman Garse.

Päähenkilö Vendela on minun makuuni sopiva historiallisen romaanin sankaritar. Hänellä on toki kaunis ulkonäkönsä, jota korostetaan tarinan aikana useaan otteeseen. Ulkokuoresta huolimatta Vendela ei ole mikään tyhjänpäiväinen neito, joka vain odottaisi pelastajaansa. Hän toimii itse, jotta asiat kääntyisivät parempaan suuntaan. Erityisesti mieleeni jäi Vendelan välit paimenpoika Yöhön. Yö on selvästi Vendelan palvelija, mutta nuori nainen kohtelee paimenpoikaa kuin vertaistaan. Miespäähenkilö ritari Hartman Garse ei saanut minussa aikaan yhtä ihastunutta suhtautumista kuin Vendelassa. Oikeastaan ritari oli melko tyypillinen historiallisen romantiikan miespuolinen hahmo. Tuntuu siltä, että olen lukenut useasti aikaisemminkin historian havinaan sijoittuvan tarinan, jossa sankari ei aluksi ymmärrä, että sankaritar olisi juuri se oikea hänelle. Mies tekee virheitä ja vasta melkein pohjamudissa ryömiessään havahtuu toivomaan, että asiat olisivat toisin.

Kirjan sivuhahmot saavat paljon tilaa tarinan aikana. Paimenpoika Yö on Vendelalle uskollinen palvelija, joka yrittää suojella emäntäänsä vaikeissa oloissa. Tarinassa on mukana myös oikeita historiallisia hahmoja, jotka saavat äänensä kuuluville. Heistä yksi on Ruotsinmaan drotsi Bo Jonsson Grip, valtakunnan ylimystöä. Dumen perheestä veljet Henneke ja Fulrad ovat ritareita ja Henneke jopa Viipurin linnan alipäällikkö. Heidän sisarensa Greta kohoaa tarinan aikana lähtökohtiaan korkeampaan asemaan. Greta ja Vendela tutustuvat toisiinsa aikana, jolloin kumpikin viettää neitoaikaansa Viipurin linnassa. Suurin osa sivuhahmoista oli sellaisia, että heidän toiminnalleen oli jokin selitys. Tästä poikkeuksena Iliana Winholt, henkeäsalpaavan kaunis nainen, joka on luonteeltaan hyvin ilkeä ja inhottava. Minulle ei selvinnyt missään vaiheessa, miksi Iliana on niin ilkeä.

Kirjan vahvuus on tapahtumien ja ympäristön kuvailu. Nautin runsaasta kuvailusta, joten Vendela oli sikäli mieluista luettavaa. Tarinan historiallinen konteksti oli uskottavan oloinen, joten oletan, että kirjailija on tehnyt taustatutkimuksen huolella. Kirjassa annetaan runsaasti tietoa keskiajasta, mutta mielestäni tietoa ei tuputeta lukijalle. Lukijaa valaistaan sopivissa määrissä. Vendelan tarinassa naisen asema on keskeisessä osassa. Nainen on ensin sukulaistensa holhouksessa ja naimisiinmenon myötä hän siirtyy miehensä holhoukseen. Naisen aseman lisäksi tarinassa merkittävässä osassa on henkilön asema. Vendelan ja Hartman Garsen rakkaustarina on liki mahdoton, koska toinen on ylimystöä ja toinen köyhä orpo.

Kirjoitin postauksen alkuun kevyttä hömppää, koska se oli ennakkoluuloni Utrion teoksesta. Lukemisen aikana totesin, ettei Vendela ollutkaan niin hömppää, kuin kuvittelin sen olevan. On sitä viihteellisempiäkin historiallisia romansseja tullut luettua.Vendela oli mukaansatempaava teos, jonka parissa viihdyin.

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

Alkuperäinen teos: The Memory Keeper’s Daughter (2005)
Bazar, 2008, kovakantinen, 486 sivua + haastattelu
suomentaneet Laura Jänisniemi ja Susanna Tuomi-Giddings, Helinä Kangas (haastattelu)


Hän puhui vakuuttavasti. Hän uskoi omiin sanoihinsa. Hoitaja tuijotti häntä yllättyneen näköisenä, mutta muuten David ei saanut selvää hänen ajatuksistaan odottaessaan myönteistä vastausta. Silloisessa mielentilassaan hän ei tullut edes ajatelleeksi, että hoitaja voisi vastata toisin. Silloin, toisin kuin myöhemmin samana iltana ja monina tulevina iltoina, hänelle ei tullut mieleenkään, että hän vaaransi kaiken.
(s. 30)

Olen aikaisemmin lukenut Kim Edwardsilta teoksen Unien järvi. Se jäi mieleen kauniina ja mukaansa tempaavana lukukokemuksena, joten halusin tutustua saman kirjailijan muihin teoksiin. Ilmeisesti Kim Edwardsilta ei ole suomennettu muita teoksia kuin Unien järvi ja nyt lukemani Muisto tyttärestäni, vaikka häneltä on näiden lisäksi ilmestynyt englanniksi teos nimeltä The Secrets of a Fire King.

Tarina lähtee liikkeelle vuodesta 1964, jolloin David Henryn Norah-vaimo odottaa parin ensimmäistä lasta. Synnytys käynnistyy eräänä myrskyisenä yönä. David lähtee viemään Norahia sairaalaan, mutta rankan lumimyrskyn vuoksi he eivät millään ehdi ajoissa sinne. Niinpä David vie vaimonsa omalle pienelle klinikalleen. David ja sairaanhoitaja Caroline Gill auttavat Norahia synnytyksessä. Norah saa terveen pojan, jolle annetaan nimeksi Paul. Yllättäen Paulin jälkeen syntyy tyttö, Phoebe, jolla on Downin syndroomaan viittaavia piirteitä. David uskoo, ettei tyttö elä pitkään, joten tekee ratkaisun, jonka vaikutukset näkyvät perheen elämässä vielä vuosia myöhemmin. Hän kertoo vaimolleen tytön menehtyneen synnytyksessä.

David käskee Caroline Gillin viemään Phoeben vammaisille lapsille tarkoitettuun hoitokotiin, mutta Caroline ei pysty hylkäämään pientä vauvaa hoitokotiin, joten hän päättää kasvattaa Phoeben omana tyttärenään. Vuosien varrella Caroline saa pitää puoliaan muiden asenteita kohtaan useaan kertaan, mutta Phoebe oli hänelle ainoa mahdollisuus saada oma lapsi. Toisaalla Norah Henry suree tytärtä, jota hän luulee kuolleeksi. Norah ja David etääntyvät toisistaan. Norah keskittyy työhönsä matkatoimistossa ja David uppoutuu valokuvaukseen karkottaakseen valheen mielestään. Paulista kasvaa musiikillisesti hyvin lahjakas poika, mutta isä ei tue hänen haavettaan urasta musiikin parissa.

Unien järven tapaan tämän kirjan keskiössä on salaisuus, joka vaikuttaa ratkaisevalla tavalla hahmojen elämään. Davidin valhe jättää jälkensä perheeseen. Norah ei koskaan toivu täysin tyttären menetyksestä ja hän haluaa puhua tapahtuneesta. David puolestaan ei halua käsitellä tapahtunutta kertomansa valheen vuoksi. Toisistaan etääntyminen alkaa jo näin varhaisessa vaiheessa, kun kaksoset ovat vielä aivan pieniä. Vuosien kuluessa avioparista tulee kuin toisilleen vieraat ihmiset. Kirjan lopusta löytyy kirjailijan haastattelu, jossa valotetaan aikakauden suhtautumista henkilöihin, joilla on Downin syndrooma. Haastattelu antoi tietynlaisen selityksen Davidin ratkaisuun, sillä ennen Down-lapsiin on suhtauduttu paljon jyrkemmin. David omasta mielestään tekee ratkaisunsa rakkaudesta, suojellakseen vaimoaan.

En tiedä mitään Downin syndroomasta, eikä se ole elämääni koskettava aihe. En siis osaa sanoa, kuinka hyvin kirjassa kuvaillaan henkilöä, jolla on Downin syndrooma. Näistä lähtökohdista tarkasteltuna kuvaus oli oikein uskottavaa. Ainoa asia, mihin kiinnitin huomiota, oli helppous. Carolinen ja Phoeben elämä vaikutti varsin helpolta. Arvelen, että kirjassa arkea vammaisen lapsen kanssa on ehkä hieman kaunisteltu. Kaikilla on tietysti hyviä päiviä, mutta Carolinen ja Phoeben elämä tuntui sujuvan erittäin hyvin, eikä Phoebe ollut yhtään hankala lapsi. Mitä nyt olen joskus törmännyt vammaisten lasten vanhempien avautumisiin heidän elämästään esimerkiksi median kautta, niin todellisuus voi olla jotain muuta.

Tarina on traagisen surullinen valheen vuoksi ja siksi, että kaksoset erotetaan toisistaan heti syntymän jälkeen. Kirjan edetessä loppua kohti tarinaan tulee toiveikkaampi sävy. Aihe on kiinnostava, mutta valitettavasti täytyy todeta, että tästä olisi voinut saada kokoon paljon mielenkiintoisemman tarinan. Minuun kirja ei vedonnut, enkä saanut oikein kunnolla kiinni kirjan maailmasta.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja

Alaotsikko: Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Minerva, 2016, kovakantinen, 240 sivua


Kihlapari oli sopinut hääpäivänsä, ja sulhanen lupasi edellisenä iltana tulla noutamaan morsianta tämän uudelle kotipaikkakunnalle. Tuon päivän aamuna sulhanen yllättäen kuoli, eikä morsiamelle saatu heti sanaa asiasta. Sovittuun aikaan illalla sulhasen hevonen kuitenkin pysähtyi tytön kotitalon eteen, ja tyttö nousi vaunuihin sulhasensa viereen. Morsian ihmetteli kyllä, kun sulhanen ei puhunut mitään, mutta matkaan lähdettiin illan pimetessä.
(s. 6)

Näin esittelyn Eero Ojasen Suuri suomalainen kummituskirja -teoksesta kirjakerhon lehdessä. Kirjan alaotsikko Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen sai miettimään ennen lukemista, että minkälaisia kauhutarinoita kirja mahtaisi sisältää. En ole kauhukirjallisuuden ystävä. Lukemisen aikana kävi ilmi, ettei teos (onneksi) ole selkäpiitä karmiva kauhukirja.

Ensi alkuun valotetaan kummitustarinoiden perinnettä, minkä tyyppisiä tarinoita on kerrottu ja minkälaisissa olosuhteissa. Esipuheessa avataan myös sanan kummitus alkuperää. Ennen sanalla kummitus on voitu tarkoittaa kaikkia outoja ja kummallisia asioita. Murteissa esiintyvät sellaisetkin sanat kuin kummajainen ja kummituinen. Tavallisten kummitustalotarinoiden lisäksi kirjassa käsitellään muun muassa poltergeistilmiöitä, etiäisiä, paikallistarinoita, kuolemanenteitä sekä sota-ajan tarinoita. Kirja alkaa Suomen vanhimmista kummitustarinoista, joihin kuuluvat esimerkiksi Olavinlinnaan ja Haikon kartanoon liittyvät tarinat. Viimeisessä luvussa esitellään nykypäivän kummitustarinoita, joihin puolestaan kuuluvat eri puolella Suomea tunnetut liftaritarinat.

Heti kirjan alussa esitellään kihlaparista kertova tarina, jossa menehtynyt sulhanen hakee morsiantaan. Tarinasta on kirjan mukaan eri versioita, joissa esimerkiksi tarinan yksityiskohdat tai loppu vaihtelevat. Kirjassa esitellään muitakin tarinoita, joista on useampia eri variaatioita. Tarinoissa vilisee yksityiskohtia, kuten outoja ääniä tai tunne kylmästä virtauksesta. Suurin osa tarinoista kertoo siitä, miten ihminen on itse tuntenut, kuullut tai nähnyt jotain yliluonnollista. Osassa tarinoista yliluonnollisuus välittyy eläimen, esimerkiksi hevosen, koiran tai kissan, käyttäytymisestä. Muutamassa sota-ajan tarinassa hevonen on kieltäytynyt kulkemasta jostakin tietystä kohdasta ja paikkaa vaihtamalla pelastanut ihmishenkiä. Eräässä tarinassa kissa sihisi ja murisi tuijottaen samalla jotain, mitä omistaja ei voinut nähdä.

Jostain syystä yllätyin aika paljon siitä, kuinka neutraalilla sävyllä kummitustarinat esitellään kirjassa. Esipuheessa kirjoittaja Eero Ojanen täsmentää, että tarkoituksena on välittää tietoa siitä, minkälaisia kummitustarinoita Suomessa on koettu. Ojasen mukaan hänen oma lähtökohtansa on, että yliluonnollinen kokemus on aina joka tapauksessa sen kokijalle todellinen. Useille tapauksille voidaan löytää järkiperäinen selitys, mutta monet tarinat jäävät arvoituksiksi. Samalla Ojanen kertoo myös yliluonnollisiin ilmiöihin liittyvistä tutkimuksista, joita Suomessa on tehty. Tutkimustyö ei ole helppoa, sillä tutkijat ovat esimerkiksi havainneet, että on vaikea löytää neutraaleja termejä kuvaamaan tämän aihepiirin asioita. Mielestäni kirja jättää lukijalle itselleen päätettäväksi, uskoako tarinoiden todenmukaisuuteen vai ei.

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö

Alkuperäinen teos: Knit Two (2008)
Gummerus, 2009, kovakantinen, 470 sivua
suomentanut Päivi Pouttu-Deliere


Reilun viiden vuoden ajan he olivat eläneet niin kuin ennenkin. He kokoontuivat edelleen säännöllisesti, vaikka KC ei koskaan koskenutkaan puikkoihin ja Darwinin reikäinen villapaita aviomiehelleen oli edelleen hänen monimutkaisin tekeleensä. Peri oli pitänyt kaiken lähes ennallaan lankakaupassa. - - Hän ei koskenut mihinkään vaan hoiti lankakauppaa huolella ja tarmolla prikulleen niin kuin Georgia oli opettanut.
(s. 15)

Kate Jacobsin Pienen lankakaupan -kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo jokunen vuosi. Kirja palasi mieleeni aivan yllättäen tänä syksynä, kun suunnittelin neulovani jotain taas pitkästä aikaa. Neulomisesta ei lopulta tullut mitään, mutta sain aikaiseksi lukea Pienen lankakaupan jatko-osan.

Edesmenneen Georgia Walkerin tytär Dakota on varttunut nuoreksi naiseksi, jolla on vielä koko elämä edessään. Yliopisto-opintojensa lisäksi Dakota työskentelee osa-aikaisesti äitinsä perustamassa lankakaupassa Walker ja tyttäressä, mutta mielessä on käynyt jopa lankakaupasta luopuminen. Dakotan isällä Jamesilla on suunnitelmat valmiina tyttären elämän varalle, mutta jos Dakotan omaa mielipidettä kysytään, haluaisi hän ryhtyä kondiittoriksi. Matka Italiaan läheisten kanssa saa Dakotan katsomaan tulevaa uusin silmin.

Georgia pysyy neulekerholaisten ajatuksissa, vaikka moni asia on muuttunut vuosien varrella. Anita ja Marty suunnittelevat häitä, mutta ennen tärkeää päivää täytyisi saada aikuiset lapset hyväksymään äitinsä uusi liitto sekä etsiä vuosia sitten kadonnut läheinen. Yksinhuoltajaäiti Lucie ponnistelee arjessaan, jossa hänellä on lapsen lisäksi huolehdittavanaan dementoituva äiti. Samaan aikaan Lucien ura ottaa ison harppauksen eteenpäin. Antiikkiliikkeen omistava Catherine etsii itseään ja pohtii, mitä hän haluaa elämältään. Vastauksia haetaan aina Italiasta asti. Akateemiselle uralleen omistautunut Darwin odottaa perheenlisäystä, jonka kunniaksi hän tarttuu vapaaehtoisesti puikkoihin neuloakseen jotain.

Kirjan päähenkilöksi on nostettu Dakota, mutta oikeastaan kirja kertoo kaikkien neulekerholaisten tarinan. Monen hahmon vaiheista kertova tarina on sekä rikkaus että heikkous. Kirjan aikana seurataan otteita useamman hahmon elämästä, ja lopulta tarinat punoutuvat yhteen. Kun juoni on useamman henkilön varassa, ei yhden päähenkilön harteille kasaudu liikaa paineita tarinan mielenkiinnon säilyttämisestä. Hahmojen eri näkökulmat tapahtumien kulusta tuovat kiinnostavia sävyjä juoneen. Huonoksi puoleksi usea kertojahahmo muuttuu siinä vaiheessa, kun alati pompataan hahmosta toiseen ja saman hahmon edelliset kohtaukset meinasi jo unohtaa sivujen välillä.

Kirjassa ei ole kovin erikoista juonta, vaan enemmänkin tuntui siltä, että ensin hahmojen elämässä on asiat vähän miten sattuu sekaisin ja loppua kohden kaikki järjestyy. Matka Italiaan tarjoaa monelle hahmolle ajattelemisen aihetta, eikä vain matkalle lähteneille, vaan myös kotiin jääneille. Tarina on sekaisesta lähtöasetelmasta huolimatta viihdyttävä ja ainakin nopeasti luettava. Valitettavasti kirjassa käytetty suomen kieli on paikoin tönkköä. En tiedä, minkälaista kieltä lähtötekstissä on käytetty, mutta Pienen lankakaupan -postauksesta lunttasin, etten ole senkään kielestä ihan pitänyt. Voisiko syynä olla kerronnan tyyli? Pidin Italian osuuksista, joten voi olla, että ihan sen perusteella kirjan loppupuoli oli mielestäni sujuvampi tekstin osalta kuin alkupuoli.

Edellisen osan tavoin myös tämän kirjan lopusta löytyy muutama ohje. Georgia-torkkupeitosta puhutaan useampaan kertaan tarinan aikana, ja niinpä kirjan loppupuolelta löytyy ohje kyseiseen torkkupeittoon. Muut ohjeet ovat neulekerhon omenavaahterasiirappimuffinssit sekä Catherinen vadelmalimettigranita.

Lankakaupan tyttö paljastaa, mihin suuntaan tuttujen hahmojen tiet ovat kulkeneet viiden vuoden aikana. Hahmot pitävät ihailtavasti yhtä siitä huolimatta, että heidät alkujaan yhdistänyt Georgia on menehtynyt ja elämäntilanteet vaihtuneet. Kirja oli kaiken kaikkiaan mukava jatko-osa lankakaupan väestä. Oli viihdyttävää lukea hahmojen välisestä ystävyydestä.

Cassandra Clare: Taivaallisen tulen kaupunki

Alkuperäinen teos: City of Heavenly Fire (2014)
Varjojen kaupungit osa 6
Otava, 2014, kovakantinen, 639 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


Jace veti Claryn miekkaa pitelevän käden taaksepäin ja irrotti sitten otteensa, jotta tämä voisi nostaa miekan ilmaan. Aurinko oli nyt laskenut entistä alemmas, mutta salissa oli yhä riittävästi valoa iskemään kipinöitä keskiharjanteen obsidiaanitähdistä. ”Anna miekalle nyt sen nimi.”
    ”Hesperos”, Clary sanoi, sujautti miekan takaisin tuppeensa ja työnsi tupen vyölleen. ”Sarastuksentuoja.”
(s. 143)

Sainpahan Varjojen kaupungit -sarjan päätökseen. Olin aluksi hieman epäileväinen sen suhteen, millaisia sarjan kolme viimeistä kirjaa olisivat. Langenneiden enkelten kaupunki ja Kadotettujen sielujen kaupunki petasivat asetelmia Taivaallisen tulen kaupunkia varten. Edellisen osan perusteella odotin tältä viimeiseltä osalta paljon. Kirja vastasi hyvin odotuksiin.

Claryn veli Sebastian on liikekannalla. Hän jatkaa itselleen uskollisten varjometsästäjien armeijan kokoamista. Nämä pimennetyt varjometsästäjät unohtavat entisen identiteettinsä ja heistä tulee raakalaisia, joilla ei ole omaa tahtoa. Sebastian joukkoineen hyökkää varjometsästäjien instituutteja vastaan surmaten niiden asukkaita. Hänen lopullisena päämääränään on koko maailmaan hallitseminen ja tuhoaminen. Clary, Jace, Alec, Isabelle ja Simon lähtevät Sebastianin perään estääkseen tämän suunnitelmat. He kulkevat haltijaväen hovista eräänlaiseen rinnakkaiseen maailmaan, jossa he kohtaavat Sebastianin ja tämän joukot samaan aikaan, kun osa joukoista hyökkää varjometsästäjien kaupunkiin Alicanteen.

Kahdessa edellisessä osassa sivuhahmot ovat mielestäni pelastaneet tarinan. Tässä viimeisessä osassa jokainen hahmo tuli sopivasti esiin, eikä kukaan ärsyttänyt. Päähenkilöidenkin osalta tarina oli siis erittäin onnistunut. Vanhojen tuttujen hahmojen tarinat saivat päätöksen, josta jokainen hahmo voi jatkaa elämäänsä. Kirjan aikana hahmot kohtasivat raskaita vastoinkäymisiä, mutta kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että tarinalla on onnellinen päätös. Olin yllättynyt muutamasta uudesta hahmosta, jotka esiteltiin kirjan aikana. Selvitin asiaa, ja kävi ilmi, että kyseiset hahmot ovat päähenkilöitä Cassandra Claren kahdessa muussa varjometsästäjiin liittyvässä kirjasarjassa. Voi olla, että joku päivä vielä tutustun tarkemmin Claren muihin teoksiin.

Suhtaudun varauksella kirjoihin, joissa on luvassa suuri lopullinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Usein aiemmissa osissa taistelua pohjustetaan oikein perusteellisesti, mikä on tietysti hyvä asia. Joskus taistelulle annetaan kuitenkin ennalta niin suuri huomio, että sitä odottaa jotain aivan mullistavaa kohtaamista, jollaista ei ole ennen nähty. Tällöin pettymys voi olla suuri, jos lopullinen yhteenotto ei täytä sen varalle kasattuja odotuksia. Mielestäni Cassandra Clare onnistui välttämään tällaisen käänteen, että lopullista yhteenottoa on pohjustettu jo iät ja ajat, mutta lopulta kaikki olisikin liian nopeasti ohitse. Tapahtumat ratkesivat tavallaan viekkaudella, johon toinen osapuoli lankesi. Kirja on paksu, joten välillä oli tylsempiä kohtia, mutta kaiken kaikkiaan pidän kirjaa onnistuneena päätösosana. Erityisesti loppu oli suloinen.

Varjojen kaupungit -sarja esitteli erilaisen fantasiamaailman, kuin mihin olin entuudestaan tottunut. Epäilyistä huolimatta oli hauskaa lukea Claryn, Jacen ja kumppaneiden seikkailuista. Osa hahmoista vaikutti ensisilmäyksellä stereotyyppisiltä kiintiöhahmoilta (paras ystävä, joka ei saa vastakaikua tunteilleen, se häikäisevän kaunis nainen, joka saa kaikkien miesten katseet kääntymään jne.), mutta sarjan edetessä olin jo ehtinyt kiintyä hahmoihin, enkä voisi kuvitella muita hahmoja heidän tilallaan. Voin suositella sarjan lukemista.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
Taivaallisen tulen kaupunki (City of Heavenly Fire)