torstai 15. elokuuta 2013

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Gummerus, 2012, kovakantinen, sivumäärä 305


Kenties hän ei ollutkaan enkeli. Ehkä hän oli pudonnut Selenen vaunuista. Hän näytti niin elävältä. Kuu oli ilmestynyt esiin pilviverhon takaa ja valaisi himmeällä valollaan puutarhaa. Kenties Selene oli tullut etsimään pudottamaansa tai kenties jumalatar oli vain yhtä utelias kuin minä. En ollut koskaan nähnyt mitään hänen kaltaistaan.
(s. 50)


Olin etsimässä taas sopivaa luettavaa Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen, johon muuten tuntuu olevan vaikea keksiä luettavaa. Haasteeseen sopivat sellaisetkin kirjat, joiden nimessä on sana kukka, mutta halusin nostaa rimaa hieman korkeammalle ja lukea ainoastaan niitä kirjoja, joiden nimessä todella on jonkin kukan nimi. Aluksi kuvittelin, että kukannimisiä kirjoja on vaikka kuinka paljon, mutta kun tarkemmin ajattelin, niin äkkiseltään ei mieleeni tullut ainuttakaan. Onneksi kirjastosta löytyi tämä Sisilian ruusu, joka on kirjailijan esikoisteos.

Kirja kertoo 1200-luvun Sisiliasta. Päähenkilö Rosalia elää vaurasta porvarillisperheen elämää. Perheen isä on keisarin virkamies ja äiti on kuollut. Vanhimpana tyttärenä Rosalian odotetaan avioituvan, jotta myös nuoremmat sisaret saavat osakseen hyvät naimakaupat. Sulhanen on jo valittu valmiiksi Rosalialle. Omasta tahdostaan hän on avioitumassa vanhemman miehen, Salvatoren kanssa. Rosalia ei välitä niinkään avioliitosta, hänelle Salvatore on ainoastaan mahdollisuus päästä pois Sisilian saarelta ja nähdä maailmaa.

Sisilialaiset odottavat hartaasti keisarin paluuta takaisin synnyinsaarelleen, jotta hän nostaisi saaren taas siihen loistoon, joka sille kuuluu. Keisarin joukoissa matkaa myös Salvatore, jonka paluuta Rosalia ei odota mitenkään innokkaasti. Avioituminen Salvatoren kanssa on vain askel kohti pikaista leskeksi jäämistä. Odottaessaan sulhastaan Rosalia pestautuu töihin luostarin yrttitarhaan. Siellä hän kohtaa salaperäisen vaaleahiuksisen muukalaisen, jota hän alkaa tavata salaa öisin.

Kaksi edellistä lukemaani kirjaa (Verenjanoa Dallasissa ja Petetty) ovat sisältäneet toimintaa ja juonenkäänteitä siinä määrin, että oli vaihteeksi mukavaa lukea kirjaa, jossa ei oikein kunnolla tapahdu mitään. Toisaalta jos en juuri aikaisemmin olisi lukenut yhtä toiminnantäytteisiä kirjoja, olisi tämän lukeminen ollut paljon pitkäveteisempää. Saarella siis odotetaan keisaria saapuvaksi, mutta häntä ei vain kuulu takaisin. Rosalia saa tarpeekseen lörpöttelystä ja seurustelusta muiden kanssa huvimajoissa. Hän näkee enkelin luostarin puutarhassa ja pestautuu sen takia töihin yrttimaalle, jotta saisi olla lähellä enkeliä. Tässä on oikeastaan koko kirjan juoni.

Vaikka juoni ei kovin kummoinen olekaan, niin kirjan kieli on sitäkin onnistuneempaa. Kuvailu on kaunista ja erityisesti maisemakuvauksesta pidin. Valitettavasti vain itse Sisilian kuvaus jäi vähäiseksi, vaikka maisemia muuten olikin hienosti kuvattu. Jos missään kohdassa ei olisi mainintaa Sisiliasta, voisi tämä sopia melkein mihin tahansa paikkaan Välimeren alueella. Erilaiset aistihavainnot on kuvailtu elävästi. Kun oikein uppouduin kirjan pariin, niin tuntui siltä, että voisin itsekin tuntea ruusupensaan tai yrttien tuoksun luostarin puutarhassa sekä kaupustelijoiden mausteet torilla.

Rosalian hahmo oli kaksijakoinen. Hän osoitti taitavansa juonittelun hankkimalla töitä yrttitarhasta, käyttämällä sisartaan alibinaan ja valmistamalla isälleen yrttijuomia (joihin oli lisätty oopiumia), jotta pääsisi livahtamaan öisille retkilleen puutarhaan. Lisäksi hänen ajattelutapansa tulevasta sulhasesta ainoastaan poispääsyn mahdollistajana ja toiveet pikaisesta leskeydestä saivat hänet vaikuttamaan ilkeältä ja ainoastaan omaa etuaan ajavalta hahmolta. Toisaalta hänessä oli inhimillisyyttä ja myötätuntoa, jotka saivat hänet näkymään positiivisemmassa valossa. Rosalia on todennäköisesti elänyt hyvin suojattua elämää, joten kokemattoman nuoren tytön naiivin palvova suhtautuminen enkeliin oli jopa huvittavaa. Päähenkilön ei missään nimessä aina tarvitse olla täydellinen pyhimys, joten Rosalian luonteen epämukavat puolet ovat hyvää vaihtelua monien muiden kirjojen päähenkilöhahmoihin verrattuna.

Itse enkeli oli aluksi suuri kysymysmerkki. Hahmo kuvattiin vaaleahiuksiseksi, hipiältään vaaleammaksi kuin normanniylimykset ja mystisen kauniiksi olennoksi. Tämän perusteella ajattelin aluksi, että suojattua elämää viettänyt Rosalia voisi olla niin naiivi, että hän pitää jotakuta hyvännäköistä vaaleaa ihmismiestä enkelinä. Kun puheet enkelistä jatkuivat kirjan myötä, oli pakko tottua siihen, että kyseessä on ilmeisesti oikea enkeli, joka on syystä tai toisesta pudonnut luostarin puutarhaan. Enkeli jäi etäiseksi hahmoksi. Hän ei puhunut melkein mitään ja hahmosta oli vaikea saada selvää, mikä hän on miehiään tai enkeleitään. Lukemisen aikana hämmästelin sitä, miksi enkeli näki puutarhan aivan eri tavalla kuin Rosalia. Epilogin jälkeen kertasin vielä prologin. Kumpikin sisältää vihjeitä siitä, että ne ovat eri ajasta kuin Rosalian aikainen Sisilia. Tuliko enkeli siis tulevaisuudesta Rosalian aikaan?

Takakannen perusteella odotin kunnon historiallista romanssia, joka yleensä vetoaa minuun. Sisilian ruususta on todettava, ettei se sisältänyt romanssia, mikä oli pieni pettymys. Lähinnä Rosalia oli ihastunut enkeliinsä, mutta enkelin tunteet Rosaliaa kohtaan jäivät täysin pimentoon. Kirjan luvut olivat sopivan lyhyet. En pidä yhtään siitä, jos luvut paisuvat liian pitkiksi. Nyt pystyi helposti lukemaan nopeasti luvun tai kaksi kerrallaan, tekemään välillä jotain muuta ja palaamaan taas kirjan pariin. Jälkimaku jäi positiivisen puolelle. Sopii kaunista kuvailua ja rauhallista menoa kaipaavalle lukijalle.

tiistai 13. elokuuta 2013

P. C. Cast & Kristin Cast: Petetty

Alkuperäinen teos: Betrayed. A House of Night Novel (2007)
Yön talo osa 2, Otava, 2010, kovakantinen, sivumäärä 351



Minun johtajuuteni merkitsi isoa muutosta Pimeyden tyttärissä. Afrodite oli ollut johtajana viimeiset kaksi vuotta, ja sinä aikana ryhmästä oli tullut nurkkakuntainen, ylimielinen kerho, jossa sisäpiirin ulkopuolelle jääneitä tulokkaita käytettiin hyväksi ja pilkattiin.
No, tänä iltana asiat muuttuisivat.

(s. 220)

Sarjan avausosa oli positiivinen lukukokemus ja koska niin paljon siinä jäi asioita auki, päätin lukea myös toisen osan Petetyn. Tämän kanssa samaan aikaan lukemani Sookie Stackhouse -sarjan toinen osa Verenjanoa Dallasissa osoitti, että jos ensimmäinen osa jostakin sarjasta ei iske, niin toinen osa voi olla jo paljon mielenkiintoisempi. Havainnon myötä jatkan vielä Yön talon parissa.

Zoey Redbird päätyi ensimmäisessä osassa Merkityssä Yön taloon, joka on vampyyrien sisäoppilaitos. Hän on ainoa vampyyri, joka hallitsee kaikki viisi elementtiä ja tulokkaaksi hänen tatuointinsa on hyvin laaja. Hyvien ystäviensä ansiosta Zoey on vähitellen kotiutunut Yön taloon ja samalla hyväksynyt kutsumuksensa. Jonain päivänä hänestä tulee vampyyrijumalatar Nyksin ylipapitar. Zoeylla on edessään uusi tehtävä, sillä edellisen osan lopussa hänestä tuli Pimeyden tyttärien johtaja. Nyt hänen on valmistauduttava ensimmäiseen täysikuurituaaliinsa ja keksittävä uudet säännöt ja toimintatavat, jotta Pimeyden tyttäret eivät enää olisi samanlainen ulkopuolisia tulokkaita halventava kerho kuin mitä se oli aikaisemmin.

Juuri kun kaikki vaikuttaisi olevan hyvin, eräs paikallinen urheilijapoika löydetään kuolleena. Poliisit epäilevät tekijäksi vampyyriä pojasta löytyneiden haavojen takia. Niinpä Zoey joutuu kuulusteltavaksi, koska ollessaan vielä kokonaan ihminen, hän tunsi pojan. Pian tämän jälkeen jo toinenkin Zoyen tietämä poika katoaa. Pahinta kaikessa on se, ettei Zoey enää tunne voivansa kunnolla luottaa opastajaansa ylipapitar Neferetiin.

Minun makuuni Zoey on edelleen hieman ärsyttävä liiallisella täydellisyydellään. Tässä toisessa osassa tuo vain korostuu tytön poikaongelmien myötä. Hän sai vahingossa entisen ihmispoikaystävänsä Heathin leimaantumaan itseensä. Yön talosta löytyi Erik, jolla on Zoeyn tavoin edessään joko muutos vampyyriksi tai kuolema. Eivätkä nämä kaksi vielä riitä, ehei. Lisäksi on vielä ah, niin kiehtova ja salaperäinen Loren Blake, joka on vampyyrihovirunoilija ja vieläpä yksi opettajista!

Muut hahmot osoittivat kehitystä ensimmäiseen osaan verrattuna. Voi olla, että suhtauduin Merkittyä lukiessani liian kriittisesti Zoeyn ystäviin. Petetyn aikana huomasin selvemmin, kuinka oikeasti hyviä ystäviä he ovat. Avausosan ”noita-akka suoraan Helvetistä” eli Pimeyden tyttärien entisen johtajan Afroditen hahmo sai suhtautumaan aivan uudella tavalla itseensä. Voin jopa jollain tavalla ymmärtää hahmon aiempaa inhottavaa käytöstä tämän kirjan paljastusten myötä. Ylipapitar Neferetin kaksinaamaisuus ei kai olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta kyllä se silti vähän yllätti, että juuri Neferet paljastui petolliseksi.

Merkityssä esiintyi pienessä osassa Yön talossa kuolleita oppilaita, joiden piti olla kuolleita, mutta silti Zoey pystyi näkemään heidät. Petetyssä ”zombievampyyreiden” arvoituksessa päästään askel eteenpäin, heidän joukkoonsa joutuu nimittäin myös Zoeyn paras ystävä Stevie Rae! Ensimmäisen osan tapaan tässäkään ei vielä kokonaan paljastu, miten kuolleet oppilaat pystyvät yhä elämään ja olemaan muiden keskuudessa. Pieniä tiedonmurusia toki annetaan, mutta jos haluaa selvittää, mitä olennot ovat, täytyy jatkaa sarjan lukemista. Ovela ratkaisu kirjailijoilta, mutta malttamattoman lukijan kannalta todella ärsyttävää.

Nyt kun hahmot ja kirjan maailma olivat jo entuudestaan tuttuja, huomasin myös viihtyväni tämän osan parissa paremmin kuin ensimmäisen osan. Yön talo tuntuu silti edelleen enemmän teini-ikäisille sopivammalta luettavalta, mutta kyllä teini-iän ylittänytkin voi viihtyä sarjaa lukiessaan. Stevie Raen ja muiden jo kuolleiden, mutta silti elossa olevien hahmojen arvoitus kiehtoo, joten kyllähän tässä täytyy jatkaa lukemista ja selvittää, kuinka heille käy.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

maanantai 12. elokuuta 2013

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Alkuperäinen teos: Living Dead in Dallas (2002)
Sookie Stackhouse osa 2
Gummerus, 2010, kovakantinen, sivumäärä 292



”Anteeksi, mutta saisinko kysyä mikä sinä oikein olet?”
Nainen hymyili taas, ja minä värähdin. ”Saat toki: Olen mainadi.”
Se oli jotain kreikkalaista. En tiennyt tarkalleen mikä mainadi oli, mutta jonkinlainen villi, luonnossa elävä ja naispuolinen olento sen täytyi olla.
(s. 38–39)

Veren voiman jälkeen pääsin kunnolla vauhtiin tämän seuraavan osan parissa, toki olin jo valmiiksi hieman selaillut ja aloitellut kirjan lukemista. Veren voimasta en kirjana tykännyt, meno oli jollain tavalla liian tönkköä ja töksähtelevää minun makuuni ja True Bloodin versioon verrattuna. Verenjanoa Dallasissa sen sijaan yllätti kirjana positiivisesti!

Sookie seurustelee yhä onnellisesti vampyyri Billin kanssa, mutta eipä hänen elämänsä ole kokonaan mutkatonta. Ensin Bon Tempsin pikkukaupungin etsivän, Andy Bellefleurin, autosta löytyy Sookien työpaikan ravintola Merlotte’sin kokki Lafayette surmattuna. Sookie päättää auttaa Andyä puhdistamaan maineensa ja selvittämään, kuka murhasi Lafayetten. Seuraavaksi hänen kimppuunsa hyökkää kreikkalaisen mytologian yliluonnollinen olento, mainadi, joka haluaa lähettää viestin vampyyribaari Fangtasian omistajalle Ericille. Sookie pelastuu Ericin ja tämän vampyyriystävien ansiosta, mutta joutuu vastapalvelukseksi matkustamaan työtehtävissä Dallasiin.

Perillä Dallasissa Sookien täytyy hyödyntää telepaattisia kykyjään ja auttaa sikäläistä vampyyriryhmää selvittämään, minne yksi heidän vampyyripesänsä jäsen on kadonnut. Tehtävä vaatii soluttautumista Auringon seurakunta -nimiseen keskukseen, jonka johtajat eivät olekaan niin puhtaita pulmusia kuin aluksi vaikuttaa.

Sookien ja Billin suhde ei onneksi ole mikään Twilightin kaltainen rakkaustarina. Ongelmia syntyy, kun toinen osapuoli on ihminen ja toinen vampyyri. Lisäksi täysin eri aikakausilta peritty kasvatus ja käsitykset tuovat omat rosonsa heidän välilleen. Tästä minä tykkään. Kaiken ei aina tarvitse olla niin vaaleanpunaista ja tällä tavalla pääparin suhde on paljon uskottavampikin.

Verenjanoa Dallasissa on viihdekirjallisuutta ja sen myötä vähän hömppää, mutta kyllä tästä sai myös vakavia aiheita pohdittavaksi. Todella hyvä esimerkki on juuri uskonlahko Auringon seurakunta, jonka johtohahmoilla on suorastaan fanaattisen kiihkouskovainen suhtautuminen vampyyreihin ja siihen, että vampyyrit ovat ihmisten vihollisia. Seurakunta ei epäröi käyttää kyseenalaisia keinoja hyväkseen: jäsenille oltiin järjestämässä seremoniaa, jossa kirjaimellisesti olisi tuotu kaksi vampyyria kohtaamaan aurinko ja sitä myötä kuolemaan.

Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä oli oikein kelvollinen osa. Tapahtumia riitti ja juoni kulki sujuvasti eteenpäin, mutta tällä kertaa meno ei ollut niin tönkköä. Sivumääräkin oli pienempi kuin ensimmäisessä osassa ja silti tässä tuntui tapahtuvan aivan koko ajan. Minkälainen mahtaisi olla kirja, jossa Sookie saisi olla aivan rauhassa, eikä joutuisi keskelle yliluonnollisten otusten kiistoja? Luultavasti melko tylsä, vaikka välillä hänelle toivoisi hengähdyshetkiä. Olihan tämäkin kirja helppolukuinen ja tosiaan hömppää viihdettä, mutta ainakin kirjailija oli selvästi parantanut sarjan aloituksesta.

Olin kuullut, että True Blood olisi oikeasti todella uskollinen kirjoille ja seuraisi niitä yllättävän tarkasti verrattuna moniin muihin sarjoihin, jotka perustuvat kirjoihin. No, nyt tämän luettuani huomasin, ettei kuulemani pidäkään aivan paikkaansa. Lafayette saa surmansa tässä osassa ja tv-sarjassa hahmo oli yhä mukana sillä kaudella, joka tuli viimeksi Yleltä. (Taisi olla 5. kausi kyseessä?) Samoin Tara on tv:ssä Sookien paras ystävä ja paljon esillä, mutta tässä osassa hän vilahti mukana ensimmäisen kerran ja sekin oli vain lyhyt piipahdus. Että näin sitä sain aivan vääriä odotuksia, kun aluksi katsoin pitkään pelkkää tv-sarjaa, enkä lukenut kirjoja.

Veren voiman postauksessa totesin jo, että sarjan kohdalla täytyisi melkein valita, katsooko True Bloodia vai lukeeko kirjoja, koska tv-sarjan sähäkän menon jälkeen kirja tuntui pettymykseltä. Verenjanoa Dallasissa lukemisen jälkeen perun moisen puheen. Toisessa osassa kirja on täynnä vauhdikkaita juonikuvioita, mukaan on otettu sopivasti huumoria ja kerrontakin on sujuvampaa, joten tällä kertaa ei tarvinnut pettyä.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Charlaine Harris: Veren voima

Alkuperäinen teos: Dead Until Dark (2001)
Sookie Stackhouse osa 1
Gummerus, 2010, kovakantinen, sivumäärä 336



Kun vampyyri astui baariin, olin odottanut häntä jo vuosia. – –
New Orleansiin ei ole Bon Tempsistä kovinkaan pitkä ajomatka, ja kaikki siellä käyneet sanoivat, että jos kadunkulmassa heittää kiven niin osuu vampyyriin. Vaikka parasta oli jättää heittämättä.
Mutta minä odotin ikiomaa vampyyriäni.

(s. 5)

Olen katsonut tv:stä True Bloodia aivan alusta alkaen. TV-sarja vei mukanaan, joten ajattelin joskus lukevani myös kirjat, joihin sarja perustuu. Lukemisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että ehkä olisi ollut parempi jäädä katsomaan vain sarjaa, eikä lukea kirjoja laisinkaan. Tai sitten olisi alusta alkaen ollut parempi, jos olisin lukenut kirjat ensin, enkä olisi katsonut tv-sarjaa ollenkaan. Veren voiman myötä tulin siihen tulokseen, että Sookien maailman kohdalla pitäisi melkein valita: joko tv-sarja tai kirjat.

Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen Louisianassa kuvitteelliseen Bon Tempsin pikkukaupunkiin. Päähenkilö Sookie Stackhouse on nuori ja simpsakka tarjoilijatar, joka työskentelee paikallisessa Merlotte's -baarissa. Hän asuu yhdessä isoäitinsä kanssa ja hänellä on veli, Jason, joka tunnetaan paikallisena sydäntenmurskaajana. Sookien elämä vaikuttaa jopa tylsältä, mutta hänellä on salaisuus, jota hän ei halua levitellä muille: hän osaa lukea muiden ihmisten ajatuksia. Yhtenä iltana baariin tupsahtaa komea ja synkänoloinen Bill, jonka ajatuksia Sookie ei pysty lukemaan. Kukaan muu baarissa ei tunnu asiaa huomaavan, mutta Sookie tietää heti, mikä Bill on – nimittäin vampyyri.

Pari vuotta aikaisemmin vampyyrit olivat astuneet kaapeista ulos. Suurin osa heistä kannattaa valtavirtailua eli sopeutumista ihmisten joukkoon ja heidän kanssaan rauhanomaista elämistä. Ihmiset suhtautuvat kuitenkin varauksella epäkuolleisiin, eivätkä vampyyritkaan välttämättä ole aivan luottavaisia ihmisiä kohtaan. Sitten eräs Sookien työkavereista löydetään kuolleena kotoaan ja hänen ruumiissaan on puremajälkiä. Vampyyrit vakuuttavat syyttömyyttään, mutta pian heitä kohtaan tehdään jo kostoiskuja. Kuka sitten tappaa vampyyreja tapailevia nuoria naisia?

True Bloodia katsoneena odotin samanlaista näpsäköitä kommentteja viljelevää Sookieta, joka tekisi oman päätöksensä mukaan asiat. No, kyllähän hahmo kirjoissa on tuollainen, mutta jotenkin petyin silti kirjan Sookieen. Hän ei ole täydellinen, mikä on vain hyvä asia. Esimerkiksi siitä pidin, ettei Sookie leveile kyvyllään lukea toisten ajatuksia, päinvastoin hän pitää sitä jopa vammana. Hän vaikuttaa kuitenkin välillä todella sinisilmäiseltä ja viattomalta. Koska olen ehtinyt tottua tv-Sookieen, tuntui kirjan Sookie liian naiivilta. Välillä hän vaikutti hieman bimbo blondi -naistyypiltä, joka tuntui vetoavan aika moneen mieheen kirjan aikana.

Kirjailija saa täyden arvostukseni siitä hyvästä, ettei Bill ole mikään teini-ikäisten suosikiksi luotu hohtava marmoripatsas, vaan aidosti vampyyrinoloinen. Tuollaiseen vampyyrihahmoon voi jo suhtautua vakavasti, toisin kuin Twilight-vampyyreihin. Billin hahmo on mielenkiintoinen, hänestä ei voi esimerkiksi suoraan sanoa, että hän olisi hyvä, sillä Bill toimii toisinaan melkein pahiksen tavoin. Mielestäni kirjan Bill vaikuttaa epäinhimillisemmältä ja tunteettomammalta kuin tv-sarjan Bill. Tietenkin kirjassa on vain otettu paremmin huomioon se, että Bill todella on eri vuosituhannelta lähtöisin, joten hänen käytöksensäkin on jäykempää.

Olin yllättynyt, ettei Tara Thorntonia ollut mukana tässä ensimmäisessä osassa. True Bloodista sai sen käsityksen, että Tara ja Sookie ovat olleet parhaita ystäviä keskenään pikkulapsista asti. Lisäksi kun kuulin, että True Blood jäljittelee kirjasarjaa huomattavasti paremmin kuin monet muut kirjoihin perustuvat tv-sarjat, olin odottanut Taran räiskyvää luonnetta kirjan sivuille. Toisen osan, Verenjanoa Dallasissa, olen jo lainannut kirjastosta, ja pienen pakollisen lukemista edeltävän selailun perusteella Tara on mukana tarinassa, joten mielenkiinnolla odotan, että pääsen kunnolla vauhtiin toisen osan kanssa.

Veren voiman lukeminen oli paikoitellen jopa hieman pitkäveteistä, mikä johtuu siitä, että tiesin jo etukäteen, mitä on luvassa ja kuinka kaikki päättyisi. TV:n True Bloodista olen pitänyt, koska siinä on sähäkkää menoa. Valitettavasti kirja ei yltänyt aivan samalle tasolle. Kirjassa toisaalta asioihin keskitytään tarkemmin ja niitä selitetään perusteellisemmin. Silti jäi sellainen tunne, että pitäisi melkein valita joko tai: joko katson sarjaa tai sitten luen kirjoja. Mielelläni en jätä kirjasarjaa kesken, koska Sookie Stackhouse -sarja vaikuttaa muuten sellaiselta, että se voisi kolahtaa kirjamakuuni, joten jatkan ainakin toisen osan lukemista loppuun asti ja mietin jatkoa sen jälkeen.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

perjantai 26. heinäkuuta 2013

L. M. Montgomery: Anna opettajana

Alkuperäinen teos: Anne of Windy Poplars (1936)
WSOY, 2002, kovakantinen, sivumäärä 277



Lyhyesti sanottuna Poppelipuisto on ihastuttavan omaperäinen talo ja tuntuu hivenen Vihervaaralta.
"Tänne minä jään – sen on kohtalon sormi määrännyt", sanoin haltioissani.
Rouva Lynde oli sen näköinen, ettei oikein luottanut kohtalon sormeen.
"Täältä on pitkä kävelymatka koululle", hän sanoi epäluuloisesti.
"Ei se mitään. Kävely tekee hyvää. Mutta kylläpä maantien toisella puolella on ihana metsä – täynnä koivuja ja vaahteroita!"
Rouva Lynde vilkaisi metsää mutta sanoi vain: "Toivottavasti täällä ei ole piinallisen paljon hyttysiä."

(s. 14)

Anna-kirjat ovat minulle rakkaita. Viimeisintä osaa, Annan jäähyväiset, lukuun ottamatta olen lukenut sarjan jokaisen osan useampaan kertaan ja viihtynyt niiden parissa. Joukkoon mahtuu kuitenkin yksi poikkeus, joka on tämä Anna opettajana -kirja. Luin tällä lukukerralla kirjan ensimmäistä kertaa kokonaan loppuun asti.

Anna on valittu Summersiden yhteiskoulun uudeksi rehtoriksi. Edessä odottavat jo ongelmat, vaikka Anna ei ole edes ehtinyt vielä aloittaa työssään. Summersiden pikkukaupunki on nimittäin täynnä vaikutusvaltaiseen Pringlen sukuun kuuluvia henkilöitä. Rehtoriksi haki myös eräs kaukainen Pringlen suvun jäsen, eikä klaani ilahtunut yhtään siitä, että Anna sai viran yhden heikäläisen sijasta. Koulussa Annalla riittää kestämistä, sillä oppilaat käyttäytyvät kurittomasti. Muita oppilaita yllyttää kukapa muukaan kuin Pringle-klaanin jäsen, ovela Jen Pringle. Näytelmäkerhon esityskin joutuu vaaraan, kun pääosaa esittävä Jen sairastuu yllättäen ja Anna epäilee, että todellisuudessa Pringlet yrittivät sabotoida näytelmää, koska se oli hänen tuottamansa. Annan neuvokkuuden ansiosta näytelmä pelastui ja menestyi. Loppujen lopuksi pienen väärinkäsityksen avittamana Anna kääntää tilanteen edukseen ja Pringlet huomaavat, ettei uudelle rehtorille ryppyillä.

Summersidessa on onneksi myös ystävällisiä ihmisiä ja Anna saa kolmivuotisen työtehtävänsä aikana paljon uusia ystäviä. Poppelipuiston vanhat leskirouvat Kate ja Chatty ovat herttaisia kumpainenkin. Heidän taloudenhoitajansa Rebecca Dew vaikuttaa ensin tuittupäiseltä, mutta myöhemmin suorastaan ihailee Annaa. Naapuritalo Ikivihanta on nimestään huolimatta aina tumma ja synkänoloinen. Siellä asuu pikku Elizabeth, jonka elämää hallisee isoäidin ja Naisen pitämä tiukka kuri. Annaa tarvitaan paikalle tuomaan iloa tytön elämään. Eikä Anna olisi oma itsensä, jollei hän yrittäisi auttaa Summersiden asukkaita parhaansa mukaan. Rehtorin apuun turvautuu useampikin nuori pari, joka pohtii yhteistä tulevaisuuttaan. Lisäksi Annan lastenkasvatustaito joutuu koetukselle, kun hän tarjoutuu vahtimaan enkelimäisiä kaksosia, jotka paljastuvatkin kaikkea muuta kuin enkelimäisiksi!

Anna opettajana koostuu kahdesta erilaisesta kerrontaratkaisusta. On tavallista kaikkitietävää kerrontaa, mutta välillä myös Annan Gilbertille kirjoittamia kirjeitä. Gilbert on tässä kirjassa oikeastaan koko ajan poissa. Hän esiintyy tarinassa läsnäolevana henkilönä ainoastaan kerran joulunaikaan Vihervaarassa. Muuten Gilbert on mukana kuvioissa vain kirjeiden vastaanottajana. Kirja on jaettu kolmeen ajanjaksoon, jotka ovat Annan ensimmäinen, toinen ja kolmas vuosi Summersidessa. Samantyyppistä selkeää juonta tässä ei ole, kuten aiemmissa osissa on ollut. Kirja kertoo Annan arjesta ja kommelluksista paikkakunnalla. Mukaan mahtuu paljon paikallisten ihmisten kohtaloita, joiden mukana juoni poukkoilee. Voi olla, että juuri tuosta syystä en aiemmin jaksanut keskittyä tähän kirjaan, mutta nyt (onneksi) löysin tästä sen saman viehätyksen, joka on myös muissa Anna-kirjoissa.

Kirja kertoo ajasta, jolloin Anna on 22-25 vuotta. Lukemisen aikana en kunnolla osannut sisäistää sitä, että Anna todella on koulun rehtori. Enemmänkin ajattelin häntä tavalliseksi opettajaksi. 22-vuotias rehtori kuulostaa melkein mahdottoman nuorelta. Anna jälleen kasvanut henkisesti, sen huomaa jo joidenkin kirjeiden sävystä. Kirja myös loppuu kutkuttavaan kohtaan, nimittäin Annan ja Gilbertin häihin ei ole enää kovin kauan aikaa. Vuodet neitinä ovat kohta lopullisesti ohitse. Toki kirjan sivuilla on edelleen se sama tuttu Anna, joka ammentaa runsaasta mielikuvituksestaan itselleen voimia ja suunnittelee kesällä haaveilevansa Metsänymfin lähteellä iltahämärässä tai ajelehtivansa kuunsädepurrella Tummalla päilyvällä aallokolla.

Anna opettajana sijoittuu ajallisesti Annan unelmavuodet -kirjan jälkeiseen aikaan. Kirja ilmestyi alunperin 1930-luvulla eli sitä ennen kirjailija oli jo kirjoittanut osat Anna omassa kodissaan, Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla. Mielenkiintoinen ratkaisu lisätä jälkikäteen osa aikaväliin, josta muuten ei luultavasti olisi tullut kerrotuksi, millaista elämää Anna vietti silloin. Mielestäni se, että kirja on kirjoitettu paljon myöhemmin kuin muut osat, näkyy tekstissä, vaikka tietysti Montgomeryn tuttu tyyli on tallella.

Olipa hyvä, että päätin antaa vielä Annalle mahdollisuuden tämän osan suhteen. Annan viehätys vei helposti mukanaan, eikä lukemista malttanut aina keskeyttää. Monta kertaa kävi niin, että luin useamman sivun kuin olin etukäteen ajatellut lukevani. Tuttujen avonlealaisten sijasta tarinaan mahtuu monta uutta mielenkiintoista tuttavuutta. Summersiden asukkaiden joukosta löytyy monenmoista ihmiskohtaloa. Lisäksi luvassa on Montgomeryn tuttua huumoria ja hauskoja keskustelunpätkiä. Suosittelen kaikille vanhoille Annan ystäville ja myös niille, jotka vasta aloittelevat ystävyyttään Annan kanssa.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

maanantai 22. heinäkuuta 2013

F. H. Burnett: Pikku prinsessa

Alkuperäinen teos: Sara Crewe (1905)
WSOY, 1956, kovakantinen, sivumäärä 191



– Sinä kai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?
Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää hänen kuvittelujansa.
– Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa.
– silloinkin, kun minun oli kylmä ja nälkä.

(s. 179)

Kirjan takakansi luonnehtii tämän olevan yksi maailmankirjallisuuden viehättävimpiä tyttökirjoja. Ilmeisesti tämä kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka olisi pitänyt lukea jo lapsuudessa. Luin kirjan tämän kuun alussa ensimmäisen kerran. Lukiessa tuli väkisinkin mieleen, että jos olisin lukenut kirjan jo pienenä ja minulla olisi siten jonkinlainen tunneside siihen, niin olisi tämä tehnyt kenties suuremman vaikutuksen kuin mitä nyt sai aikaan.

Intiassa syntynyt Saara on aina elänyt rikkauksien ja hohdon keskellä. Hänen isänsä lähettää tytön Lontooseen täysihoitolakouluun, jossa Saaran on tarkoitus saada hyvä koulutus ja palata sen jälkeen vanhempana takaisin Intiaan. Saaran nuori isä suorastaan jumaloi pientä tytärtään ja haluaa tarjota tälle vain parasta. Saara saa koulussa etuoikeuksia, joita tavallisesti täysihoitolassa ei saa. Rahasta ei ole puutetta, joten hänelle hankitaan hienoja tavaroita, kallis nukke, oma poni ja vaunut sekä kamarineiti. Tyttöä kohdellaan koulun kirkkaimpana helmenä niin kauan, kuin hänen isänsä on maksukykyinen. Sitten Intiasta kantautuu tieto isän kuolemasta ja vararikosta, johon hän oli sitä ennen joutunut, eikä Saara saa enää pitää entistä asemaansa.

Saara on 7-vuotias saapuessaan lontoolaiseen tyttöjen kouluun. Hyvin nuoresta iästään huolimatta hän on oppinut ja opiskelee mielellään uusia asioita. Saara on selvästi ikäisekseen kypsä ja älykäs. Äitinsä menetettyään hän on pitänyt huolta isästään ja isä kutsuukin häntä pikku emännäkseen. Ulkonäöllisesti Saara on kaunis lapsi. Luonnekin on melkein kuin pyhimyksellä; hän on ymmärtäväinen kaikkia kohtaan ja pyrkii auttamaan muita parhaansa mukaan. Voisi siis sanoa, että Saara on melkoisen täydellinen hahmo, hänessä ei ole vikoja tai puutteita. Tosin rikkauksien päivinäänkin on kuitenkin hieman eristäytynyt muista omien mielikuvitustensa maailmaan. Saaran ystävät täysihoitolassa eivät ole suosittujen ja rikkaimpien joukosta, vaan kukin omasta syystään jollain tavalla hylkiöitä muihin verrattuna. Jouduttuaan kurjuuteen Saara sinnittelee sisukkaasti päivästä toiseen.

Täysihoitolassa Saara tutustuu Ermengardeen, joka on melko toivoton tapaus. Ranska ei meinaa jäädä millään päähän, eikä hän tunnu oppivan mitään muutakaan kunnolla. Pikkuinen Lottie saa Saarasta äitihahmon itselleen. Lopulta Saara on ainoa, joka saa hillittyä Lottien hillittömiä itkuraivarikohtauksia. Keittiöpiika Becky saa Saarasta ainoan ystävän itselleen. Juuri Becky on läheisin Saaralle siinä vaiheessa, kun hän joutunut jättämään entisen asemansa koulun tähtenä ja vajonnut piikatytöksi. Saara on myös Beckylle jatkuvan ihailun kohde. Koulua johtaa ankara neiti Minchin, joka on valmis tekemään kaikkensa tehdäkseen Saaran elämän vielä entistä kurjemmaksi sitten, kun hän saa kuulla, ettei Saara olekaan enää rikas. Tämä nainen taitaa myös mielistelyn silloin, kun siitä on jotakin hyötyä, esimerkiksi rikkaiden vanhempien kohdalla...

Saaran tarina rikkauksista ja loistosta ryysyihin ja sieltä taas takaisin parempaan elämään on varsinainen prinsessatarina. Minun makuuni Saara oli hieman liian täydellinen hahmo, mutta pidin kyllä lukiessani mielessä, että tarina kertoo lapsesta ja on suunnattu lapsille. Yleensä en pidä lainkaan tällaisista liian täydellisistä hahmoista, mutta Saaran kohdalla asia menetteli joten kuten. Olihan tämä herttainen tarina pienen mielikuvitusrikkaan tytön koettelemuksista hirvittävän täysihoitolan johtajattaren armoilla. Saaran julmaa kohtelua myöhemmissä vaiheissa oli järkyttävä seurata. Se sai mietteliääksi sen suhteen, kuinka eri arvoisia rikas ja köyhä lapsi olivat tuohon aikaan ja ovat toki edelleen.

PS. Osallistun Pikku prinsessalla Kiinteistöhaasteeseen. Toivottavasti neiti Minchinin tyttökoulun merkitys Saaran elämässä riittää tekemään tästä haasteeseen sopivan luettavan.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Chamber of Secrets (1998)
Tammi, 2010, kovakantinen, sivumäärä 365


Punaisesta katosta törrötti neljä tai viisi savupiippua. Pihaportin vieressä repsotti kyltti, jossa luki: "Kotikolo." Pitkin etupihaa lojui sikin sokin kumisaappaita ja yksi pahasti ruostunut pata. Muutama pulska kana kulki pitkin pihaa ja nokki maata.
"Ei se kovin hääppöinen ole", Ron sanoi.
"Se on ihana", Harry sanoi onnellisena Likusteritie mielessään.

(s. 40)

Harry Potterin ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun Tylypahkasta tutut Weasleyn veljekset hakevat hänet luokseen lentävällä Ford Anglialla. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen, jossa loihditaan ruokaa, luetaan eläviä taikakirjoja ja kitketään puutarhasta menninkäisiä. Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään sieltä pois. Toinen lukuvuosi ei kuitenkaan ala Harryn ja Ron Weasleyn osalta aivan suunnitelmien mukaan. Jostain syystä he eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin. Kun he lopulta pääsevät kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Pian koulussa alkaa tapahtua kummia. Miksi Harry kuulee ääniä, joita muut eivät kuule? Kuka tai mikä jähmettää koulun asukkaita? Entä mitä kätkee sisäänsä salaisuuksien kammio?

Kesäkuun aikana tuli luettua pitkästä aikaa Potter-sarjan toinen osa. Tämä kirjastosta lainaamani versio on jo 25. painos, joten ei voi muuta todeta, kuin että sarja on valtavan suosittu. Ensimmäisen kerran olen lukenut kirjan suunnilleen yhdeksän vanhana. Silloin pelkäsin kirjaa yli kaiken, enkä pitkään aikaan halunnut edes nähdä koko kirjaa, koska pidin sitä niin pelottavana. Nykyään tämä toinen osa on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista sarjan kirjoista.

Harry, Ron ja Hermione jatkavat koulunkäyntiään tokaluokkalaisina ja kuten arvata saattaa, jälleen on edessä uusia seikkailuja. Uuden osan myötä vanhoihin hahmoihin tutustutaan lisää. Harry pääsee esimerkiksi vierailulle ystävänsä Ronin perheen luokse. Tietysti luvassa on myös aivan uusia tuttavuuksia. Tällä kertaa oman vivahteensa tarinaan tuovat niin kotitonttu Dobby, joka suojelee Harrya omintakeisilla ja vaarallisillakin keinoillaan sekä turhamainen pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart. Pienenä tykkäsin Dobbysta, mutta inhosin Lockhartia. Tällä lukukerralla Lockhart aiheutti huvittunutta kiherrystä, hahmohan on täysin yhdestä muotista tehty ja ehkä juuri siksi niin naurettava.

Velhomaailmaan jää edelleen koukkuun. Oikeastaan näin varttuneempana pääsin enemmän juoneen mukaan tässä osassa. (Ehkäpä syynä on se, etten enää lue peiton alla ja tärise jokaisessa vähänkin jännittävässä kohdassa?) Salaisuuksien kammio on vielä lastenkirjallisuutta, mutta tarinan sävy muuttuu jo selvästi tummempaan suuntaan. Linnassa liikkuu ikiaikainen hirviö ja tiedät-kai-kuka on jälleen liikkeellä. Tässähän päästään kurkistamaan jopa itse Lordi Voldemortin menneisyyteen, vaikkakaan ei vielä niin paljon kuin myöhemmissä osissa.

Suomennosta en voi olla kehumatta. Jälleen loistavaa työtä! Voisiko velhomaailmaan edes kuulua muunlaista sanastoa kuin Jaana Kaparin suomentamat sanat?

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008