Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Alkuperäinen teos: Jane Eyre (1847)
Karisto, 2008, kovakantinen, 542 sivua
suomentanut Kaarina Ruohtula


Kirkonkello löi juuri kolme sivuuttaessani kellotornin, hetken tunnelmaa lisäsi alkava hämärtyminen: aurinko oli painumassa maillaan, sen säteet valaisivat enää vaisusti. Olin noin mailin päässä Thornfieldista kujalla, jolle kesällä antoivat oman leimansa villiruusut, syksyllä pähkinä- ja mustavatukkapensaat ja nytkin vielä sitä koristivat muutamat korallinpunaiset ruusunkiulukat ja orapihlajan marjat, mutta talvisaikaan sen paras viehätys oli kuitenkin ehdoton hiljaisuus ja rikkumaton rauha, jota ei lehdenkään kahahdus häirinnyt.
(s. 134)

Kiireiseen huhtikuun aikana olen sentään ehtinyt lukea muitakin kuin tenttikirjoja, vaikka täällä blogin puolella on ollut hiljaista. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani teki suurimman vaikutuksen lukemistani kirjoista, joten haluan esitellä sen ensimmäisenä.

Kuten nimestä voi päätellä, kirja kertoo kotiopettajattarena työskentelevän naisen tarinan. Jane Eyre ei saanut elämälleen parhaita mahdollisia lähtökohtia. Menetettyään vanhempansa pieni tyttö sijoitettiin sukulaisten hoiviin, mutta setää lukuun ottamatta kukaan sukulaisperheestä ei pidä hänestä. Epäoikeudenmukainen kohtelu muuttuu muutaman vuoden kuluttua Lowoodin laitokseen, jonne täti lähettää Janen. Alkukankeudesta huolimatta Jane kotiutuu Lowoodiin. Työskenneltyään Lowoodissa valmistumisensa jälkeen parin vuoden ajan Jane päättää lähteä kotiopettajattareksi. Hän saa paikan Thornfieldin kartanosta ranskalaisen Adelen kotiopettajattarena. Adele on kartanon omistajan herra Rochesterin suojatti, ja ennen pitkää Jane huomaa rakastuneensa salaperäiseen kartanon isäntään.

Janen hahmo oli mielenkiintoinen päähenkilö tarinalle. Hän tarkkailee ympäristöään ja esittää tarkkoja kuvauksia. Janen kautta lukijalle valottuu tarinan miljöö, mutta myös muiden hahmojen ulkonäkö ja luonne. Hahmon omista pohdinnoista voi päätellä, että Jane on älykäs nuori nainen, jolla on korkea moraali. Jane tietää oman asemansa ja haluaa pärjätä omillaan. Hahmon lapsuusaikoja kuvaillessa hänen kiihkeytensä ärsytti Reedin perhettä, joka oli ottanut tytön huostaansa. Janen varttuessa hänen luonteensa rauhoittuu, mutta edelleen hän lausuu mielipiteensä yhtä rehellisesti, oli se sitten kuulijan kannalta hyvä tai huono asia.

Thornfieldin kartanon omistajan herra Rochesterin ympärillä huokuu hyvän aikaa salaperäisyyden verho. Kartanon isäntä on älykäs ja ilmeisen suosittu jäsen oman alueensa piireissä. Jäykän herra Rochesterin ja Janen välille muodostuu hyvä keskusteluyhteys melko nopeasti. Nuo keskustelut olivat yksi kirjan parhaista puolista. Kartanon isäntä ei loukkaannu rehellisistä kommenteista, vaikka ne eivät olisi hänen mielipiteensä mukaisia. Herra Rochesterin elämäntarina on hyvin tapahtumarikas ja välillä jopa hyvin mielikuvituksellinen.

Kirja on ilmestynyt 1800-luvulla ja kuvaa tietysti oman aikakautensa olosuhteita. Minusta kirjan teemat puhuttelevat vielä nykyajan lukijaakin. Suurin teemoista on rakkaus. Janen ja herra Rochesterin rakkaustarina ei nykymaailmassa tunnu kiihkeältä, pikemminkin syvältä kiintymykseltä, mutta omana aikanaan kartanon herran ja kotiopettajattaren suhde on voinut olla hyvinkin uskaliasta tekstiä. Rakkauteen liittyy osittain moraali. Herra Rochesteria kohtaan tuntemastaan rakkaudesta huolimatta Jane ei halua jäädä ainoastaan rakastajattareksi. Koska avioliitto ei ole mahdollinen Rochesterin ensimmäisen vaimon takia, Jane päättää lähteä Thornfieldin kartanosta. Ikävimmissä merkeissä moraali tai oikeammin se, kuinka ei ole toimittu moraalin mukaan, tulee vastaan tilanteessa, jossa Janea vihannut täti Reed paljastaa kuolinvuoteellaan, ettei ole aiemmin hiiskunut sanaakaan vuosia sitten saamastaan kirjeestä. Kirjeen mukaan Janen Madeiralla asuva setä olisi halunnut adoptoida tytön ja tarjota hänelle kodin.

Teemoista katkeruus ja anteeksiantaminen tulevat ilmi täti Reedin, Janen ja Janen Lowoodin aikaisen ystävän, Helenin hahmoista. Vielä kuolinvuoteellaan houraillessaan täti Reed tuntee vihaa Janea kohtaan. Hän on aina vihannut Janea, eikä osaa päästää irti vihastaan. Lowoodissa eräs epäreilu opettaja kurittaa Helen -nimistä tyttöä. Janesta tuntuu pahalta jo pelkästään se, että hän seuraa kuritusta vierestä. Helen itse ei kuitenkaan tunne katkeruutta opettajaa kohtaan, sillä hänen mukaansa se ei hyödyttäisi ketään. Helen kestää kaiken valittamatta, mikä saattaisi olla aikakauden ihanne käyttäytymisestä, mutta näin myöhemmin samainen käytös antaa hahmosta jonkinlaisen marttyyrin kuvan. Helen antaa anteeksi kerta toisensa jälkeen, mutta kuka pystyy samaan oikeasti? Anteeksiantoon kykenee myös Jane täti Reedin sairasvuoteella.

Kotiopettajattaren romaani kuuluu maailman kirjallisuuden klassikoihin. Kirjan rakkaustarina on iätön ja toimii yhä monia vuosia kirjan ilmestymisen jälkeen. Tarinan asetelma on kovin perinteinen: köyhistä oloista lähtöisin olevalla naisella on ollut vaikea lapsuus, mutta onnellinen loppu koittaa rikkaan miehen kanssa. Jopa kliseisestä asetelmasta huolimatta Janen ja Rochesterin tarina jaksoi kiinnostaa, enkä kokenut asetelmaa häiritseväksi. Erityisen viehättäviksi piirteiksi koin ajankuvauksen ja vanhahtavan kielen.

Muokattu 1.5.: Nyt olen taas kotosalla, minne kirja unohtui, joten sen takia kuva ja lukunäyte ilmestyivät bloggaukseen vasta tänään. :)

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä? / Wer tröstet Toffel?

Alkuperäinen teos: Vem ska tröstä knyttet? (1960)

Kuka lohduttaisi Nyytiä?
WSOY, 1960, kovakantinen
suomentanut Kirsi Kunnas

Wer tröstet Toffel?
Schildts & Söderströms, 2015, kovakantinen
saksantanut Oliver Müller


Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.

Wer lebt in denn in diesem kleinen Haus? Es ist Toffel; er ist ganz allein.
Der Arme merkt’s gar nicht – wie einsam ist’s beim ihm daheim.
Draußen hört er Morras schrilles Geheul und Hemuls schwere Tritte.
Nervös zündet er die Lampe an und schleicht ins Bett. Wie leise sind seine Schritte!
Im Wald verschließt ein jeder seine Türen vor der Finsternis
Und muntert sich auf mit guter Laune, mit Wärme und mit Licht.

Olin jo ehtinyt aivan unohtaa, että Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ollut lapsena yksi lempikirjoistani. Kirjaa säilytettiin mummolassa, jossa se oli valmiina odottamassa innokasta kuuntelijaa. Siis poissa silmistä, poissa mielestä, ei kai ole ihme, jos lapsuuden lempikirja painuu unohduksiin. Toin kirjan hiljattain omaan kotiini, ja jälleennäkeminen oli erittäin mukava lukukokemus.

Pieni ja pelokas Nyyti on kovin yksinäinen. Kiireisenä hän jättää kotinsa taakseen, ovi jää auki ja valot palamaan. Myöhemmin Nyyti harmittelee typeryyttään, nyt sade ja tuuli pääsevät sisälle. Kulkiessaan Nyyti kohtaa iloisia hahmoja, joiden kanssa hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä juttusille. Siihen hän on liian ujo. Hemuleitten puistossa hän seuraa mieluummin sivusta toisten hauskanpitoa. Merenranta tuo muutoksen, sieltä Nyyti löytää kauniin ison näkinkengän ja huomaa vedessä lipuvan pullon, jonka sisältämä kirje on hänen ensimmäisensä. Kirjeen on kirjoittanut ystävää kaipaava Tuittu. Nyyti rohkaisee mielensä ja lähtee seikkailuun pelastamaan Tuittua.

Nyyti-kirjassa piilee Janssonin muista teoksista tuttua taikaa. Lapsena sen filosofisuutta ei välttämättä ymmärrä, mutta aikuistuneempana lukijana tarinasta saa viimeistään paljon enemmän irti. Tarina sisältää myös opetuksia, joita kaikkien yksinäisyyttä potevien olisi hyvä pysähtyä miettimään edes joskus. Voisiko omaa yksinäisyyttään ehkäistä jollain tavalla? Uskaltaa sanoa hei ja mennä rohkeasti toisten mukaan? Saksankielisen kirjan takakannen sisäpuolella kerrotaan, että Jansson tarkoitti kirjan ennen kaikkea ujoille lapsille ja lapsille, jotka ovat kasvaneet ilman sisaruksia. Voin hyvin kuvitella Nyytin tarinan rohkaisevan lapsia.

Luin kirjan ensin suomeksi ja myöhemmin innostuin lainaamaan sen kirjastosta saksaksi. Saman teoksen lukeminen eri kielillä on minusta mukavaa vertailua, miten eri tavoin asiat voidaan ilmaista. Samalla eri kielillä lukeminen valaisee, kuinka tärkeä oma äidinkieli, tunteiden kieli, onkaan. Vaikka ymmärsin saksankielisen tekstin, ei tarina herättänyt vieraalla (joskin opintojen vuoksi hyvin tutulla kielellä) suuria tunteita. Liikutusta ja tarinaan eläytymistä koin kunnolla lukiessani kirjaa suomeksi. Kirsi Kunnaksen ansiokas käännös vaikutti tietysti myönteisesti hyvän lukukokemuksen syntyyn.

Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi, on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi? Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Eigentlich sollte es ihm nun gut gehn, denn er ist allein – kein Hemul, keine Morra ist zu sehn. Wer tröstet also Toffel, der unglücklich bleibt, obwohl ihn keiner stört, und sagt ihm, dass eine Muschel schöner ist, wenn man zu zweit ihr Rauschen hört?

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä

Alkuperäinen teos: De Skandalösa (2013)
Karisto, 2015, kovakantinen, 416 sivua
suomentanut Auli Hurme-Keränen


Hän nielaisi raskaasti. Tietenkin hän oli ollut väärässä. Nähdessään nyt ensimmäisen kerran tytön, josta hänen odotettiin huolehtivan, Magdalena ymmärsi - selvästi ja tuskallisesti - että häntä voisi pitää likimain ikäloppuna.
(s. 45)

Simona Ahrnstedtin kaksi aikaisempaa teosta, Unelmia ja yllätyksiä sekä Sitoumuksia, ovat jääneet positiivisesti mieleen viihdyttävinä romansseina. Halusin lukea Ahrnstedtin kolmannen suomeksi ilmestyneen teoksen heti edellisten perään. Tämän jälkeen seuraavaa kirjaa häneltä täytyykin odottaa pidemmän aikaa, sillä ilmeisesti Ahrnstedtin uudempia teoksia ei ole vielä käännetty suomeksi.

Kahdestaan palvelustyttönsä kanssa elävä Magdalena Swärd on köyhtynyt vanhapiika, jonka on pakko ottaa vastaan työ nuoren kauniin ja herttaisen aatelisneito Venus Dag och Nattin seuraneitinä. Esiliinan tehtävät vievät Magdalenan varakkaan ja huonomaineisen kreivi Gabriel Gripklon omistamaan linnaan, jossa järjestetään hienot juhlat. Perimmäinen tarkoitus juhlille on se, että kreivin on tullut viimeinkin aika asettua aloilleen ja valita sopiva puoliso itselleen. Venuksen perheen tavoin monet muut aatelisperheet haluaisivat naittaa tyttärensä kreivin kanssa, joten vaimoehdokkaita riittää.

Aluksi Magdalenalle kreivin perheen järjestämät juhlat ovat vain työkeikka, jonka avulla hänen on mahdollista ansaita elantoa hyvin kasvatettua aatelistyttöä vahtimalla. Sivistynyt nainen paheksuu erityisesti itse kreiviä, jonka paatuneesta menneisyydestä liikkuu ties minkälaisia huhupuheita. Juhlat saavat kuitenkin Magdalenan osalta yllättävämmän käänteen, kun kreivin joutilaat herravieraat innostuvat lyömään vetoa. Kreivi hyväksyy vedon, eikä Magdalenalla ole enää paluuta entiseen rauhaiseen elämäänsä. Tilannetta saapuu vielä sotkemaan mies, jonka kanssa Magdalenan piti avioitua, mutta heidän suhteensa päättyikin aivan toisenlaisella tavalla.

Naispäähenkilö Magdalena, joka oli jo totutellut ajatukseen ikuiseksi vanhaksi piiaksi jäämisestä, oli yllättävänkin sivistynyt nainen. Hahmo herätti miehissä kummastusta, sillä kuinka nainen muka voisi haluta tai edes osata keskustella esimerkiksi filosofeista. Minusta naisen teräväkielisyys oli viihdyttävää, sillä Magdalena osasi laittaa kampoihin häntä kummastelleille miehille. Magdalenan epäluuloinen suhtautuminen miehiin selittyi menneisyyden skandaalilla, joka laitettiin epäreilusti vain hänen syykseen. Gabriel Gripklo tuntui edustavan romanttisessa viihdekirjallisuudessa usein tavattua miestyyppiä: kyltymätöntä naistenmiestä, joka rauhoittuu tavattuaan sen oikean. Samalla hän oli epämiellyttävin, kun häntä vertasi kirjailijan aiempien teoksien mieshahmoihin. Parhainta antia pääparin välillä oli terävä sanailu, mutta minun puolestani Magdalena olisi voinut valita aivan toisen miehen.

Hahmojen osalta kirja osoittautui sikäli erittäin mielenkiintoiseksi, ettei tässä ole kirjailijan edellisten teoksien tapaan varsinaisia pahoja hahmoja, joiden ainoa tarkoitus on estää pääparia saamasta toisiaan esimerkiksi omien mielihalujensa takia tai menneisyydessä tapahtuneita asioita kostamalla. Tarinan aikana esiintyi muutama ikävämpi hahmo, mutta heistä koitui vain hetkellistä harmia. Suurin este seuraneidin ja kreivin liitolle on kuilu heidän säätyjensä välillä. Miten varakas kreivi voisi avioitua köyhän naisen kanssa, joka ei edes ole aatelinen?

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1685, mikä pääsi kyllä välillä lukiessa unohtumaan. Meno on välillä hyvinkin nykyaikaista. Toisaalta viihdekirjallisuuttahan tämä on, joten hahmojen liian moderni käyttäytyminen ei siinä mielessä haitannut, koska olin jo etukäteen varautunut siihen mahdollisuuteen. Kreivi Gripklon linna on samainen Wadenstierna, joka on tullut tutuksi Ahrnstedtin aikaisemmissa kirjoissa. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, kaukaiset maat kuten Tahiti, vilahtavat mukana tarinassa, hahmojen keskustellessa matkustamisesta.

Skandaalinkäryä ei herättänyt aivan samanlaista mielenkiintoa kuin Unelmia ja yllätyksiä tai Sitoumuksia. Kirja osoittautui kuitenkin ihan viihdyttäväksi lukukokemukseksi. Ehkäpä parhaimmillaan kirja olisi kesällä kevyenä lomalukemisena.

Maggie Stiefvater: Viettelys

Alkuperäinen teos: Sinner (2014)
WSOY, 2014, kovakantinen, 348 sivua
suomentanut Marja Helanen


"Isabel", Baby sanoi, "minä en ole mukana, jotta joutuisin oikeuteen. Jos jokin tuhoaa minun sankarini, se johtuu jostain, mitä he ovat itselleen tehneet. Minähän kerroin. Minä vain sysään väkeni tilanteisiin. Miten he ne käyttävät, on heidän asiansa. Jos vihollinen on olemassa, se on heidän sisällään."
   – – "No, sinä siis toivot minun yrittävän pontevammin", Cole viimein sanoi. "Haluat ohjelman. Cole St. Clair -shown."
(s. 197)

Kiinnostuin jo Väristys-trilogiaa lukiessani sarjan itsenäisestä jatko-osasta, mutta päätin pitää taukoa Stiefvaterin kirjoista ennen kuin lukisin jatko-osan. Tauko venähti lopulta melkein kahdeksi vuodeksi, mikä vaikutti myös Viettelyksen lukemiseen. Alku kangerteli, kun en enää muistanut kunnolla, mihin trilogia oli päättynyt ja minkälaisia hahmot olivatkaan.

Viettelys kertoo Väristys-trilogian sivuhahmojen Colen ja Isabelin tarinan. Koko trilogian ajan mukana ollut kaunis Isabel on itsekeskeinen ja välillä hän tuntuu vihaavan kaikkia muita. Elämä on kuljettanut Isabelin Los Angelesiin, jossa hän opiskelee tullakseen lääkäriksi. Hänellä on työpaikka vaateliikkeessä ja asuinpaikka herkän serkun luona, joten asiat ovat päältä katsottuna kutakuinkin kunnossa. Sisimmässään Isabel on kuitenkin epävarma, vaikka hän ei näytä sitä ulospäin.

Enkelten kaupunkiin saapuu myös NARKOTIKA-bändin solisti, rokkikukko, ennen huumeiden kanssa sekoillut Cole St. Clair, joka on muuttunut ihmissudeksi. Cole osallistuu Los Angelesissa tosi-tv-ohjelmaan, jossa seurataan NARKOTIKA-bändin paluuta. Colen katoamisen aikana on vain tapahtunut liikaa. Voiko bändi todella palata, kun rumpali on ammuttu sudenhahmossa, ja solistin lisäksi elossa oleva jäsen on siirtynyt eteenpäin ja vakiintunut? Ohjelman lisäksi Cole levyttää uuden albumin ja ennen kaikkea, etsii Isabelin käsiinsä.

Väristys-trilogiassa Gracen ja Samin rakkaustarina oli herkkä, rauhallinen ja surullisenkaunis. Hahmoina Grace ja Sam olivat todella kilttejä ja mukavia henkilöitä. Isabelin ja Colen tarina on hyvä vastakohta sille. Heidän hahmonsa ovat itsekeskeisiä ja jopa ikäviä henkilöitä, jotka ajattelevat ensin itseään ja vasta sen jälkeen muita. Trilogian aikana heidän välilleen muodostui hankala ja monimutkainen suhde, josta ei voinut olla varma, mihin suuntaan asiat menevät. Kun trilogian kaksi ikävintä hahmoa ovat pääosassa samassa kirjassa, lopputuloksesta voisi odottaa melkeinpä katastrofia, mutta ei. Yhdessä Isabel ja Cole ovat kiinnostavia. He ikään kuin poistavat toistensa viat ja muuttuvat inhimillisemmiksi.

Merkittävä ero trilogiaan verrattuna on susiteeman pienoinen väistyminen juonesta. Gracen ja Samin tarinan esteenä oli nimenomaan muutos ihmissudeksi, ja muutoksen aiheuttamat olosuhteet. Los Angelesissa ei tarvitse pelätä olosuhteita, minkä lisäksi Cole käsittelee muutosta omalla tavallaan. Vahingossa tapahtuneita muutoksiakin on vain yksi kirjan loppupuolella, muuten Colella on ohjat tiukasti hyppysissään susiasiassa. Susien taka-alalle jääminen sai kiinnittämään enemmän huomiota jokaiseen kohtaan, jossa oli puhetta susista. Erityisesti mieleen jäi Isabelin eräät kommentit siitä, kuinka hän voi haistaa suden Colesta. En muista, kävikö trilogian aikana vastaavaa, että toinen henkilö pystyisi haistamaan, koska muutos oli lähellä vai oliko se tapahtunut.

Olisin kaivannut taustatietoa siitä, mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua trilogian päättymisen ja Viettelyksen alun välillä. Kuinka kauan aikaa on kulunut? Missä vaiheessa Isabel muutti Los Angelesiin? Jotenkin sain sen käsityksen, että Cole ainakin oli kateissa ”koko ajan”, ennen kuin hän vasta Viettelyksessä putkahti takaisin ihmisten ilmoille. Stiefvater lopetti Väristys-trilogian hieman salamyhkäisesti. Pääpari sai toisensa, mutta heidän elämästään ei paljastettu muuta. Lukijalle tarjottiin mahdollisuutta kuvitella jatko itse. Viettelyksessä käy samalla tavalla. Lopussa annetaan vihje onnellisesti päättyvästä tarinasta, mutta tulevaisuuden suhteen vain lukijan mielikuvitus on rajana.

Väristys -trilogia
Väristys (Shiver 2009)
Häivähdys (Linger 2010)
Ikuisuus (Forever 2011)

Jude Deveraux: Ylämaan laulu

Alkuperäinen teos: Velvet Song (1983)
Gummerus, 2006, pokkari, 326 sivua
suomentanut Annika Eräpuro


Alyx ei ollut koskaan ennen koskenut yhteenkään soittimeen, mutta hän oli kuullut ja nähnyt tarpeeksi tietääkseen periaatteessa miten luuttua soitettiin. Parin minuutin kuluttua hän oli näppäillyt ilmoille yhden päässään kaikuvista sadoista sävelmistä.
– – Terävien kielten aiheuttama kipu hänen pienissä, herkissä sormenpäissään ei ollut tuntunut miltään verrattuna hänen iloonsa siitä, että hän saattoi kuulla musiikkinsa ajatustensa ulkopuolella.
(s. 12)

Ylämaa-sarjan kolmas osa on takanapäin, onneksi. Kirja vei taas sopivasti ajatuksia pois arkikiireistä, mutta muuten se ei tehnyt kovin kummoista vaikutusta.

Ylämaan laulu kertoo Montgomeryn veljessarjan kolmanneksi vanhimmasta jäsenestä ja naisesta, johon hän rakastuu. Kuningas on julistanut lordi Raine Montgomeryn lainsuojattomaksi. Raine johtaa eräässä metsässä sekalaista joukkoa, johon kuuluu niin suoranaisia rosvoja kuin myös rehellisiä, köyhiä maanviljelijöitä. Mahtaako sitten johtua Rainen aatelisesta taustasta vai mistä, mutta joukkio pysyy ainakin melko tottelevaisena, vaikka soraääniäkin kuuluu. Kaikilla kun ei ole miehen kanssa samanlaista käsitystä kunniasta. Rainellekin hänen härkäpäinen kunniakäsityksensä aiheuttaa myöhemmin hankaluuksia, naisen kanssa tietysti, kuinkas muuten.

Upean lauluäänen omaava Alyxandria Blackett joutuu erään ikävän tapauksen vuoksi jättämään oman kotikylänsä taakseen. Ainoa keino selviytyä hengissä vaikuttaisi olevan pojaksi muuttuminen, niinpä Alyxandria leikkaa hiuksensa ja hankkii pojan vaatteet. Ystävällisen henkilön avustuksella hän pääsee osaksi Rainen johtamaa metsäjoukkoa, jossa kaikki yhtä taitavaa soittajaa lukuun ottamatta uskovat silmää räpäyttämättä Alyxandrian olevan poika. Nainen ylenee jopa Rainen aseenkantajaksi, mutta samaan aikaan itse lordi kummastelee, kun tuntee outoa vetoa poikaan. Voi sitä riemua, kun totuus selviää, ja paljastuu, että poika onkin oikeasti tyttö!

Kolmas kirja toi sarjaan sopivaa vaihtelua siinä mielessä, että tässä ei olla solmimassa kahden ensimmäisen osan tapaan pakkoavioliittoa kenenkään välillä. Alyxandrialla ja Rainella on aikaa tutustua toisiinsa ennen kuin heidän romanssinsa syttyy. Raine tietysti kuvittelee Alyxandrian olevan poika, mutta nainen ainakin kehittelee romanttisia tunteita lordia kohtaan jo silloin, kun hän esitti vielä poikaa. Toinen suuri ero aikaisempiin osiin on päähenkilöiden aseman eroavaisuudet. Raine tulee varakkaasta ja ilmeisen vaikutusvaltaisesta suvusta. Hän on tottunut tietynlaiseen elintasoon. Alyxandria sen sijaan on köyhä lakimiehen tytär, joka kokee aateliset uhkana. Nykyaikana lakimiehet tienaavat hyvin, mutta ehkäpä 1500-luvulla asia ei ollut niin, koska ammatti liitetään useampaan kertaan köyhyyteen tarinan aikana.

Rainen hahmo on esiintynyt aikaisemmissa osissa, joissa häntä on kuvailtu idealistiksi, joka puolustaa hädässä olevia. Kuvauksen perusteella odotin hahmolta enemmän, mutta hän onkin tähän asti kaikkein ärsyttävin veljeksistä. Alyxandria yrittää auttaa miestä pääsemään pälkähästä eli lainsuojattoman asemasta eroon. Esimerkiksi kuninkaalle puhuminen voisi auttaa tässä. Rainella on tiukat käsityksensä kunniasta, joten vastaus on jyrkkä ja ehdoton ei. Mies ei kunniansa takia ano armoa, hän pysyy mieluummin metsässä ryövärijoukon johtajana. Tämän kaksikon erimielisyyksistä meinasi saada jo päänsärkyä.

Ylämaa-sarja
Ylämaan lupaus
Ylämaan taika
Ylämaan laulu
Ylämaan enkeli

Anthony Capella: Ruokaa Amore

Alkuperäinen teos: The Food of Love (2004)
Helmi Kustannus, 2004, kovakantinen, 344 sivua
suomentanut Pirkko Biström


"Siinähän se hankaluus on. Jokainen yksilö on erilainen. Sinun pitäisi todella tuntea ihminen johon haluat vaikuttaa: hänen menneisyytensä, taustansa, se onko hän raaka vai hienostunut, kuiva vai liukas. Sinun olisi pitänyt jo maistaa häntä, ottaa selville onko hänen ihonsa makea vai kirpeä, suolainen vai suolaton. Sanalla sanoen sinun pitäisi rakastaa häntä, etkä vielä sittenkään ehkä todella tuntisi häntä niin hyvin, että osaisit laittaa ruokaa joka valloittaisi hänen sydämensä."
(s. 44)

Olen muutama vuosi sitten lukenut Anthony Capellalta teoksen Napolilainen naimakauppa, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Capellan esikoisteos Ruokaa Amore, joka sekin tarjoili hienon lukuelämyksen italialaisen keittiön parissa.

Nuori amerikkalainen Laura on Roomassa opiskelijavaihdossa. Eräänä päivänä hän kohtaa ravintolassa työskentelevän Tommason, joka päättää tehdä vaikutuksen Lauraan. Tommaso sattumoisin kuuli, kuinka Laura aikoo kelpuuttaa poikaystäväkseen vain sellaisen pojan, joka osaa laittaa hyvää ruokaa. Niinpä Tommaso sanoo olevansa kokki, vaikka oikeasti hän on tarjoilija, eikä kokkailu niin suju häneltä. Yllättääkseen Lauran Tommaso pyytää hyvää ystäväänsä Brunoa valmistamaan tarjottavan aterian. Bruno on oikea mestarikokki, jonka valmistamat annokset työpaikan tiukka keittiöpäällikkökin kelpuuttaa. Pian niin Tommaso kuin Bruno liehittelevät kilvan Lauraa italialaisten ruoka-annosten avulla, mutta Lauralla ei ole aavistustakaan siitä, että vain toinen miehistä on tosissaan ja toinen etsii hauskaa ajanvietettä.

Takakannen perusteella oli selvää, että luvassa on kunnon kolmiodraamaa ja ihmissuhteiden aiheuttamia sotkuja. Kun Laura kerran oli ihastunut Brunon laittamiin ruokiin, joita hän luuli Tommason valmistamiksi, ei touhusta enää voi perääntyä. Bruno valmistaa mitä hienoimpia ruokia osoittaakseen rakkautensa Lauralle, mutta Tommaso korjaa potin itselleen. Oikeastaan tästä vääryydestä ei voinut olla edes vihainen, sillä miesten ruokahuijaus saa välillä mitä huvittavimpia piirteitä. Tommaso esimerkiksi kohtaa tilanteita, joissa häneltä tiedustellaan ruoanlaittoon liittyviä vinkkejä, eikä hänellä ole aavistakaan siitä, miten reseptin kanssa oikeasti tulisi toimia. Parhaansa mukaan mies yrittää selvitä tilanteista kunnialla ja paljastumatta.

Brunon hahmo on elää ruoalle. Intohimoisesti ruoanlaittoon suhtautuva hahmo tuo kirjan sivuille mielenkiintoisen kuvauksen italialaisista ruokalajeista ja siitä, kuinka niitä tulisi valmistaa. Mamma mia, miten yksityiskohtaisia ruokakuvauksia, ja entäpä sitten tarinan mukana soljuvat reseptit? Vähemmästäkin herää kiinnostus italialaista keittiötä kohtaan. Omalla kohdallani kiinnostus alkoi Napolilaisen naimakaupan myötä, eikä ole laantunut sen jälkeen. Ruokaa Amore toi sopivan katsauksen eri alueen ruokatapoihin. Oli jotenkin huvittavaa, että Tommason ja Brunon työpaikka oli niin hieno ravintola, ettei siellä saanut perinteisiä roomalaisia ruokia, joita eräs seurue sitten tilasikin.

Kirja on hyväntuulista romanttista viihdettä, jossa on huumoriakin mukana. Aivan Napolilaisen naimakaupan tasolle tämä ei yltänyt, mutta lukukokemuksena kirja oli erittäin mukava. Viihdyin tarinan parissa, enkä olisi malttanut keskeyttää lukemista, mutta välillä täytyy tehdä muutakin kuin vain lukea.

Elizabeth Adler: Talo maalla

Alkuperäinen teos: A Place in the Country (2012)
Gummerus, 2012, kovakantinen, 363 sivua
suomentanut Satu Leveelahti


Carolinen katsellessa haaveissaan jokea Issy seisoi edelleen navettarakennuksen edessä. Korkeat puuovet, jotka olivat yhtä harmaat kuin märät lampaat, oli suljettu ruosteisella rautatangolla. Sitä Issy ei kuitenkaan osoittanut. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty maalattu kyltti. Vaikka se oli kulunut ja sään pieksemä, Caroline pystyi silti erottamaan sanat: Baari, grilli ja tanssia.
   Tanssia? Täällä? Käsittämätön ajatus.
(s. 22)

Elizabeth Adler on pysynyt lukulistallani jo parin vuoden ajan odottelemassa, milloin tulisi sopiva väli, jossa lukisin jonkin hänen kirjoistaan. En ole aiemmin lukenut Adlerin kirjoja, joten en oikeastaan tiennyt yhtään, minkälainen tarina tulisi vastaan. Aavistelin että Talo maalla olisi perusromanttinen viihdekirja, mutta kirja tarjosikin yllätyksen.

Neljääkymmentä lähestyvä Caroline Evans on jättänyt taakseen ylellisen elämän Singaporessa erottuaan petollisesta miehestään. Caroline päätyy Englantiin 15-vuotias tyttärensä Issyn kanssa. Mukanaan hänellä on vain vähän rahaa, mutta sitäkin enemmän tahtoa saada uusi alku elämälle. Sattuman kautta äiti ja tytär majoittuvat pieneen kyläpubiin Oxfordshiressa. He ystävystyvät pubin omistavan perheen kanssa ja Caroline saa pubista työpaikan. Eräs pubin vakioasiakkaista kenties voisi auttaa särkyneen sydämen paikkailussa… Issylle sopeutuminen ei ole yhtä helppoa, ja niinpä Caroline saa kuulla pilanneensa kaiken. Juuri kun kaikki näyttäisi olevan hyvin, entisen aviomiehen menneisyys palaa kummittelemaan Singaporesta asti.

Kirja kuvaa mielenkiintoisesti äidin ja tyttären välejä hyvin hankalassa tilanteessa. Issy syyttää äitiään vanhempiensa avioerosta ja erityisesti siitä, että äiti raahaa hänet pois tutusta elinympäristöstä Englannin maaseudulle, jota tyttö ei ajattele mitenkään imartelevasti. Erityisen synkästi Issy suhtautuu Taloon maalla eli ränsistyneeseen navettaan, jonka Caroline ostaa hetken mielijohteesta kunnostaakseen sen. Issyn ajatusten myötä palasi välillä omat teini-iän kiukkuilut mieleen. Välillä Issyn mielenilmaukset tuntuivat liioittelulta, mutta pystyin myös asettumaan hänen asemaansa. Maapallon toiselta puolen uuteen paikkaan joutuminen ei taatusti ole helppoa. Caroline piti ihailtavan hyvin langat käsissään, vaikkei hänellä ollut helppo tie kuljettavanaan. Pidin siitä, ettei hahmosta ollut tehty liian täydellistä naista. Hahmossa oli sopivasti rohkeutta tarttua uuteen elämään, mutta myös herkkyyttä surra kaikkea kokemaansa.

Ennen kuin olin nähnyt kirjan takakantta, odotin automaattisesti, että hahmona olisi simpsakka nuori nainen, joka seikkailisi jossain päin maaseutua. Se että päähenkilö olikin lähes neljäkymmentä, siis keski-ikäinen ja että hänellä on jo teini-ikään ehtinyt lapsi, oli positiivinen yllätys. Ainakin niissä viihdekirjoissa, joita olen viime aikoina lukenut, päähenkilöt ovat olleet nuoria aikuisia. Vielä suuremman yllätyksen tarjosi entisen aviomiehen menneisyys, jonka myötä tarina muuttui melkeinpä murhamysteeriksi. Sitä en osannut odottaa.

Talo maalla oli aivan mukava lukukokemus, mutta jokin tästä jäi puuttumaan. Lukemisen jälkeen jälkimaku oli jokseenkin laimea. Ainakin tuli luettua jokin Adlerin teos, ja kansikuva oli kaunis (ja ylipäätänsä houkutteli lainaamaan juuri tämän kirjan). Ehkäpä joskus luen jonkin toisen Adlerin kirjan ja se herättää enemmän tunteita.