Charlaine Harris: Veren perintö

Alkuperäinen teos: Definitely Dead (2007)
Sookie Stackhouse osa 6
Gummerus, 2011, kovakantinen, 384 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Yhtäkkiä äänet, jotka olivat saaneet yön vaikuttamaan yhtä ystävälliseltä ja toiminnan täyteiseltä kuin päivänkin, olivat vaienneet kuin veitsellä leikaten. - - Ulkona oli joku. Suljin silmät ja haravoin pihapiiriä kykyni avulla, ja havaitsinkin jonkinlaista ajatustoimintaa. Se oli kuitenkin niin epämääräistä, etten saanut siitä otetta.
(s. 55)

Heinäkuu on kulunut Sookie Stackhouse -sarjan kuudennen osan parissa. Alkuun en saanut kirjasta millään otetta ja sen lukeminen jäi myöhempään. Otin viime viikon loppupuolella itseäni niskasta kiinni ja pitkästyttävän alun jälkeen kirja jaksoi kiinnostaa, vaikka tapahtumat lähtivät kunnolla liikkeelle vasta puolen välin jälkeen.

Sookien vampyyriksi muutettu Hadley-serkku on kuollut lopullisesti, minkä takia Sookie lähtee New Orleansiin selvittelemään saamaansa perintöä. Matkaa varjostaa kuitenkin pari kommervenkkiä, tahtomattaan Sookie joutuu osaksi vampyyrihovin juonitteluja, kun vampyyrikuningatar on ensin halunnut hänet mukaansa tulevaan vampyyrien huippukokoukseen. Lisäksi menneisyyden haamut kummittelevat. Alcide Herveauxin entinen tyttöystävä Debbie Pelt aikoi ampua Sookien, mutta tuli sen sijaan itse tapetuksi. Tapauksesta on kulunut aikaa, mutta Peltin perhe etsii edelleen tytärtään ja he ovat varmoja, ettei Sookie ole paljastanut kaikkea, mitä tietää Debbie Peltin katoamisesta. Miesasioihinkin tulee vipinää, sillä Sookiella on treffit viime kirjassa tavatun uuden hahmon, ihmistiikeri-Quinnin kanssa. Harmi vain, että treffit päättyvät ikävään välikohtaukseen.

Veren perintö osoittautui erikoiseksi kirjaksi. Hadley-serkun toiseen kuolemaan viitattiin aivan kuin se olisi tuttu asia. Mietin aluksi, että mistä minun olisi pitänyt tietää hänen kuolemastaan, mutta annoin asian lopulta olla, eikä se häirinnyt lukemista. Tätä blogipostausta varten tekemässäni taustatutkimuksessa sain selville, että osa kirjan tapahtumista perustuu kirjailijan kirjoittamaan novelliin, joka ajallisesti sijoittuu edellisen osan Verta sakeampaa ja tämän osan väliin. Asioita selvitetään ja kerrataan jälleen perinpohjaisesti, joten en kokenut haitaksi sitä, etten ole lukenut novellia, vaikka tarinaan jäikin jonkin verran aukkoja.

Hadleyn toinen kuolema on kirjan pääjuoni, mutta omalla kohdallani se jäi täysin parin muun seikan varjoon. Kumpikin paljastus oli True Bloodin kautta jo entuudestaan tuttuja asioita, mutta mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka tarinaa niiden osalta jatketaan tulevissa osissa. Sookie saa tietää hätkähdyttävän salaisuuden sukujuuristaan ja varsinainen pommi koskee Billiä. Sookien ensirakkaus oli alun perin toiminut kuningattaren käskyjen mukaan tutustuessaan naiseen. Jotain hyvääkin sentään tapahtuu, sillä New Orleansissa Sookie tutustuu serkkunsa vuokraemäntään, Amelia-noitaan, josta hän saa ystävän itselleen.

Edellinen osa Verta sakeampaa tuntui väliosalta ennen kiinnostavampia tapahtumia ja samanlainen tunne tuli tätä osaa lukiessa. Kirjan alku oli melko pitkään tylsä ja vasta puolen välin jälkeen juoni lähti kunnolla eteenpäin. Vampyyrien tulevasta huippukokouksesta kohistiin siihen malliin, että odotukseni ovat korkealla. Todennäköisesti kokouksessa tapahtuu jotakin dramaattista, enkä malttaisi odottaa siihen asti, että saan seuraavan osan käsiini.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

P. C. Cast & Kristin Cast: Piinattu

Alkuperäinen teos: Untamed. A House of Night Novel (2008)
Yön talo osa 4, Otava, 2011, kovakantinen, 382 sivua
suomentanut Inka Parpola


"Ensinnäkin teidän tulee tietää, että tsi sgilit ovat cherokee-noitia, mutta älkää antako noita-sanan pettää itseänne. He eivät noudata wiccain kauniita, rauhanomaisia tapoja. He eivät myöskään ole niitä Nyksiä palvelevia viisaita papittaria, jotka te tunnette ja joita te kunnioitatte. Tsi sgilit elävät hylkiöinä heimonsa ulkopuolella. He ovat läpikotaisin pahoja. He nauttivat tappamisesta; he rypevät kuolemassa. Heidän taikavoimansa on peräisin heidän uhriensa kauhusta ja tuskasta. He ravitsevat itseään kuolemalla. He voivat kiduttaa ja tappaa ane li sgillä."
(s. 244)

Heinäkuun teinikirja-annoksesta vastasi Yön talo -sarjan neljäs osa Piinattu, joka onneksi osoitti merkkejä siitä, että sarja olisi jatkumassa lupaavampaan suuntaan.

Zoeyn mokailujen takia hänen ystävänsä käänsivät tytölle selkänsä ja sen jälkeen Zoey on vähitellen ystävystynyt vihamiehensä Afroditen kanssa. Nyt Zoey kaipaisi kuitenkin ystäviensä apua enemmän kuin koskaan aiemmin. Afrodite on nähnyt näkyjä tulevaisuudesta, joka on täynnä tuhoa ja pelkoa. Tällainen tulevaisuus koittaa Zoeyn kuoleman jälkeen, josta Afrodite on myös saanut näyn. Zoeyn on edelleen varottava Neferetiä, joka tosin taitaa jo epäillä, että nuori tulokas aavistelee huonoa ylipapittarestaan. Neferetin ilkeät suunnitelmat saavat vauhtia, kun muinainen pahuus nostaa päätään. Kaikki alkaa pahaenteisellä korppien raakkumisella, joka enteilee tarinoiden mukaan tuhansia vuosia sitten kahlehditun pahan vapautumista.

Kirjasarjan keskittyminen vain Zoeyhin sai mukavasti muutosta, sillä Piinatussa Afrodite on yhä vahvemmin mukana ja näillä näkymin hänestä on tulossa vakituinen jäsen tulevan ylipapittaren ystäväporukkaan. Viime osan lopussa Afroditea, entistä pahaa tyttöä, koiteltiin paljon, mikä sai minut entisestään hänen puolelleen. Olenkin enemmän kiinnostunut hänen kohtalostaan kuin Zoeysta, joka edelleen on liian täydellinen hahmo makuuni. Ylipapitar Neferetin suunnitelmia on pohjustettu parissa aiemmassa osassa ja tässä osassa viimeinkin jotain tapahtuu, kun Neferetin tekoset paljastuvat ja muinainen paha eli Kalona -niminen olento astuu mukaan kuvioihin.

Piinatussa oli lupaavia merkkejä siitä, että sarjan lukemista kannattaa jatkaa ja jatko voi olla mielenkiintoisempi ja laadukkaampi kuin tähän mennessä lukemani osat ovat olleet. Jonkun muun hahmon kuin Zoeyn oleminen valokeilassa ja se, että Neferetin suunnitelmat etenivät, antoivat uskoa tuleviin osiin. Valitettavasti jotain huonoakin oli. Kirjassa käytetty teinikieli voi olla ajatuksena hauska, mutta olen kyllästynyt lukemaan sitä. Eikä tässä vielä kaikki, Zoeylla on jälleen uusi poikaystävä kiikarissa! Kyseinen tulokas sattui kuolemaan, mutta palasi takaisin samanlaisena "zombievampyyrina" kuin Zoeyn paras ystävä Stevie Rae. Onko liikaa pyydetty, että Zoeylla ei olisi jatkuvasti poikaystäväongelmia?

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

Kira Poutanen: Rakkautta au lait

WSOY, 2009, kovakantinen, 337 sivua



Eivätkö kaikki vanhat suomalaiset taiteilijatkin menneet aina Ranskaan? He olivat jo tajunneet homman nimen - ei todellinen inspiraatio ja taiteen teoria mistään loskasta synny, siihen tarvitaan aurinkoa ja paljon anisviinaa! Mahtavaa, tämähän kävi helposti!
      Heti illalla alan hahmotella suunnitelmaa Ranskan valloitukselleni.
(s. 11-12)

Ainaisen ulkolaisen chick-lit -kirjallisuuden sijasta päätin tutustua välillä kotimaiseen viihdekirjallisuuteen. Google-hakujen perusteella löysin Kira Poutasen ja lainasin kirjastosta hänen Rakkautta-sarjansa ensimmäisen osan. Minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen ja olinkin hieman epävarma siitä, pitäisinkö kirjasta. En ole aikaisemmin lukenut Poutasen tuotantoa, joten hänen kirjoitustyylinsä ei ollut entuudestaan tuttu.

Kohta 27-vuotiaan Laran taideopinnot eivät ota sujuakseen, joten nuori nainen päättää lähteä Ranskaan hakemaan inspiraatiota. Sen kummempia huolehtimatta Lara matkustaa junalla Ranskaan ja istuu jo pian paikallisessa kahvilassa. Baarista hän löytää ystävällisen Ninan, josta tulee hänen kämppäkaverinsa ja paras ystävänsä. Ninalta Lara kuulee vinkin avoimesta työpaikasta ja kohta hän onkin jo kaatelemassa kahvia nizzalaisten rouvien kuppeihin. Elämä Ranskassa on huoletonta työskentelyä ja tyttöjen jutuista puhumista Ninan kanssa, kunnes Lara mokaa kaatamalla kahvia asiakkaan päälle ja saa siitä hyvästä potkut.

Kauaa ei Laran tarvitse murehtia työpaikan menetystä. Kahvilassa käynyt komea ja tavattoman rikas Charles Belmar on ihastunut höpsöön ja säheltävään suomalaistarjoilijattareen. Niinpä Lara saa kutsun treffeille ja pian myös Pariisiin miehen kotiin. Tämän jälkeen tapahtumat etenevät salamannopealla vauhdilla, mutta yhtäkkiä Lara huomaa olevansa kihloissa Charlesin kanssa ja suunnittelevansa häitä.

Kirja ei tehnyt vaikutusta, ei todellakaan. Tiedän, että viihdekirjallisuutta ei tarvitse ottaa vakavasti, mutta kirjassa oli yksinkertaisesti liikaa omistuisia elementtejä. Päähenkilö Lara sai minut mykistymään. Voiko hän oikeasti olla kohta 27? Välillä nainen käyttäytyi kuin mikäkin teini ja mietin, kuinka ihmeessä niin hurmaavaksi kuvailtu herra Belmar jaksoi sietää Laraa. Mutta ehkäpä heidän suhteensa perustui kulttuurierojen eksotiikalle (ja rahan houkutukselle). Laralla tuntui olevan myös vaikeuksia pysyä pystyssä sekä ongelmia keskittyä kuuntelemaan, mitä toinen sanoo. Lisäksi ihmettelin kohtaa, jossa eräs Laran uusi pariisilainen ystävä sanoo Charlesin olevan jo 50 ja Lara puolustaa miestään, että hän on vasta 33. Vitsailiko tuttava vai käyttääkö herra Belmar jotain nuorennusainetta, jolla hän pitää itsensä hyvin nuorekkaan näköisenä? :D Kirjan järkevin hahmo oli ehdottomasti Nina, jonka epäilyjä Lara olisi voinut kuunnella.

Kirjassa on välillä Laran laatimia listoja ties mistä aiheesta. Minusta ne toivat sopivasti taukoa itse tarinaan ja sopivat Laran hahmolle, että hän on sellainen ihminen, joka laatii erinäisiä listoja. Sen sijaan kirjan kielestä en niin pitänyt. Puhekieltä käytetään paljon, ei vain erityisesti Laran repliikeissä, vaan myös huomautuksena kohdissa, jotka ovat Laran päänsisäistä kerrontaa, kuten mut enivei. Sellaista kieltä voi käyttää puheessa, mutta en juurikaan jaksa lukea tekstiä, joka on kirjoitettu puhekielellä.

Rakkautta -sarja
Rakkautta au lait, 2009
Rakkautta al dente, 2010
Rakkautta on the rocks, 2011
Rakkautta borealis, 2012

Lauren Weisberger: Haluan Harry Winstonin

Alkuteos: Chasing Harry Winston (2008)
Nemo, 2009, pokkari, 406 sivua
suomentanut Tiina Talvitie



Emmy puraisi pätkän parsaa, pureskeli sulokkaasti ja nielaisi. "Lykätään aloitusta vähän ja määritellään säännöt. Seuraavan viikon loppuun mennessä meillä on suunnitelma. Sovittu?"
      Adriana nyökkäsi. "Selvä. Ja samalla sinä - " hän huiski samppanjalasillaan Leigh'n suuntaan" - saat aikaa selvittää, mikä sinun päätöksesi on."
      "Ai minä" Leigh kohotti vastikään nypittyjä kulmakarvojaan. "Päätös? Miten niin? Eihän nyt ole edes uudenvuodenaatto. Ei minun tarvitse olla hullu, vaikka te kaksi olisittekin."
(s. 57)

Näin muutama vuosi sitten Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan, jonka takia kiinnostuin Lauren Weisbergerin teoksista. Olen lukenut hänen kaikki suomennetut kirjansa uusinta Viime yönä Chateau Marmontissa -kirjaa lukuun ottamatta. Haluan Harry Winstonin tuli vastaan kirjastossa ja koska en muistanut siitä enää muuta kuin päähenkilöiden sopiman vedon, päätin lukea sen uudestaan.

Kolmeakymmentä lähestyvät Manhattanilla asuvat ystävykset päättävät siirtyä uuteen vaiheeseen elämässään. Ikäkriisin myötä heistä jokainen tekee lupauksen. Villistä sinkkuelämästä nauttinut Adriana lupaa löytää vuoden aikana itselleen unelmiensa aviomiehen ja saada nimettömäänsä sormuksen Harry Winstonin koruliikkeestä. Emmy yrittää iskeä miehen joka mantereelta ja samalla unohtaa romahtaneet häähaaveet. Leigh'llä on jo täydellinen työ kustannustoimittajana ja täydellinen poikaystävä, mutta jotain tuntuu silti puuttuvan. Lupausten jälkeen jokainen ryhtyy tavoittelemaan muutosta, mutta se jää nähtäväksi, pitävätkö drinkkien äärellä annetut lupaukset. Vuoden aikana naiset oppivat sentään jotain itsestään ja elämästään.

Kovin kummoista juonta ei kannata odottaa, sillä kirjassa keskitytään enemmän tapahtumien kuvailemiseen ja elämään Manhattanilla. Se tuntuukin eroavan melkoisesti suomalaisesta elämäntavasta. Näillä naisilla on aikaa ja ennen kaikkea rahaa, jota kuluttaa esimerkiksi kauneudenhoitoon ja ravintolakäynteihin. Myös rikkaita ja jopa kuuluisia miehiä vilahtelee siellä sun täällä, kun kuuluu joukkoon, jolla on pääsy tärkeisiin tilaisuuksiin. Lukeminen avartaa mielikuvitusta, joten ehkäpä sen turvin pystyn suunnilleen kuvittelemaan, miltä tuntuu asua Manhattanilla ja elää sellaista elämää, jota kirjan naiset elävät.

Haluan Harry Winstonin on loistavaa aivot narikkaan -lukemista, jonka parissa ei niin tarvitse ajatella. Kirja oli viihdyttävä ja luin sen nopeasti, vaikka se onkin aika pitkä. Pidin siitä, että vaikka kirja aluksi vaikutti tyypilliseltä chick-lit hötöltä, niin tarinassa oli kuitenkin jonkinlainen opetus. Adriana, Emmy ja Leigh oivalsivat jokainen tärkeitä asioita itsestään ja onnistuivat muuttamaan elämäänsä lupausta seuranneen vuoden aikana.

Nora Roberts: Jotain vanhaa

Alkuteos: Bed of Roses (2009)
Gummerus, 2010, kovakantinen, 331 sivua
suomentanut Heli Naski



Yleensä tulevan hääparin - varsinkin morsiamen - persoonallisuus auttoi häntä päättämään neuvottelun sävyn ja asettamaan sen tavoitteet. Emmalle kukissa kiteytyi se, mikä häissä oli olennaisinta. Olivatpa juhlat tyylikkäät tai hauskat, hienostelevat tai yksinkertaiset, kukat soivat niille romanttisen silauksen.
Emman työnä oli osaltaan luoda asiakkaiden kaipaama ikimuistoinen romanttinen tunnelma.
(s. 13)

Hattaramaisesta tyhjänpäiväisyydestään huolimatta Morsius-sarjan ensimmäinen osa onnistui vetoamaan sen verran, että päätin lainata myös toisen osan. Kirjasarjalla on koukuttava rakenne, jokainen kirja käsittelee eri hahmoa ystäväporukasta, joten uteliaisuuden takia täytyy melkeinpä lukea kaikki osat, jotta saa tietää, kuinka millekin hahmolle käy.

Morsius-sarjan toisessa osassa keskitytään floristi Emmaline Grantiin. Emma on meksikolais-amerikkalaisesta perheestä, hänellä on sisaruksia ja perheenjäsenillä on mutkattomat välit keskenään. Parantumattomana romantikkona Emmalla on oma salainen romanttinen haaveensa öisestä puutarhasta, jossa voisi tanssia kuunvalossa sekä perinteisempiä toiveita, kuten häät, perhe ja loppuelämän kestävä onni. Esimerkin haaveilleen nainen on saanut vanhempiensa onnellisesta parisuhteesta. Monet miehet ovat olleet kiinnostuneita Emmasta, mutta hän ei ole vielä löytänyt Sitä Oikeaa, jonka kanssa voisi perustaa perheen. Sopiva ehdokas olisi tiedossa, sillä Emma tuntee vetoa vanhaa ystävää kohtaan.

Arkkitehtinä työskentelevä Jack on Parkerin isoveljen paras ystävä ja sitä kautta koko naiskvartetin ystävä, joka melkeinpä kuuluu perheeseen. Emma on ollut ihastunut Jackiin jo vuosia, mutta ei ole tohtinut paljastaa tunteitaan. Ongelmia on tietysti luvassa, kun kaksikko viimeinkin ottaa ratkaisevat askeleet. Emma unelmoi sitoutumisesta, mutta sen sijaan Jackia voisi luonnehtia jopa sitoutumiskammoiseksi.

Tämänkertaisen pääparin vastakohtaisuus oli ihan mielenkiintoinen käänne. Emma on isosta perheestä, jossa jokaisesta välitetään ja perhe pitää yhtä. Jackin sisaruksista ei puhuttu mitään, joten hän todennäköisesti on ainoa lapsi ja hänen vanhempansa ovat eronneet, mikä vaikuttaa Jackin ajatuksiin sitoutumisesta. Toisen unelmoidessa häistä, perheestä ja yhteisestä loppuelämästä, toinen ei lämpene ajatukselle laisinkaan. Kumpikaan päähenkilöistä ei herättänyt sen kummempia ajatuksia, enkä jaksanut innostua parin tarinasta. Emmaa kuvailtiin useampaankin kertaan hyvin lämpimäksi ja herttaiseksi henkilöksi, mitä hän vaikutti olevan. Jackin piti olla sitoutumiskammoinen, mutta tämä olisi voinut tulla enemmän esille, sen verran helposti hän pääsi eroon kammostaan.

Jotain vanhaa on hyvin samanlainen kirja kuin sarjan ensimmäinen osa Jotain uutta. Takakannessa vihjataan, että pääparilla on hirveästi esteitä edessään ja ihmetellään, miten heidän oikein käy. Todellisuudessahan kirjaa ei tarvitse lukea, että saisi tietää, kuinka parin käy. Lopputulos on niin ennalta-arvattava. Juoni ei ole mitenkään yllätyksellinen, mutta se olikin jo etukäteen tiedossa. Kirjan aikana vihjataan pariin kertaan mahdollisista tulevista pareista, mikä on vaihtelua ensimmäiseen osaan verrattuna.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi

Alkuteos: Mockinjay (2010)
WSOY, 2010, pokkari, 362 sivua
suomentanut Helene Bützow


Käytän lääkäreiden ehdottamaa menetelmää. Aloitan kaikkein yksinkertaisimmista tosiasioista ja etenen monimutkaisempiin. Luettelo alkaa pyöriä mielessäni...
      Olen Katniss Everdeen. Olen seitsemäntoistavuotias. Kotini on Vyöhykkeellä 12, olin mukana Nälkäpelissä. Pääsin pakoon. Capitol vihaa minua. Peeta joutui vangiksi. Hänen uskotaan kuolleen. Todennäköisesti hän onkin kuollut. Luultavasti kuolema on hänelle paras vaihtoehto...
(s. 10)

Kun vihdoin sain Matkijanärhen käsiini kirjastosta, luin sen kannesta kanteen muutamassa päivässä. Olin etukäteen jännittänyt, osoittautuisiko kirja pettymykseksi vai olisiko se yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kirja poikkesi aiemmista osista, sillä tässä ei ole Nälkäpeliä tuomassa jännitystä, mutta toisaalta sitä jännitystä riitti ihan ilmankin peliä. Minulla ei ollut oikeastaan odotuksia, kuinka sarjan pitäisi loppua, joten Matkijanärhi oli aivan onnistunut lopetus hienolle trilogialle.

Katniss ja pari muuta kilpailijaa pelastuivat Nälkäpelistä. Nyt he elävät tuhoutuneeksi luullulla Vyöhykkeellä 13, josta johdetaan Capitolin vastaista kapinaa. Entinen kotivyöhyke 12 on tuhottu maan tasalla ja vain harvat pääsivät pakoon. Elämä vastarintaliikkeen tukikohdassa ei ole helppoa, sillä vyöhykkeellä eletään maan alla tiukan aikataulun mukaan armeijamaisessa kurissa. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, osa Nälkäpelissä mukana olleista kilpailijoista on Capitolin vankina ja Peeta on heidän joukossaan. Katnissin odotetaan astuvan hänelle tarkoitettuun rooliin Matkijanärheksi ja samalla kapinan keulakuvaksi.

Vastarintaliikkeen johto haluaa Katnissin esiintyvän propagandavideoissa, jolloin hän on sivussa taisteluista. Kun Katniss suostuu rooliinsa, hän tekee sen omilla ehdoillaan, minkä lisäksi hänen tavoitteensa ovat Peetan pelastaminen, jos ei ole jo liian myöhäistä, ja presidentti Snown tappaminen. Sodan keskellä vaikeinta on tietää, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lopulta Katnissin pitäisi tehdä myös valintansa Peetan ja Galen välillä.

Kahden ensimmäisen osan kohdalla olen ollut sitä mieltä, että Katniss on aivan loistava hahmo ja Peeta pettymys. Matkijanärhessä heidän osansa hieman vaihtuivat. Tällä kertaa Katnissin hahmosta mieleen jäi lähinnä tunteettomuus ja jatkuva ahdistus, mikä on tosin ymmärrettävää, kun ajattelee mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan. Vaikka Katniss onkin kapinaliikkeen keulakuva, ei hänestä onneksi ole tehty mitään lähes myyttistä sankaria, joka yksin ratkaisisi sodan. Peeta kokee Capitolin käsittelyssä asennemuutoksen Katnissia kohtaan, minkä ansiosta hahmoon saatiin edes jollain tavalla eloa. Tätä lukuunottamatta Peeta on yhä yhtä valju ja avuton hahmo kuin aikaisemminkin.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useampi hahmo menehtyy, myös tärkeimpien hahmojen joukot harvenevat. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista käänteistä oli huomata, kuinka Katnissin suhtautuminen hänelle läheisiin ihmisiin on muuttunut. Kirjan aikana käy selväksi, ettei sekasorron vallitessa voi olla varma, onko läheinen ihminen enää luottamuksen arvoinen. Sodassa kumpikin osapuoli tappaa ihmisiä ja siviileihin kohdistuu iskuja. Samaan aikaan jopa omia arvoja voi joutua muuttamaan. Iskujen välissä käsitys siitä, kumpi on hyvä puoli ja kumpi paha, hämärtyy.

Suuri osa kirjasta kuvaa tavallista elämää vastarintaliikkeen tukikohdassa. Välillä teksti muuttui turhankin jaarittelevaksi ja jopa tylsäksi, vaikka olikin mielenkiintoista saada tietää, millaista elämä on kapinaliikkeen keskiössä. Kirja on jaettu kolmeen osaan ja mielestäni vasta viimeisessä osassa alkaa kunnolla tapahtua. Siihen asti tarina on lähinnä pohjustusta ja odotusta, koska kapinalliset kohtaavat Capitolin joukot. Vyöhykkeen 13 syntyä valotetaan hieman, mutta olisin kaivannut vielä enemmän selvitystä historiasta. Matkijanärhessä ei ole Nälkäpeliä, sota korvaa pelin, ja kuten Katniss huomaa, hyökkäys Capitoliin on melkein sama asia kuin peli, sillä vastassa on samankaltaisia tehtäviä kuin pelissä joutui kohtaamaan.

Kirjan alkupuolen tylsähköstä jaarittelusta huolimatta ja paljolti viimeisen osan ansiosta, Matkijanärhi osoittautui hyväksi kirjaksi. Pari kuolemaa olisin tahtonut peruuttaa (Prim & Finnick), mutta kun ottaa huomioon, että kirjassa käsitellään sotaa, niin usean henkilön kuolemat ikään kuin kuuluivat asiaan. En ole Peetan kannattaja, joten loppuratkaisu tuntui kummalliselta, mutta Katniss onnistui perustelemaan valintansa sen verran hyvin, että tyydyn hänen ratkaisuunsa.

Nälkäpeli -trilogia
Nälkäpeli (The Hunger Games 2008)
Nälkäpeli - Vihan liekit (Catching Fire 2009)
Nälkäpeli - Matkijanärhi (Mockingjay 2010)

Johanne Hildebrandt: Freija

Alkuteos: Freja – Sagan om Valhalla (2002)
Valhallan tarinoita 1, Schildts, 2004, kovakantinen, 394 sivua
suomentanut Saara Villa



Heidät oli nähty.
Freija veti syvään henkeä. He olivat kolme valittua, Jumalattaren suojeluksessa. Mitkään pahat voimat eivät kyenneet heitä nujertamaan. Hän katsoi Gullveigia, joka taivalsi minkään hätkäyttämättä eteenpäin käärmesauvoineen, ja keräsi itseensä vanhuksen tyyneyttä.
Ei ollut mitään pelättävää.
(s. 64-65)

Johanne Hildebrandtin Valhalla -trilogia on minulle jo entuudestaan tuttu kirjasarja, jonka olen lukenut ennen kirjablogin perustamista. Kaksi jälkimmäistä osaa, Idun ja Saaga, löytyvät omasta kirjahyllystäni, mutta tätä ensimmäistä osaa en ole etsinnöistä huolimatta löytänyt kirjakaupoista tai antikvariaateista. Ajattelin että voisin pitkästä aikaa lukea taas sarjan ja onneksi kirjasto ei petä eli sieltähän Freija lähti mukaani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pronssikaudelle noin 700-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Freija on nuori papitar, jonka hänen äitinsä Vanaheimin kuningatar Åse on antanut sisarensa Gullveigin huostaan jo lapsena. Freija on hyvin lahjakas, vaikka hänen kykynsä eivät ole vielä kasvaneet täyteen voimaansa. Hän näkee enneunia ja hänestä voisi tulla saaren mahtavin papitar, jos hän oppii käyttämään kykyjään oikein. Kuunjumalattaren valittuna Freija on ainutlaatuisessa asemassa, sillä valituksi tulee vain yksi papitar kerrallaan. Enneunet viestittävät Vanaheimin tuhoa ja pahaenteisen viestin saapuessa Åse kutsuu vaanien heimot luokseen kootakseen sotajoukon puolustamaan maitaan.

Muukalaisheimo on asettunut Hallundaan ja samalla he ovat surmanneet paikallisia. Ylipapitar Gullveig lähtee neuvottelemaan rauhasta Freija mukanaan. Perillä Idunvallissa naiset hämmästyvät, sillä muukalaisia johtaa Odin -niminen mies, kun taas vaanit ovat jumalattaren suojelema kansa, jota johtaa aina nainen. Muukalaisten tavat herättävät myös närkästystä, Odinin johtama kansa suorastaan halveksii papittaria, eivätkä rauhanneuvottelut pääty hyvin. Odinin poika Tor päätyy vaanien sotasaaliiksi, mutta asioiden mutkistuessa Freija ja Tor joutuvat pakenemaan yhdessä. Pakomatkan aikana kaksikon välit lämpenevät, mutta näyistä huolimatta heistä ei voi tulla mitään. Åse ja Odin estävät sodan vaihtokaupalla, jonka mukaan Freijasta tulee Odinin vaimo.

Kirja kertoo ajasta, jolloin sittemmin skandinaavisen mytologian jumaliksi ja jumalattariksi tulleet henkilöt olivat ihmisiä. Kuvaus pronssikaudesta vaikuttaa uskottavalta, samoin erilaisten tapojen ja uskomusten kuvailu. Luonto oli täynnä henkiä, joita täytyi suovutella, jotta esimerkiksi vilja kasvaisi. Tarinassa on mukana palvontamenoja ja rituaaleja, joilla kunnioitetaan maata ja annetaan sille kasvuvoimaa sekä parannetaan. Taikuudella on oma osansa, papittarilla oli taikuuteen verrattavia kykyjä, kuten enneunien näkeminen ja loitsiminen. Taikuus on myös normaalia arkipäivää, se hyväksytään ja Vanaheimissa käräjille tarvitaan Jumalattaren siunaus eli ylipapitar paikalle edustamaan.

Freija ja ylipäätänsä Valhallan tarinoita -trilogia aikoinaan herätti kiinnostukseni skandinaavista mytologiaa kohtaan. Ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessa tunsin nimiltä ainoastaan Freijan, Torin ja Odinin, mutta sarjan lukemisen jälkeen innostuin ottamaan selvää mytologiasta. Pidin kirjasta kovasti ensimmäisen lukukerran jälkeen, eikä mielenkiinto ole yhtään haihtunut. Edelleen Valhallan tarinoita on yksi lempikirjasarjoistani.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)